Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Zen ja jousella ampumisen taito

Kirjoitettu 23.07.19
Esseen kirjoittaja: Anne Palmu
Kirjapisteet: 3
Kirja: Zen ja jousella ampumisen taito
Kirjan kirjoittaja: Eugen Herrigel
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Eugen Herrigelin Zen ja jousella ampumisen taito -kirjasta tulee aina puhe, kun joku kaipaa kirjapisteitä monta ja nopeasti. Samalla kuitenkin aina mainitaan, että kirja menee täysin yli hilseen ja esseetä on todella vaikeaa kirjoittaa. Tällaisissa tunnelmissa itsekin aloin lukemaan. Zen ja jousella ampumisen taito oli tullut mieleeni jo useita kertoja aiemmin, mutta olin päättänyt kirjaan edes sen enempää perehtymättä, että en ala lukemaan mitään huuhaata pelkkien kirjapisteiden toivossa. Mieleni kuitenkin muuttui ja syynä oli ihana Vastahakoisen liikemiehen tunnustukset, eli Patagonia-miehen, Yvon Chouinardin, Let my people go surfing, jossa Zen ja jousella ampumisen taito mainitaan useammankin kerran.

Päätin siis tarttua kirjaan ja luin jokaisen lauseen ja kappaleen hitaasti ja osan useaan kertaan, jotta hiuksen hieno ymmärrys ei lipeäisi sormistani. Olin iloinen, sillä onnistuin säilyttämään tuon ymmärryksen, vaikka todellakin hiuksen hienon, koko kirjan ajan. Myönnän, että saatoin säilyttää illuusion ymmärryksestä koko kirjan ajan.. Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta ja sen seesteisestä tunnelmasta.

Kirjasin jälleen ylös kohtia, jotka herättivät eniten ajatuksia.

Zen on ”arkitajuntaa” – – . Tuo ”arkitajunta” tarkoittaa yksinkertaisesti ”nukkumista kun on uni, syömistä kun on nälkä”. Niin pian kun ajattelemme, pohdimme ja muodostamme käsitteitä, alkuperäinen tietoisuus häviää ja ajatus sukeltaa pinnalle. ”Lapsenkaltaisuutta” on opittava uudestaan harjoittamalla minän unohtamisen taitoa monien pitkien vuosien ajan.

Tämä pätee nykyihmiseen niin hyvin. Pää on niin täynnä ajatuksia, että unta ei saa vaikka nukuttaa. Stressi voi myös viedä nälän tai sitten se saa syömään vaikka ei olisikaan nälkä. Ihminen kuulostelee hirveästi tuntemuksiaan ja elää ulkoisten sääntöjen mukaan. Toisinaan asioita tekee velvollisuuden tunnosta, kuuntelematta itseään. Aamupala on syötävä, oli nälkä tai ei! Voisin kuvitella tämän Zenin olevan jonkinlaista rauhaa. Rauhaa ajatuksista, rauhaa itsensä tarkkailusta, rauhaa muiden tarkkailusta ja rauhaa siitä, että aina odottaa vain pääsevänsä perille, tekevänsä asiat valmiiksi. Pienellä lapsella on hallussaan hieman tuota rauhaa. Tehillakin tuntuu olevan välittömästi flow-tilassa mitä ikinä hän ryhtyykään tekemään. Vaikka kuinka pieni asia onkaan, keskittyminen on täydellistä. Hän syö vasta kun todella on nälkä ja kun häntä nukuttaa, unen tuloa ei kerrassaan voi estää. Pienellä lapsella ei ole vielä aikuisen epämääräistä tunnetta siitä, että ”jotain tekisi mieli” tai siitä, että väsyttää, mutta ajatukset pitävät hereillä illalla tai herättävät aamulla.

Jousiammunnan tarkoituksena ei siten missään tapauksessa voi olla suorittaa joitakin ulospäin suuntautuvia toimintoja jousen ja nuolen avulla, vaan tehdä jotakin sisäisesti itsensä kanssa. Jousi ja nuoli ovat vain ikään kuin tekosyy jollekin sellaiselle, joka voisi tapahtua myös ilman niitä. Ne ovat vain päämäärään johtava tie, eivät itse päämäärä, – -.

Jousella ampuminen ei siis ole se juttu. Samaa voidaan harjoittaa miekkailussa, maalaamisessa ja kukkiensidonnassa, oikeastaan missä tahansa. Tämä oli itselleni tärkeitä selvennyksiä. Huomasin myös monia yhteyksiä joogaan. Joogassakin pyritään harjoitusten aikana olemaan lähes meditatiivisessa tilassa, eli unohtamaan muut joogaajat sekä itsensä ja keskittymään ainoastaan hengittämiseen. Hengityksestä pitäisi saada liikkeisiin voimaa, mutta koskaan en itse päässyt sille tasolle, että olisin sitä kunnolla ymmärtänyt. Pää oli liian täynnä ajatuksia, jotka jatkuvasti rikkoivat keskittymisen. Kirjan opit ”omasta itsestä vapautumiseen” kuulostivatkin hyvin samalta kuin joogassa; keskitytään hengittämiseen ja jos (kun) ajatus alkaa harhailla, palautetaan se takaisin hengityksen seuraamiseen.

