Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Eroon suojapanssarista

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Luin johtajuuskoulutuksen innoittamana Brené Brownin kirjan ”Dare to lead – Rohkaiseva johtaja”. Brown kuvataan kirjassa maailmankuuluksi häpeätutkijaksi ja kirja kertookin johtajan omien vahvuuksien ja heikkouksien kautta itsensä kehittämisestä. Varmasti monelle meistä häpeä on osa arkea, itselleni ainakin. Siksi koin, että kirja varmasti antaa itselleni ajattelemisen aihetta ja sitä kuinka häpeästä päästä yli ja osata kääntää siitä puhuminen vahvuudeksi.

Kirjasta voisi kirjoittaa useammankin esseen; se antoi itselleni niin paljon ajattelemisen aihetta. Haluan kuitenkin pureutua esseessäni juuri tähän haavoittuvaisuuteen ja häpeään koska koen sen osa-alueen koskettaneen itseäni eniten. Kirja oli todella täynnä kauniita ja painavia lauseita, joita aion nostaa esseessä esille. Ne ovat lauseita, joita toivon jokaisen esseeni lukevan painavan mieleensä ja muistuttavan niillä itseään heikkona hetkenä.

Suojapanssari

”Etsi kuitenkin suojapanssarillesi uusi koti, ja nähdään areenalla” – Brené Brown

Jokaisella meillä tulisi olla paikka, jolloin suojapanssarin voisi laskea harteiltaan. Sen tavoitteena on suojella meitä epäonnistumisen tunteilta ja häpeältä. Kulttuuri, joka palkitsee kyynisyyttä, perfektionismia ja häpäisyä, kannustaa myös suojapanssarin käyttöön. Se, että suojelemme itseämme jatkuvasti, syö meiltä energiaa koska joudumme piilottelemaan tunteitamme.

Osalle meille malli sisäänrakennetun suojapanssarin käytöstä voi tulla pidemmältä historiasta, kuten perheestä, koulusta tai muusta ympäristöstä.

Kirjassa Brown kuvaa hyvin, että ihmiset, jotka turvautuvat paljon suojapanssariin, eivätkä ole olleet valmiita kohtaamaan omia kipeitään asioita ja olemaan haavoittuvaisia – kiinnittyvät siten muiden rohkeaan haavoittuvaisuuteen ja herkästi myös tarttuvat epäonnistumisiin.

Puhutaan varmasti myös samalla aikaa tietyllä tapaa psykologisesta turvallisuudesta.

Koen, että Tiimiakatemialla meitä kannustetaan paljon suojapanssarin laskemiseen ja sille uuden kodin etsimiselle. Teemme puolivuosittain oppimissopimuksia, jossa avaamme ajatteluamme ja tunteitamme tiimillemme ja koitamme kannustaa epäonnistumisen esille tuomiseen – ja sitä kautta oppimiseen. Kirjassa sanottiinkin, että jos pelkäämme ja välttelemme kaikkea negatiivista ja rakentavaa palautetta, lakkaamme kasvamasta.

 

Gravissa koen, että olemme tulleet todella läheisiksi matkamme aikana. Olemme jokainen avanneet kipeitä kohtiamme, osa enemmän, osa vähemmän, osa aikaisemmin, osa myöhemmin. Mutta olemme silti laskeneet osaltamme jokainen suojapanssariamme ja tehneet itsestämme haavoittuvaisia. Se, että kuinka olemme päässeet siihen – on pitkän työn ja ajan tulosta. Varmasti toisten ihmisten avoimuus kannustaa muitakin olemaan, mutta myös yhdessä koetut vaikeat asiat ja viettämämme aika on luonut psykologista turvallisuutta. Olemme riidelleet, itkeneet ja nähneet toisemme todella haavoittuvaisina – ja se on tuonut meitä lähemmäksi toisiaan.

Johtaminen

Jos johtaja käyttää suojapanssariaan, kannustaa se tiimiäkin tai alaisia myös käyttämään omaansa. Joten johtajien tulisikin käyttää tietty aika pelkojen ja tunteiden tutkailuun ja kohtaamiseen, sillä muuten painimme tehottoman ja tuloksettoman käytöksen kanssa.

Oman toimintansa reflektointi olisi siis ensiarvoisen tärkeää, katsoa toimintaa objektiivisesti ja halu oppia ja kehittyä – ja kysyä itseltään ja muilta ”Miltä minulta tuleva tuki näyttää?”

Kirjassa oli pitkä lista ominaispiirteistä, joita suojapanssarin laskenut johtaja täyttää. Näistä poimin muutaman mitkä ovat itselleni tärkeimpiä: ”vahva sydän ja villi sydän”, ”kiitollisuuden harjoittaminen ja voittojen juhlistaminen”, ”riskien ottaminen” sekä tärkein ”sydämellä johtaminen”. Johtajan tulisi nostaa vaikeita ja huomaamattomia asioita esille, jotka vaikuttavat negatiivisella tavalla yhteiseen ilmapiiriin tai tekemiseen ja tärkeimpänä: kuunnella.

