Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

70% kakkaa

Kirjoitettu 25.10.13
Esseen kirjoittaja: Alli Laukkanen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Muumit ja olemisen arvoitus
Kirjan kirjoittaja: Jukka Laajarinne
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Muumit ja olemisen arvoitus on kirjana haastanu mua tosi paljon. Ekalla kerralla lukiessani koin vain pyhää raivoa ilman oikeastaan yhtään kolahdusta, ja kiirehdin vain loppua kohden. Voi sitä vitutuksen määrää, kun tajusin, että munhan on luettava kirja uudestaan, koska en ollu tehny mitään muistiinpanoja aiheesta ja raivon sokaisemana en muistanut kirjasta oikeastaan mitään.

Siispä toista kertaa varten varasin vihkostani kaks sivua: Kopit ja vittumaiset filosofisoinnit. Näillä eväillä lähtiessäni lukemaan oli pakko keskittyä ja antaa savun ja tulen vähän haihtua. Kun joutui kirjoittamaan juttuja uudestaan muistiinpanoihin, joutui oikeasti miettimään niitä ensin ihan sairaan absurdeilta kuulostavia lausahduksia, ja täten ne aukesivat (ainakin jotkut niistä). Jouduin siten pitkin hampain myöntämään, että tää kirja ei ookkaa ihan niin paha, kun mitä olin aatellu.

Kirjassa semmosia kantavia ajatuksia oli eksistentialismi ja vapaus. Toi eka mainittu juttu on ihan sikahankala käsittää vaikka sitä mietinkin: Oleminen on ennen olemusta. Sinänsä simppeli lausahdus, mutta miten sen tajuaisi käytännön kautta? Näiden lisäksi oli sekava setti muita havaintoja, jotka oli kuin pakon edestä läntätty kaikki samojen kansien sisään. Tuli lukiessa vähän omat esseet mieleen……

Ekan kerran kirjoittaessani tätä esseetä yritin kirjoittaa molemmista puolista, niistä vittumaisista jutuista, sekä niistä hyvistä kohdista, mutta totesin, että tästä mun tekstistä tulis ihan sairaan pitkä ilman mitään järkee ja silti jäis suurin osa pointeista jutun ulkopuolelle, joten tyydyn nyt vain raapaisemaan sitä vittumaisuutta ja keskittää voimani niihin koppeihin, sillä nehän niitä tärkeitä juttuja oikeasti on.

Vittumaiseks kirjan teki ehdottomasti rönsyily, kirjailija oli koko ajan ihan all over the place; mihinkään ei oikein tuntunut pääsevän mutta silti jotain turhaa paskaa tuli joka tuutista. Parhaimmillaan pointtiin pääseminen vei kaksi sivua siten, että ne kaksi sivua oli jotain ihan muuhun liittyvää, ikään kuin kirjailija olisi sitten tajunnut, et hups mä en kloussannu sitä alottamaani aihetta ollenkaan. Rönsyilyn lisäksi aivan suolesta oli Laajavuoren kaiken epäily sekä naurettavat filosofisoinnit, just sellaset et IHAN PAKKO keksiä tästä jotain diippiä sanottavaa, et kukaan ei vaan voi katsoa ikkunasta ulos ilman et sillä on jotain tekemistä ihan jonkun muun asian kanssa. Tai että tekohampailla olisi järjetön puoli.

Muuutta kuten jo mainitsin, vapaus oli yksi kantavista teemoista, moni jutuista käytiin sen kautta läpi. Muutamia hyviä juttuja siitä jäi mieleen: Vapauden mukana tulee valitsemisen mahdollisuus, ja täten on vaihtoehtoja ja erilaisia tulevaisuuksia. Tällainen vaihtoehtojen mahdollisuus uhkaa ”yhtä totuutta” mistä tahansa aiheesta, sillä usein kun luulee löytäneensä oikean vastauksen, tekee itsestään sen ”vangin”. Huomaan tämän itsekin, kun vaikka ideoidaan jotain ja keksii jotain mukamas tosi hyvää, niin helposti sitten lopettaa ideoinnin ja tuudittautuu tähän yhteen ”totuuteen”. Mutta jos oikeasti on vapaa, on mahdollisuus kieltäytyä tuosta ennalta määritetystä totuudesta ja ajatella mitä oikeasti haluaa.