”Jos mestari olisi aloittanut opetuksensa hengitysharjoituksilla, hän ei olisi koskaan saanut teitä vakuuttuneeksi siitä, miten ratkaisevasti hengitys vaikuttaa asiaan. Teidän omien yritystenne täytyi ensin kärsiä haaksirikko ennen kuin olitte valmis tarttumaan pelastusrenkaaseen, jonka hän ojensi teille. – – .”

Tässä kohdassa innostuin ilmiselvästä yhteydestä Tiimiakatemian metodeihin ja suureen mestariin Ullaan, joka ei anna vastauksia tarjottimella vaan vaikenee arvoituksellisesti ja antaa tiimiyrittäjien oppia kantapään kautta. Onko tämä kirja inspiroinut Partasta?

Täytyy kunnioittaa kirjan kirjoittajaa, joka lähti tähän valtaisaan urakkaan harjoitella jousella ampumisen ”taiteetonta taidetta” (termi, jota en voi sanoa ihan täysin ymmärtäväni) varsinkin kun matkan varrella ei paljon kurkisteltu tulevaan; mestari ei selittänyt miksi tehdään näin, eikä kuvaillut seuraavia steppejä tai sitä miten ne liittyvät ”isoon kuvaan”. Tuli mieleen 90-luvun Karate Kid -elokuva, jossa päähenkilö, nuori poika, harjoittelee karatea vahaamalla autoa. Karate-mestari ei kerro, mitä hyötyä päivä- ja viikkokausien vahaamisesta on, kunnes poika itse huomaa yhtäläisyyden karate-liikkeiden ja auton vahaamisen välillä. Zen ja karaten harjoittamisen taito.

Hän ymmärtää miksi kaikkea teknisesti opittavissa olevaa täytyy harjoittaa tunnontarkasti aina kyllästymiseen saakka. Kun kaikki on kiinni siitä, että antaudutaan tapahtumaan kokonaan itsensä unohtaen ja ilman mitään tarkoitusta, niin tapahtuman ulkoisten puitteiden täytyy toteutua kuin itsestään, ilman johtavaa ja valvovaa harkintaa.

Harjoitettavan lajin täytyy teknisesti olla niin selkäytimessä, että sen hallitsee vaikka unissaan. Tämä osio sitten mätsääkin hieman huonommin Tiimiakatemiaan. Teknistä osaamista aletaan hankkia vasta taistelun (asiakastapaamisten) alettua. Ymmärrän toki, että nykymaailma ei muutenkaan ”mätsää” jousella ampumisen kanssa, sillä asiakkaat ovat monimutkaisia ja opeteltavat asiat valtavan laajoja. Mahdotonta on hallita kaikkea niin hyvin, että voi suoralta kädeltä vastata aina asiakkaiden tarpeisiin. Tai jos ei mahdotonta niin ainakin täysin turhaa opetella kaikkea ”varmuuden vuoksi”. Ihminen ei myöskään ole kone, asiat unohtuvat, jos niitä opettelee varastoon. Tämä opitaan Tiimiakatemialla ensimmäisten asioiden joukossa.

Miten pitkälle oppilas tulee seuraamaan häntä, sitä opettaja ja mestari ei tiedä. Tuskin hän on näyttänyt oppilaalle oikean tien, kun hänen jo täytyy antaa oppilaan jatkaa yksin. Vain yksi asia hänen on vielä tehtävä, jotta oppilas kestäisi yksinäisyyden: opettaja irrottaa oppilaan itsestään, mestarista, sydämellisesti kehottaen tätä kulkemaan pitemmälle kuin hän itse ja ”nousemaan opettajan olkapäille”.

Tämä oli jotenkin vain upea kappale ja kuvasi hienosti oppilaan ja opettajan suhdetta. Ajattelin virheellisesti, että mestari säilyy aina oppilaansa yläpuolella. Varmasti oppilas katsoo mestaria aina suuresti arvostaen, mutta mestari haluaa, että oppilaasta tulee häntä parempi. Ainoa asia, johon osaan tämän omassa elämässäni yhdistää on vanhemmuus. Lapsellensa toivoo parasta ja toivoo, että hän tekisi elämässään hyviä valintoja, mutta lapsen puolesta ei voi elää.

