Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Zen ja jousella ampumisen taito

Kirjoitettu 21.03.15
Esseen kirjoittaja: Lotta Paakkinen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Zen ja jousella ampumisen taito
Kirjan kirjoittaja: Eugen Herrigel
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

 

Zen ja jousella ampumisen taito oli niin lyhyeksi kirjaksi, yllättävän pitkä ja raskas lukea. Piti keskittyä koko ajan 100 prosenttisesti tai muuten tuli luetuksi pelkkää sanahelinää. Kirja kertoo mielenhallinnasta, siitä kuinka oppilas käyttää 6 vuotta jousiammunnan opettelemiseen, mestarin opatustuksella.

 

Oppilas epäonnistuu yhä uudelleen ja uudelleen, kun mestari katsoi vieressä kärsivällisesti. Vasta myöhemmin mestari antaa neuvoja, jonka jälkeen oppilas onnistuu. Olisiko oppilas kuunnellut niitä neuvoja jos ei olisi aluksi epäonnistunut monta kertaa? Tietäisikö oppilas silloin mitä teki väärin, ja mitä ei kannata tehdä enää uudelleen.

Me tiimiläisetkin olemme oppilaita. Me aloitamme projekteja, epäonnistumme ja opimme virheistämme. Meidän ”mestarimme” valmentajat, antavat meille työkaluja, joiden avulla voimme oppia virheistämme, kehittää taitojamme ja onnistua paremmin seuraavalla kerralla.  Myös projekteissa, jotka ovat onnistuneita, on aina kehittämisen varaa. Jos tyytyy aina ”ihan ok”-suorituksiin, kehittyminen pysähtyy. Pitäisi aina pyrkiä vähän parempaan ja miettiä voisiko jonkin asian tehdä toisin. Valmentajat antavat meille neuvoja, mutta eivät ole koko ajan kertomassa miten tulisi toimia. Saamme rauhassa toteuttaa asioita omalla tavallamme, välillä kaatua rähmällemme, mutta samalla toetuttaa itseämme. Jos joku olisi kokoajan kertomassa, mitä tulisi tehdä, luottaisimmeko itseemme ja omiin taitoihimme? Tai kuuntelisimmeko toisen neuvoja, jos oma ratkaisu tuntuu paremmalta. Liika neuvominen voi olla haitaksi. Se latistaa ja ärsyttää. Silloin alkaa kyseenalaistaa kaikkia neuvoja, niitäkin jotka muuten tuntuisivat loistavilta.

 

Kirjaa lukiessani mietin, kuka jaksaa käyttää kuusi vuotta saman asian opetteluun. Keskittyä vain siihen yhteen asiaan. Mistä minä voisin löytää samanlaista intohimoa keskittyä asioihin pitempään. Kun innostun, niin innostun täysillä ja jaksan tehdä töitä pitkään. Mutta silloin kun pitäisi tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta, työmoraalini tippuu. Olen aina ollut huono tekemään töitä tasaiseen tahtiin. Koulussa en jaksanut tehdä läksyjä kuin silloin tällöin, mutta pärjäsin silti hyvin, koska ennen kokeita luin iltamyöhään asti, niitä asioita, mitkä olisi voinut opetella jo läksyjä tehdessä. Olen kehittämässä tasaisen ”raatamisen” taitoa, mutta en ole vielä saanut sitä aivan sujumaan.

 

Mikä on oppimisen kulmakivi? Toistot. Toistoja, toistoja, toistoja. Monessa kirjassa, minkä olen lukenut puhutaan juurikin toistojen avulla oppimisesta. Kai se on pakko uskoa, ettei mikään muukaan auta. Mitään ei opita hetkessä ja kärsivällisyys on hyve. Kärsimättömänä ihmisenä tämä ärsyttää minua, vaikka olenkin aina tiennyt sen pitävän paikkansa. Toisaalta rakastan opetella ja oppia uutta talousasioista. Talous on niin lähellä sydäntäni, ettei sen opettelu ole koskaan ärsyttänyt minua. Nämäkin asiat ovat siis tapauskohtaisia. Ja onhan se ihan loogista, että ihminen opettelee ja harjoittelee mielellään niitä asioita mistä pitää, mutta ne jotka tympivät jäävät opettelussa taka-alalle.

 

Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, mutta miksi aina ne tärkeimmät asiat piilotetaan vertauksiin ja kielikuviin? Koska silloin tuntuu siltä, että olemme itse oivaltaneet nämä asiat ja ne jäävät mieleen asumaan. Jos samat asiat kerrottaisiin meille suoraan, niin unohtaisimme ne jo ennen seuraavan sivun kääntämistä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!