Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Eläköön erilaisuus

Kirjoitettu 24.03.13
Esseen kirjoittaja: Hanne Eskelinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Eläköön erilaisuus – oppimisen vallankumous käytännössä
Kirjan kirjoittaja: Barbara Prashnig
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Barbara Prashnigin kirja kertoo erilaisuudesta, sen ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. Kirjoittaja puhuu paljon Uuden-Seelannin koulutustilanteesta verrattuna muihin länsimaihin. Kirja pysäytti miettimään omaa kouluaikaa ja omia oppimistyylejä. Kirjassa painotetaan, ettei ole vääriä oppimistyylejä vaan vääränlaisia opettamistyylejä.

Olin itse peruskoulussa niin sanottu kasin oppilas, kaikissa aineissa hyvä, mutten juurikaan loistanut missään. Lukioon siirryttyäni innostuin psykologiasta ja se näkyi myös koulumenestyksessäni. En koskaan kyseenalaistanut miksi menestyin tässä yhdessä aiheessa muita aineita selkeästi paremmin. Tätä kirjaa lukiessani kuitenkin oivalsin, että psykologia oli ainoa oppiaine, jossa oikeasti käytimme perinteisistä opetusmenetelmistä eroavia opetusmenetelmiä. Psykologian tunneilla oli paljon keskusteluja niin koko luokan kanssa kuin pienemmissä ryhmissä, taulukoiden tulkitsemista ja tämä oli ainoa kouluaine, jossa pidin oppimispäiväkirjaa. Muistan kuinka tykkäsin tehdä sitä, koska siinä sain käyttää omaa luovuuttaan, ei annettu minkäänlaisia tiukkoja ohjeistuksia. Oppimispäiväkirjaa tehdessäni sain piirtää, käyttää värejä, käyttää sellaista paperia jota halusin, tehdä käsin tai koneella. Taisipa osa oppimispäiväkirjaa olla kirjeiden muotoon tehtyä pohtimista omasta elämästä. Kirjaa lukiessani jäin miettimään kuinka meille syötetään tietty tapa oppia, istutaan pulpetissa ja kuunnellaan mitä opettaja puhuu, kopioidaan opettajan muistiinpanot sanasta sanaan ja illalla luetaan tehdyt muistiinpanot. Puhua saa vain jos viittaa ja saa siihen luvan. Mietin kuinka joskus lukiossa kyseenalaistin tätä tapaa oppia ja opiskella, mutta minulle ei annettu tilaa puhua vaan sanottiin vain että näin on aina ollut ja se on tehokkain tapa, joten sitä tulee käyttää. Itse koin kaiken lähinnä ahdistavaksi yhteen muottiin laittamiseksi. Kirjassa on tarina, joka kertoo ajatuksia koulusta oppilaan kannalta, joka ei sopeudu normaaliin opetustyyliin. Tarinan alla lukee, että kirjoittajan uskotaan tehneen itsemurhan hieman tarinan kirjoittamisen jälkeen. Tämä pisti minut miettimään kuinka paljon Suomessakin lasten ja nuorten keskuudessa esiintyvää masennusta voitaisiin ennaltaehkäistä hyväksymällä erilaiset ihmiset ja erilaiset oppimistyylit ja tuomalla se ymmärrys myös käytäntöön. Pitäisikö opettajien kouluttamistapaa ja tyyliä muuttaa suuntaan, joka auttaisi ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia oppimistyylejä? Kuinka se muutos olisi mahdollista?

Kirjassa tehdään jakoa vasemman ja oikean aivopuoliskon käyttämisestä. Se kumpaa aivopuoliskoa käyttää enemmän vaikuttaa siihen kuinka henkilö suhtautuu asioihin. Vasempaa aivopuoliskoaan (analyyttinen) käyttävät ovat ns. järki-ihmisiä kun taas oikeaa aivopuoliskoaan käyttävät (holistinen) ovat ns. tunneihmisiä. Olen jo useamman vuoden tiennyt, että käytän enemmän oikeaa puolta aivoista. Tein kirjassa olleen testin ja hämmästyin kuinka voimakkaana oikean aivopuoliskon käyttäminen testin mukaan kohdallani on. Testin mukaan jos tulos on 0,7 tai alle, niin henkilö käyttää molempia aivopuoliskojaan melko tasaisesti. Itselläni tulos oli 3,3. Teimme treeneissä kaikki tämän testin ja tarkastelimme tilannetta tiiminä. Yllättäen tulokset jakaantuivat kohtuullisen tasaisesti janalle. En yllättynyt yhtään, että olen tiimistä se joka käyttää oikeaa aivopuoliskoaan voimakkaimmin. Kirjassa annetut esimerkit siitä kuinka erilaiset ihmiset suhtautuvat esimerkiksi aikaan, ruokakaupassa käyntiin tai ruoanlaittoon pätevät itseeni hyvin pitkälle. Mielestäni testi on kuitenkin vain suuntaa-antava eikä siihen pidä luottaa 100%. Kaikki me käytämme molempia aivopuoliskojamme, mutta joillakin ihmisillä toinen puolisko on hallitsevampi. Kirja antoi minulle viitteitä siitä, että kuinka oppia ymmärtämään ihmisiä, jotka käyttävät voimakkaammin toista puoltaan aivoistaan ja tämän vuoksi ajattelevat asioista eri tavalla.

