Ihmisyyden rajalla. Kesti monta viikkoa, ennen kuin osasin kirjoittaa aiheesta. Siihen tarvitsi myös muiden esseitä samasta kirjasta. Jäin miettimään, miten niinkin vakavia ja pahoja asioita pystyy hyödyntämään omassa todellisuudessa.
Uskon, että jokainen ihminen on elämässään kokenut jonkinlaista kärsimystä. Sydänsuruja, läheisen tai lemmikin kuoleman tai vaikka jäätelön putoamisen maahan. Tai sitten keskitysleirin kiduttamisen ja tuskan tietämättömyydestä, siitä ettei tiedä missä oma perhe on ja mitä heille tehdään. Viktor E. Frankl käsittelee tapahtuneita aidosti, realistisesti, yhtään kaunistelematta tai kauhistelematta. Kuten muut kirjan lukeneet, voin rehellisesti sanoa sen herättävän tunteita. Omaa elämää alkaa katsoa vaaleanpunaisten lasien läpi tuntien elävänsä täydellistä elämää valittaen vain turhasta.
En kuitenkaan näe tätä pelkästään hyvänä asiana. Perspektiiviä on hyvä olla ja välillä täytyy pystyä katsomaan itseään ja ympärillä tapahtuvaa eri silmin. Kuitenkaan kenenkään ei tulisi
tuntea olevansa “vähemmän kärsivä” tuntiessaan aitoa kipua ja surua pyörällä kaaduttuaan, vain koska historiassa (ja nykyäänkin) tapahtuu jotain suurempaa pahaa. Ihmisellä on tunteet ja niitä tulee vaalia. Frankln kehittämä logoterapia keskittyy tulevaisuuteen, ja siihen miten ihminen pääsee yli kokemuksistaan jatkaakseen elämäänsä. Se keskittyy löytämään elämän tarkoituksen.
Samoin kun kenen tahansa meistä kohdatessamme kärsimystä, myös hänen on täytynyt löytää keino selviytyä keskitysleirielämän jälkeisestä tuskasta ja sen tuomista muistoista. Toki arkielämässä tämä voi olla helpompaa. Leikatessamme sormeen haavan, voimme laittaa siihen laastarin ja vähän Bepanthenia hoitaaksemme sen. Kuitenkin sen hetken, kun sormi on kipeä, elämän tarkoituksena voi olla löytää se laastari.
Mila Lehto
Ideaosuuskunta Into
Keskustele artikkelista