Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Aikuisoppiminen

Kirjoitettu 17.11.13
Esseen kirjoittaja: K M
Kirjapisteet: 2
Kirja: Aikuisoppiminen
Kirjan kirjoittaja: Jenny Rogers
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.1. Oppimisen suuntaviivoja

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

 

Pääsin kuin pääsinkin Tiimimestareihin. Haaveeni toteutui ja jouduin yllättävän nopeasti ohjelmaan mukaan. Ensimmäinen orientaatiokerta tuli noin viikko hyväksymisen jälkeen. Tuon kerran jälkeen minuun iski epätoivo. En pysty viettämään äitini kanssa paria päivää pidempään ennen kuin minulta palaa pinna. Nyt joudun samaan valmennusohjelmaa kahdenkymmenen samanlaisen kanssa.

 

Kanssaoppijani rikkoivat kuplan jossa olen elänyt reilut kaksi vuotta. Itseriittoisesti ajateltuna Tiimiakatemian ulkopuolelta tulevat ihmiset ovat pihalla. Mutta minun täytyy tottua siihen mikäli aion tehdä töitä tulevaisuudessa. Järkytyin siitä, että näillä keski-iältään neljäkymmentävuotiailla ei ollut minkäänlaista kykyä dialogiin. He puhuivat lakkaamatta toistensa päälle. Pienryhmäkeskusteluissa he hyppivät minun vuoroni ohi eivätkä kunnioittaneet minua lainkaan. He eivät kyenneet kunnioittamaan yhdessä sovittuja aikatauluja ja vastasivat kysymyksiin erittäin pintapuolisesti. Esimerkiksi ykis tehtävistä oli vastata kysymykseen: ”Mitä odotat itseltäsi tämän valmennusohjelman aikana?” Vastaus oli: ”Paljon.”

 

Ensireaktioni oli minulle tyypilliseen tapaan turhautuminen. Tajusin kuitenkin, että minun täytyy oppia ymmärtämään heitä mikäli aion oppia heidän kanssaan seuraavat puolitoista vuotta. Tärkeintä oli tajuta se, että voin oppia heiltä erittäin paljon. Johannes Partanen oli mielestäni oikeassa, kun hän sanoi että minä olen koko joukosta parhaassa tilanteessa, sillä minulla on niin paljon elämänkokemusta ympärilläni.

 

En tiedä olenko nuori oppija vai aikuisoppija. Se riippuu varmaan aiheesta ja tilanteesta. Verrattuna muihin tiimimestareihin tunnen kuitenkin olevani nuoren oppijan roolissa. Tämä huomaan siitä, että suurin osa aikuisoppijoista pitää omasta mielipiteestään todella tiukasti kiinni. He eivät millään haluaisi myöntää olevansa väärässä. Kun aikuinen oppii, hän joutuu muuttamaan työtapojaan. Sama on nuoren oppijan tilanteessa. Erotuksena on kuitenkin se, että aikuinen on tehnyt asiat tietyllä tavalla koko ikänsä. Kun tätä tapaa oppimisien myötä joutuu muuttamaan, joutuu samalla hyväksymään että on pitkään tehnyt asiat vähemmän hyvällä tavalla. Nuorella tätä hukkaan heitettyä aikaa on paljon vähemmän.

 

Stressaan todella paljon sitä, mitä muut valmennuksessa olijat minusta ajattelevat. Kuvittelin kahden ensimmäisen kerran aikana, että he pitävät minua perinteisenä nuorena opiskelijana. Opiskelijahan ei juuri tietä muusta kuin opiskelusta. Viimeisimmällä kerralla eräs, jonka kuvittelin halveksivan minua, kertoi että lunastin paikkani heidän joukossaan jo ensimmäisellä kerralla. Sain heidän kunnioitukseni kerrottuani mitä kaikkea olen ehtinyt tekemään ja käyttäytymällä kypsästi.

 

Olen muiden valmennettavien kanssa oppimassa valmentamista. Minun täytyy saada heidät pitämään minua yhtenä heistä, jotta he voivat ottaa minut tosissaan ja pääsen valmentamisen tasolle heidän kanssaan. En kuitenkaan tiedä kuinka päästä ajatusmaailmalta samalle tasolle noin 45-vuotiaan opettajan kanssa.

