Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Alkemisti

Kirjoitettu 30.11.13
Esseen kirjoittaja: Tiia Lehtinen
Kirjapisteet:
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: Yleinen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Alkemistista on oikeastaan tosi hankalaa nostaa vain muutama asia käsittelyyn. Voisin alleviivata lähes jokaiselta sivulta jotakin, joka saa minut ajattelemaan – eikä sekään ehkä riittäisi. Ehdottoman ihana teos. Eniten kolahduksia taisi kuitenkin tulla intuitioon ja omaan elämäntiehen liittyen – juuri niihin asioihin, joihin keskittymiseni muutenkin tuntuu kohdistuvan.

”Ihmisen ainoa velvollisuus on seurata omaa elämäntietään. Yksi on kaikki. Ja kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.”

Minua on viime aikoina mietityttänyt todella kovasti. Olen päätynyt päivä toisensa jälkeen pohtimaan samoja kysymyksiä omasta elämästäni ja sen suunnasta – mitä haluan tehdä, mistä tulen onnelliseksi, mikä minua ilahduttaa ja niin, ehkä hieman sitäkin, että kuka olen. Oma minäkuvani on ollut eräänlaisessa murroksessa jo vuoden verran siten, että olen itse ollut tietoisesti aktiivinen prosessin suhteen. Minä HALUAN kehittää itseäni, haluan löytää oman jutun ja kulkea sitä kohti. Haluan oppia haaveilemaan, ja sitten toteuttamaan haaveitani.

Itselleni unelmointi ei ole kuitenkaan ollut viime aikoina helppoa. Olen tosi paljon harrastanut itseni lyttäämistä, omien kykyjeni aliarvioimista, ja siksi varmastikin jättänyt taivaiden tavoittelun sen paremmin hallitseville. Tuntuu jopa sille, että en edes oikein ole yrittänyt! En ole tiennyt mistä haaveilla. En ole osannut. Ja kaikki varmastikin siksi, että olen jankuttanut sitä itselleni. Olen lannistanut itseäni.

Nyt viime aikoina maali on edes vähän kirkastunut. Halun tehdä hyvää. Haluan antaa aikani ihmisten onnelliseksi tekemiseen, ”maailman parantamiseen”, itseni kehittämiseen ja hauskuuden luomiseen. Olisi ihana auttaa niitä, ketkä ovat olleet samassa tilassa kuin minä: kyvyttömiä maalailemaan omia unelmiaan ja tavoitteitaan mieleensä. Selkeä päämäärä olisi hyvästä: olen nimittäin alkanut viime aikoina uskoa mahdottomaan, ja toivoisin, että voisin saada muutkin uskomaan.

Jos unelmaa ei ole, elämästä tulee helposti merkityksetöntä. ”Lopulta se, mitä ajattelee leipureista tai paimenista alkaa merkitä enemmän kuin elämäntiemme”. Päivien ollessa sitä samaa, rutinoitunutta kaavaa noudattavia ajanjaksoja, alkaa turtua niiden ihanuuteen. Upeat asiat jäävät huomiotta, koska mikään ei tee niistä erityisiä! Ei ole sitä haavetta joka muistuttaisi jokaisen pienen voiton olevan taas askel lähempänä päämäärää. Ja sitten sitä alkaa huolehtia aivan muista asioista – juuri niistä, joilla tuskin on sen suurempaa merkitystä oman onnellisuuden kannalta.

Olen ollut joskus todella huono luottamaan omaan intuitiooni, siihen mitä jokin tunne minussa sanoo päätöksen hetkellä. Olen järkeillyt, selitellyt ja etsinyt ratkaisuja ongelmiini oikeastaan kaikkialta muualta, paitsi itsestäni. Tuloksena on usein ollut sinänsä harkittu ja hyvä ratkaisu, mutta sen sopivuudesta juuri minulle – vaikka itse sen teinkin – ei ole ollut takeita. Se on voinut olla todella kaukana siitä, mitä oikeasti sydämessäni halusin, mutta päädyin siihen, koska ulkoiset vaateet (muiden odotukset, tai ainakin ne, mitä kuvittelin muiden odottavan) niin velvoittivat. Sitä elää huomaamattaan vankilassa, jonka itse on luonut – ja ulospääsynä toimii intuition merkityksen oivaltaminen. Pitäisi vain uskaltaa luottaa sydämeensä.

Seuraamalla sydämensä ääntä elämästä katoaa harmaus (tai harmaastakin saadaan kaunis väri). Juuri mikään ei ole erityisen tylsää, koska tekee juuri niitä asioita, joista sydänkin nauttii. Ei ole kauaakaan, kun kirjoitin päiväkirjaani itselleni seuraavasti:

”tartu tilaisuuksiin, joita elämä tarjoaa. oikeasti. sen voi ihan aistia kun se juttu tulee eteen. ja silti sitä muka miettii, vaikka se on niin pedattu siihen. miksi edes mietin?

hymyilyttää. sanon seuraavalle hullulle idealle kyllä, ja sitten seuraavalle kanssa. oli ne sitten mitä tahansa. …ja minua on nykyään kyllä koko ajan helpompi yllyttää.”

Merkinnästä on muutama kuukausi, ja olin jo hetkeksi unohtanut oman neuvoni itselleni. Ehkä se on ollut minulle liikaa – en ehkä ole uskaltanut noudattaa sitä – se paljastuu siinä, että olen edelleen samassa tilanteessa kuin kuukausia sitten. Ajattelin kuitenkin taas tästä viisastuneena palata sydämeni kuulosteluun, ja alkaa valintatilanteissa miettimään ennemminkin ”miksi ei?” kuin ”siksi että…”. Yritän miettiä ratkaisujen, niin isojen kuin pientenkin, kohdalla niiden syntyprosessia. Miksi päädyn tähän? Mitä se kertoo minusta itselleni? Miten neuvoisin itseäni tekemään? Vaikka tuntuu välillä hieman hölmölle pyöritellä samoja kysymyksiä päivästä toiseen, teen sitä silti – uskon olevani lähempänä aitoja ja minulle oikeampia ratkaisuja kuin aiemmin. Pitää vain kysyä oikein, luottaa saamaansa vastaukseen ja alkaa rakentaa unelmia todeksi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!