”Huonot laukaisut eivät saa ärsyttää, sen te jo tiedätte. Muistakaa myös, ettei saa iloita hyvistä laukaisuista. Teidän täytyy lopettaa heilahtelu mielihyvän ja mielipahan välillä. Teidän täytyy oppia rauhallisen tyynenä olemaan niiden yläpuolella ja iloitsemaan sillä tavalla kuin joku toinen ettekä te olisi ampunut hyvin.

Tämä on ajankohtaista nykymaailmassakin. Ja hirvittävän vaikeaa. Aina pitäisi katsoa eteenpäin, ei tuijottaa onnistumisia tai epäonnistumisia. Olen huomannut, että kaikesta tekemisestä tulee hirveän paljon pelottavampaa, kun asiat ottaa henkilökohtaisesti. Jos siis epäonnistuminen on yhtä kuin minä tai jos onnistuminen on yhtä kuin minä. Jos onnistumiset ja epäonnistumiset näkee enemmän sattumina, niistä ei tule painolastia olalle. En tiedä olenko tässä asiassa onnistunut, mutta yritän ainakin muistutella itseäni aika ajoin asiasta.

Miekkailumestarit tietävät sekä omien että oppilaittensa kokemusten perusteella, että olkoon aloittelija luonnostaan miten voimakas ja taisteluhaluinen, urhoollinen ja peloton tahansa, hän menettää varmuutensa ja itseluottamuksensa heti opetuksen päästyä alkuun. Hän oppii nyt kaikki tekniset mahdollisuudet, jotka saattavat uhata hänen henkeään miekkataistelussa.

Tämä tapahtuu lajissa kuin lajissa, jossa amatööri luulee tietävänsä/osaavansa jotain. Lisäksi tiedon lisääntyessä hallittavien osa-alueiden määrä ja laajuus tuntuu lamauttavalta. Itsekin olen kokenut tämän. Tiimiakatemialla tulee lisäksi fiilis, että ”aika ei kerta kaikkiaan riitä”, jos sattuu kuulumaan siihen porukkaan, jonka oman polun löytämisessä kuluu vähän enemmän aikaa. Tällä vähäisellä kokemuksella sanoisin, että osasyy lamauttavaan fiilikseen johtuu siitä, että yrittää ajatella liian laajaa asiakokonaisuutta kerralla. Se kannattaa palastella pieniin osiin, ottaa pieniä steppejä, tehdä edes jotain! Viimeinen oli Kuinka olla piittaamatta paskaakaan -kirjasta. Sitä paitsi, on elämää (=aikaa) Tiimiakatemian jälkeenkin, eikö?

Vuosien keskeytymättömät mietiskelyharjoitukset ovat opettaneet hänelle, että elämä ja kuolema lopultakin ovat yhtä ja samaa ja kuuluvat samalle kohtalontasolle. Sen vuoksi hän ei enää tunne elämän pelkoa eikä kuoleman pelkoa.

Minua kiinnosti tässä kappaleessa se, että elämän ja kuoleman pelko kuuluvat ikään kuin yhteen. Johtuuko se siitä, että ”pelkääjät pelkää” vai siitä, että jos ei uskalla elää, pelkää enemmän kuolla, sillä silloin viimeistään on myöhäistä? Hyi, kammottava ajatus. Miten eletään? Halua alkaa tehdä sitä heti! Uskoisin sen tarkoittavan jokaiselle hieman erilaista, mutta luulen, että se on enemmänkin sellainen tunne. Tunne, ettei mitään jää hampaankoloon. Ettei turhia märehdi ja jatkuvasti mieti, että olisi pitänyt. Minua ällöttää somebuumi, jossa kaikki lisäävät kuviensa alle #blessed ja #feelingblessed. Jotenkin se saa sellaisia ällöväreitä kulkemaan niskassa. Olen silti itsekin alkanut uudella tavalla arvostamaan pieniäkin kokemuksia ja tilaisuuksia, joita tulee eteen. Kutsuja mökeille, spontaaneja skootteriajeluja, kahvihetkiä takapihalla. Lisäksi olen osallistunut tänä kesänä kaksille viikonlopun mittaisille festareille. Yhtä paljon olen festaroinut viimeksi vuonna 2007. Viimeisimmästä festariviikonlopusta on nyt muutama päivä aikaa ja vieläkin on älyttömän hyvä fiilis. Ensi vuonna uudestaan!

Vaikka sivuja kirjassa on 72, niin sen voi heittämällä tuplata tai triplata, sillä niin monesti täytyy monet kohdat lukea, jotta edes se pieni ymmärryksen haiven säilyy. Niin hieno lukukokemus silti, että tilasin Torista yhden kappaleen omaksi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!