Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Henkka Hyppönen käsittelee kirjassaan Pelon hinta ihmisen yhtä primitiivisimmistä reaktioista – pelkoa, sekä sitä mitä olemme valmiita maksamaan ja menettämään tanssiessamme sen tahtiin. Pelko on ihmiskunnan jatkumista suojaava voima, joka ohjaa meitä pois tilanteista, jotka koemme uhkaaviksi tai hengenvaarallisiksi. Kuitenkin tämä voima on saanut mystisen hahmon roolin, joka ulottuu arkipäivänkin tilanteisiin tuoden mukanaan hikikarpalot otsalle, kahtasataa hipovan pulssin ja kohtuuttomat paineet. Stressin voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan; lyhyt aikaiseen stressiin, joka parantaa vireystilaa ja suorituskykyä. Sekä pitkittyneeseen stressitilaan, joka kuormittaa kehoa ja mieltä rapauttaen hiljalleen toimintakyvyn. Pelko ja sen tuomat reaktiot voivat siivittää meidät h-hetkellä parhaaseen suoritukseen tai puolestaan tuhota sekunnissa kaiken harjoitellun sulkien omaan kuoreensa.

Pelko on läsnä myös omassa elämässäni vaikkakaan en koe, että se suhteettomasti hallitsisi elämääni. En pelkää riskejä esimerkiksi yritysmaailmassa, mutta benjihyppy ei ole minun tehtävälistallani. Pelkoni siis enemmänkin liittyvät omaa henkeäni tai turvallisuutta uhkaaviin tilanteisiin kuin vaikka rahalliseen kannattavuuteen tai riskinottoon. Kuulummekin kaikkien tiimiyrittäjien kanssa siihen 5% ryhmään suomalaisia, jotka rohkenevat perustaa oman yrityksen. Itse en näe yrityksen perustamista erityisen rohkeana tekona vaan kokeiluna, joka voi joko onnistua tai mennä täysin metsään. Luvut osoittavat, että suurin osa yrityksistä loppuu kannattamattomina alle kymmenessä vuodessa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin usein todellisuudessa riskejä suuremmat.

Samaistuin avaran ajatusmallin kuvaukseen (Growth mindset); koen, että osaamiseni on tähänastisten kokeilujen ja harjoittelun tulos eikä niinkään synnynnäisen älykkyyden. Harva ihminen asettaa itsensä mielellään tilanteeseen, jossa epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä – en minäkään, mutta en menetä yöuniani tai hermojani epäonnistumisen seurauksena. Ajattelen, että aiempien virheiden on turha antaa vaikuttaa nykyiseen olotilaan ja suoriutumiseen, sillä niihin ei voi enää jälkikäteen vaikuttaa. Joskus varmasti olisi tärkeää katsoa hieman enemmänkin entisiä virheitä, joskaan ei murehtiakseen vaan oppiakseen niistä.

Fixed mindset; ajattelutapa, jota leimaa uskomus, että omaa kyvykkyyttä ei voi merkittävästi parantaa (ihmisellä on tietty määrä älykkyyttä jo syntyessään)

Growth mindset; uskomus, että omia taitoja voi kehittää määrätietoisella työllä

Suurin oppimisen paikka on minulla johtamisessa ja siinä mitä vaadin kanssatyöskentelijöiltä. Mitä enemmän luen johtamiseen keskittyviä kirjoja, sitä enemmän huomaan menestyvän yrityksen luottamuksen rakentuvan inhimillisyydestä ja kannustavan ilmapiirin luomisesta. Allekirjoitan nämä johtamismallit täysin, ja Tiimiakatemialla vertaisjohtaminen sekä avoin ilmapiiri ovatkin yksiä suurimpia menestystekijöitä. Huomaan kuitenkin usein uppoavani suohon, jossa kiroan, kun joku on jättänyt hommat hoitamatta tai vastuut eivät jakaudu tasaisesti. Tämä onkin keskeisin akilleenkantapää johtamisen opettelussani, sillä juuri näissä tilanteissa ihmisten välinen vastakkainasettelu ottaa minusta vallan. Keskeistä olisikin löytää keinot, joilla saadaan ihmiset motivoitumaan ja ymmärtää niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat lopputulokseen. Usein sorrun kuitenkin tahtomattani vertailuun, joka ei lopulta nosta minun eikä kanssatyöskentelijöiden motivaatiota saatikka työpanosta (…ainakaan suurimmassa osassa tilanteita).

Keskeisin oppi, joka kirjaa lukiessani hyppäsi silmilleni, oli ajatus siitä kuinka paljon resursseja jää käyttämättä tiimin menestyksen työkaluista pelon ollessa läsnä. Dialogitreenit ovat yksi merkittävimmistä keskinäistä luottamusta rakentavista työkaluista. Vuosikymmeniä vanha Maslowin tarvehierarkia nostaa tässäkin kohtaa päätään; luovuus, joka sijaitsee hierarkian korkeammilla tasoilla, on mahdotonta saavuttaa, mikäli ihminen ei koe oloaan turvalliseksi. Tavoitetilanne tiimimme kehityksen kannalta olisikin mielestäni Hyppösen sanoja lainaten saavuttaa tilanne, jossa kaikki tiimiläiset olisivat ”turvassa sosiaalisesti vaarallisessa tilanteessa.” Jokainen olisi valmis altistamaan omat ideansa ja mielipiteensä muiden arvostelulle ilman, että kokee olevansa uhattu. En koe, että olemme tässä tilanteessa vielä, mutta luottamuksen kasvattaminen on saanut viime aikoina tuulta alleen.

Pelon hinta ei ole lopulta se mitä on mahdollista menettää, vaan se mitä jää saavuttamatta jos ei edes yritä. Joten mitä tekisit, jos uskaltaisit?

Tagit: ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!