 

Rogers kirjoittaa, että aikuisoppijoissa näkee usein perheroolin vaikutuksen. Monet Tiimimestarin osallistujista ovat vanhempia ja siksi he muistuttavat minua äidistäni. Perheroolit näkyvät myös Innomossa. Ne jotka ovat tottuneet esimerkiksi huolehtimaan pienistä sisaruksistaan kotona, ottavat vastuuta myös tiimissä enemmän.  Kun olen tiimimestareissa 20 vanhemman kanssa myös minun roolini lapsena korostuu.

 

Kirjoittaja puhuu roolistaan aikuisten opettajana, mutta monet asiat ovat suoraan siirrettävissä valmentamiseen. Haasteena on usein se, että valmennettava voi olla, varsinkin minun tapauksessani, valmentajaa kokeneempi ja vanhempi. Valmentajan roolista on kuitenkin tajuttava se, että valmentaja ei ole minkään alan erityisosaaja. Valmentaja voi valmentaa kokenutta opettajaa opettamiseen liittyen, vaikka ei olisi itse ikinä opettanut.  Valmentaja erikoistuu nimenomaan valmentamiseen.

 

Suurin koppini kirjasta oli seuraava lainaus: ”Valmentamisessa ei ole sijaa tuomitsemiselle, sarkasmille eikä ivalle”. Varsinkin turhautuessani sorrun kaikkiin edellä oleviin. Sarkasmi ja iva ovat myös osa huumorintajuani, joten niiden käyttämistä on todella vaikea tiedostaa.

 

Tuomitsemisen, sarkasmin ja ivan lisäksi valmentaja voi sortua muihin virheisiin, mitkä haittaavat valmennusprosessia. Ehkä pahin, kouluajoilta erittäin tuttu virhe on johdattelevien kysymysten esittäminen. Johdattelevat kysymykset säästävät valmennettavan ajattelemisen vaivalta, sillä vastaus on rakennettu niihin valmiiksi. Huomasin sortuvani käyttämään johdattelevia kysymyksiä valmentaessani Innovate or Die –kilpailussa. Tiimini oli aivan hukassa ja ainoat vaihtoehdot mitä siinä tilanteessa tunnistin olivat joko neuvojen antaminen tai oikeiden kysymysten esittäminen. Valitsin kysymysten esittämisen, mutta tajusin jossain vaiheessa yrittäväni johdatella tiimiä minun mielestäni oikeaan suuntaan. Minun olisi kuulunut jättää suunnan määritteleminen tiimille itselleen.

 

Johdattelevien kysymysten esittämisen lisäksi valmentaja joutuu joskus tilanteeseen, jossa valmennettava kaipaa tältä suoria neuvoja. Mielestäni neuvominen ei kuulu valmentajalle. Valmentajan tehtävänä on nimenomaan auttaa valmennettavaa itseään keksimään ratkaisu kyseiseen kysymykseen. Neuvojen antaminen tekee valmentajasta valmennettavaa viisaamman, vaikka näiden kahden pitäisi aina pysyä samanarvoisena.

 

En mielestäni tiedä valmentamisesta vielä oikeastaan mitään. Minut valittiin ensimmäisellä Tiimimestari –kerralla Lilla trenareksi. Tiimini kysyi neuvoani jokaiseen asiaan. Aina kun pohdimme jotain kysymystä kaikkien viiden katseet kääntyivät minua kohti odottaen vastausta. Tein kuten uskoin valmentajien tekevä ja ohjasin tiimin kerta toisensa jälkeen keksimään vastauksen itse. Sain jälkikäteen palautetta siitä, kuinka minun olisi pitänyt johtaa tiimiä enemmän. En tiedä vieläkään johtuivatko erilaiset näkemyksemme siitä, että tiimini odotti johtajaa ja minä toiminkin valmentajan tavoin vai siitä, että tiimi ei vielä ensimmäisellä kerralla tiennyt millainen valmentajan kuuluu olla.

 

 

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!