Kirjassa erilaiset oppimistyylit jaetaan neljään osa-alueeseen: visuaaliseen, auditiiviseen, taktilliseen ja kinesteettiseen. Kirjassa on esitelty TTA-testi, jonka perusteella voi oppia lisää omasta tyylistään oppia. Testin tulosten saamiseksi vaaditaan kuitenkin tulosten lähettämistä Jyväskylän Yliopistolle analysoitavaksi. Tämän vuoksi en tehnyt testiä, mutta koitin muita keinoja avuksi käyttäen saada selville mitkä oppimistyylit ovat minulle ominaisimpia. Yleisesti perusopetuksessa käytetään tiedon omaksumista kuulo- ja näköaistin perusteella. Kuitenkin vain pieni osa oppilaista omaksuu tietoa parhaiten kuuloaistin perusteella. Itse käytän melko joustavasti erilaisia oppimistyylejä. Jo yläasteella huomasin, että pystyn muistamaan hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvia tai tekstiä. Pystyin esimerkiksi kokeessa palauttamaan mieleeni millä sivulla ja missä kohti sivua joku tietty tieto sijaitsi. Tämä tukee sitä, että opin visuaalisesti. Sen vuoksi nykyään piirränkin paljon, mikä kielii myös siitä, että olen taktiilinen oppija, tarvitsee tehdä jotain käsillä. Usein treenikoonneissa näkee yksinkertaisia piirroksia, oppimissopimuksesta tai projektipalaverista puhumattakaan. Visualisointi siis auttaa minua muistamaan asioita paremmin. Yhteenvetona tästä olen oppija todennäköisimmin kirjassa esitelty visuaalinen holistikko, joka muistaa hyvin kuvia, piirroksia, graafisia esityksiä ja symboleita.

Itselleni on ollut jo pidempään selvää, ettei ns. perinteinen tyyli opiskella ole minulle se luontaisin tapa. En halua, että minua opetetaan, halua vain oppia, koko ajan ja jatkuvasti jotain uutta, kehittää omaa osaamistani. Lukion jälkeen tein töitä ja sen jälkeen opiskelin aikuisopistolla itselleni ammatin. Aikuispuolen opinnoissa vastuu omasta oppimisesta korostui, lähiopetus tunneilla annettiin punainen lanka jostain aiheesta ja sen jälkeen lisätiedon hankinta oli omalla vastuulla. Lähiopetustunnit olivat paljon keskustelua, käytäntöä ja ryhmässä työskentelyä. Tämän koulun jälkeen minulle oli selvää, etten halua istua enää tunneilla niin kuin aiemmin lukiossa vaan haluan ottaa vastuun siitä mitä opin ja myös siitä millä tavalla haluan oppia. Kolmatta välivuotta viettäessäni päätin hakea ammattikorkeakouluun ja jo hakuhetkellä tiesin, että jos opiskelen koskaan Suomessa, niin Tiimiakatemia on ainoa paikka, jossa haluan opiskella, koska oppimistyyli on normaaliin ammattikorkeakouluun verrattuna erilainen ja Tiimiakatemialla pääsee pureutumaan juuri niihin asioihin mitä haluaa oppia. Kuitenkin nyt Tiimiakatemialla sen valitseminen mitä haluaa oppia on todella haastavaa. Tuntuu, että haluaisi kehittää itseään jokaisella osa-alueella. Tämän vuoksi olen tehnyt itselleni jonkinlaisen suuntaa-antavan suunnitelman siitä mitä asioihin haluan oppia ensin ja mihin sen jälkeen pyrin suuntaamaan. Kaiken kaikkiaan Tiimiakatemia ja Tiimiakatemialla erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on vaikeampaa kuin olin opintojeni alussa ajatellut, sillä Tiimiakatemian yleinen ajatusmaailma on yllättävänkin rajaava. Tiimiakatemia on täynnä erilaisia persoonia, toiset on aina helpompi hyväksyä kuin toiset. Itse olen Tiimiakatemian aikana kokenut hyvinkin paljon sitä, ettei minua ymmärretä. Varsinkin pinkkuvuonna minulla oli usein tunne, että minut yritetään laittaa jälleen johonkin muottiin, johon en vaan yksinkertaisesti mahdu tai edes halua mahtua ja sopeutua. Tiimiakatemialla ja ihmisten mielissä asiat on totuttu tekemään tietyllä tapaa ja jos joku poikkeaa tästä, niin sitä on vaikea hyväksyä. Asun itse kolmen ei-tiimiakatemialaisen kanssa ja pystyn kyllä rehellisesti sanomaan, että se on vain ja ainoastaan rikkaus elämässäni. Nautin monesti siitä, kun asioihin saa täysin erilaisen perspektiivin, koska ajattelu ei ole vakiintunut samoihin uomiin kuin Tiimiakatemialla.