Kaikki myös tietää sen fiiliksen, kun tuntuu että jotain vain puuttuu, mutta ei tiedä mikä se puuttuva asia on. Kirja toi siihen mun mielestä aika mielenkiintoisen ratkaisun; Puuttuva palanen on niitä mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, joita ei toteuta. Kirja myös ”selitti” mun haluttomuuden selostaa mulle tärkeitä juttuja, sillä muistojen kertominen muuttaa symbolisen maailman kirjalliseksi, jolloin elävyys menee. Ei riitä, että pelkästään oman pään sisäinen elokuva muuttuu painetuksi tarinaksi, myös huonoilla puheenlahjoilla kerrottu muisto saa aikaan kuulijoissa usein väheksyviä reaktioita: ”Mitäs hienoa tuossakin nyt sit oli?”

Laajarinne käsitteli myös mua aika paljon ahdistavia ja mietityttäviä aiheita, kuten yksinäisyys, kuolema ja elämänkiertokulku. Ensinnäkin mies selvitti hieman ahdistuksen määritelmää, joka oli olemassaoloon ja niihin toteutumattomiin mahdollisuuksiin kohdistuvaa, toisin kuin pelko, joka kohdistuu johonkin selkeään, jonka itsekin tiedostaa. Yksinäisyydessä käytettiin hyvin esimerkkinä Mörköä: ”Mörkö on runokuva meidän sisäisestä yksinäisyydestä, tyhjyydestä ja kuolemasta, olemattomaan häviämisestä, jos ei ole muita peileinä.” Me tarvitaan muiden seuraa vaikka kuinka itsenäisiä oltaisiinkaan, sillä muut ”luovat” meidät, me eletään muiden olemisen ja palautteen kautta. Me ollaan jotain jollekkin, me ollaan osa historiaa, meidät on joku kasvattanut juuri heidän tavalla, ja me ollaan opittu elämään ja ajattelemaan muiden joukossa. Tässä palaten taas Mörköön, sillä kuten sekin, ”tyhjyys, olemattomuus kulkee aina mukanamme”.

Kuolema tuli kirjassa esille sen muodossa, kun Muumilaakso karkeloi, vaikka kaikki tiesivät meteoriitin iskevän tuhoten kaikkien asuinsijan. Mitä järkeä siinä on, miten väki pystyy juhlimaan vaikka tietävät kuoleman olevan lähellä?? Niin, eikö sen juuri noin pitäisi olla? Kuolema tulee, olit siihen valmis tai et, joten sitä ei pitäisi murehtia eikä sitä pitäisi ajatella. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä kuolema on mulle jotenkin tosi kova paikka. Ja siis nimenomaan kuoleman ajattelu. Oon muodostanut mun vanhempien korkeesta iästä todellisen ongelman, se on sitä ollu ihan pienestä asti. On tietty kausia kun en murehdi asiaa yhtään, mutta sitten joskus, kuten nyt, tulee kausia kun kaikki tulee vaa murentuen alas ja en voi miettiä iltaisin mitään muuta kun sitä, että läheiset häviää ja vanhemmat kuolee ja plaaplaa. Ihan naurettavaa, mun pitäis osata nauttia siitä mitä mulla nyt on, soittaa vaikka äidille ja sanoo et tosi kivaa et oot mun äiti ja sitten taas nauttia.

Tästä päästään siihen elämän kiertokulkuun, sillä kuten Laajarinnekin sanoo, niin vaikka ”kaikki paikat on hyviä”, niin ei voi jäädä paikalleen olemaan, sillä muut jatkavat kuitenkin matkaansa. Vaikka lukioaikana tuntuisi olevan parasta aikaa ja kaverit on niin kivoja, niin silti jengi muuttaa muille paikkakunnille jatko-opiskelupaikkojen takia. Ei auta jäädä rannalle ruikuttamaan, ei voi jäädä lukioon ikuisiksi ajoiksi. Elämänkin loppu tulee joskus, eikä auta jäädä rannalle ruikuttamaan. Tää ahdistaa mua niin paljon jos yhtään ajattelen asiaa. Jos joku mulle oikeesti tärkeä kuolee, miten muka voin jatkaa siitä? Miten selviän siitä, että joku ei ihan oikeasti ole enää olemassa mulle?

Oon huomannu tän kirjan ja tän tekstin kirjottamisen mukana, että oon pohjimmiltani niin melankolinen. Vaikka kuinka olisi kivaa monta viikkoa, jossain vaiheessa palaan aina siihen alakuloon ja ahdistukseen, ja alan jo epäillä johtuuko se jostain muustakin kun tästä ”teini-iästä”.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!