Kirjassa annetaan vinkkejä siihen kuinka voidaan lisätä yhteistyötä keskittymällä ihmisten erilaisiin vahvuuksiin. Olen jo pitkään pohtinut, että tunnemmeko toisiamme Innomossa oikeastaan ollenkaan? Osaammeko ennakoida toistemme käyttäytymistapoja stressitilanteissa ja hyödyntää toistemme vahvuuksia? Mutta kuinka voimme tuntea toisiamme, jos emme tunne edes itseämme? Itse opin paljon itsestäni juuri kirjojen, koulutusten ja koulutusohjelmien reflektoinnissa. Ketkä meillä oppivat milläkin tavalla ja kuinka voimme tukea noiden ihmisten oppimista? Innomon tilanne rahallisesti ei tällä hetkellä ole mikään tuulettamisen aihe, mutta asioilla on aina kääntöpuolensa. Olemme selviämässä tästä haasteesta yhdessä ja ainakin minun silmään alkaa näyttää siltä, että pikkuhiljaa alamme oppia hyödyntämään myöskin toistemme osaamista ja ryhmän tuomaa painetta tehdä asioita. Uskon, että tiimi hitsaantuu yhteen, kun ollaan hieman epämukavuusalueella ja tehdään yhdessä. Kirjassakin mainitaan siitä, että stressi muuttaa ihmisen käyttäytymistä. Uskon, että tällöin opimme toisistamme, toistemme vahvuuksista ja heikkouksista entistä enemmän. Innomostakin löytyy hyvä esimerkki, Laivuri, kuinka jatkuva venyminen opettaa tuntemaan toiset. Samanlaista venymistä nähdään varmasti pian myös Kaadossa ja olen todella iloinen, että olen osa Kaadon projektiryhmää. Ryhmänpaineesta ja epämukavuusalueella yhdessä työskentelystä tämä kyseinenkin hetki lienee hyvä esimerkki, tekeminen on minulle helppoa, mutta kirjoittaminen haastavaa. Kirjoittaminen on haastavaa myös Antille ja niinpä päätimme tehdä asioita yhdessä. Istumme samassa huoneessa, kirjoitamme molemmat omia esseitämme, mutta toinen on lähellä jos tulee halu keskustella jostain oman kirjaan liittyvästä asiasta. Jos ajatus tai tekeminen eksyy jonnekin muualle, niin toinen kyllä huomauttaa asiasta. Taustalla soi musiikkia eikä koko huoneessa ole pöytää jonka ääressä istua. Vieressä molemmilla muki, jossa juomaa ja tarvittaessa naposteltavaakin löytyy. Enpä vielä syksyllä uskonut kirjoittavani esseitä lauantai-iltana tällaisessa ympäristössä ja niin ettei kirjoittaminen tunnu liian vaikealle.

Erilaisuuden ymmärtäminen tiimissämme on akatemian aikana kasvanut todella paljon. Nyt meidän täytyisi oppia tuntemaan itsemme paremmin ja tulla tietoisemmiksi omista toimintatavoistamme, vahvuuksistamme ja heikkouksistamme. Kun tiedämme toistemme vahvuudet, voimme alkaa myös hyödyntämään niitä projekteissamme ja tiimimme toiminnassa, jolloin keskitymme vahvuuksiimme ja toisten vahvuuksilla voimme ”paikata” muiden heikkouksia ja näin pääsemme tiiminä entistä parempiin tuloksiin. Mitkä ovat omat vahvuuteni ja mitä Innomo voi niistä hyötyä?

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!