Itse haluan olla johtaja, joka omalla avoimuudellaan ja kokopersoonallaan kannustaa muitakin siihen. Olenkin saanut palautetta että olen onnistunut tavoitteessani, ja saanut muitakin kertomaan kipeitä asioita omalla avoimuudellani. Tulen varmasti loppuelämäni muistamaan nuo sanat. Totta kai avoimuudellakin on rajansa ja ympäristöllä omansa. Luottamus toisiin ihmisiin on oltava kunnossa ennen kuin suojapanssarin voi laskea ja tuoda kokopersoonan peliin. Koen että minulla on silti suuresti tekemistä juuri kuuntelemisen suhteen, ja olla ”puristamatta liikaa mailaa”. Siksi juurikin yllämainittu kysymys oman tuen näyttäytymisestä on lähdössä mukaani käytäntöön.

Silti, minua on varoitettu, että jos olen avoin, kääntyvätkö asiat minua joku päivä vielä vastaan. Ja sitä olenkin miettinyt paljon. Haluan kuitenkin, että jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, jolloin puhutaan kokopersoonan tuomisesta esiin. Ei tarvitsisi miettiä, mitä joku sanoo ja saanko olla juuri tällainen kuin olen. Sitä myötä koen, että myös tehokkuus tiimissä kasvaa. Kirjassa kysyttiinkin, että kuinka paljon yksinäisyys ja epäluottamus syö tehokkuutta, suorituskykyä ja tehokkuutta?

 

Epäkohtien esiin tuominen

Kun tuodaan esiin epäkohtia, on osattava käyttää oikeanlaista ja ymmärrettävää kieltä. Kuitenkin kun puhutaan tiimin sisäisistä asioista, tulisi kaikkien pysyä kartalla. En ole ihminen, joka osaisi käyttää kovin hienoja sanoja ja helposti tipahdankin kärryiltä, mikäli en ymmärrä jotain tiettyä termiä. Toki johtuu omasta osaamattomuudesta, mutta koen myös, että vastuu on meillä kaikilla. Kävimme viime viikolla treeneissä juuri aiheeseen liippaavaa keskustelua ja myönnän, tipuin kärryiltä koska puolet termeistä meni aivan ohi. Olisi varmasti itsekin pitänyt olla aktiivisempi ja kysyä, mutta koin suurta tyhmyyttä ja huonoutta koska en voinut puuttua keskusteluun niin kuin olisin halunnut – koska en ymmärtänyt mistä puhuimme.

 

Perfektionismi ja häpeä

Olen pitänyt itseäni joissain määrin perfektionistina. Yleensä sen perinpohjainen syy on hakea hyväksyntää ja on osa suojapanssariani.

Kirjassa kuvattiin hyvin, että useasti se juontaa juurensa opittuun koulumalliin, jolloin palaute ja tulos on pohjautunut hyvistä arvosanoista, suorituksista jne. Ja näin olemmekin voineet oppia mallin, että ”Olen mitä saavutan”. Olenkin paljon paininut syksyllä huonommuuden kanssa ja olen tuntenut ”osaamattomuutta”. Vasta keskusteltuani ystäväni kanssa ymmärsin mistä on kyse. Vaikka ei perfektionisti olisikaan, olemme oppineet mallimme aiemmasta kouluelämästä. Tiimiakatemialla emme saa arvosanoja seuraavan kerran kuin valmistuessamme. Ja koska emme saa arvosanoja, voi se aiheuttaa nyt osaamattomuuden tunteita – koska emme saa mitattavaa palautetta työstämme. Palautteen merkitys korostuu tässäkin, mutta koen että esimerkiksi johtajana kehittymistä on suhteellisen vaikea mitata. Olemmekin nyt laatineet esimerkiksi johtoryhmämme kanssa palautekyselyn ilmapiiristä ja päälliköiden työstä. Näin omaa toimintaa voi katsoa objektiivisesti ja kehittyä. Silti koen, että monet varmasti Tiimiakatemialla painivat osaamattomuuden tunteen kanssa, joten en varmasti ole yksin.

Kun taistelemme osaamattomuuden, huonommuuden tai riittämättömyyden kanssa, tulisi itseään pystyä muistuttamaan seuraavalla lauseella:

”Riippumatta siitä, mitä tulee tehtyä ja miten paljon jää tekemättä, minä olen tarpeeksi. Se tarkoittaa menemistä vuoteeseen iltaisin ajatellen: kyllä: olen epätäydellinen ja haavoittuvainen ja jopa peloissani, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olen myös rohkea ja rakkauden ja joukkoon kuulumisen arvoinen.”-Brown.

 

Tavoittamaton päämäärä

Perfektionismi kulkee käsikädessä häpeän kanssa, koska pelätään epäonnistumista. Perfektionismi ja täydellisyys on kuitenkin tavoittamaton päämäärä. Se lähinnä syö suorituskykyämme. Ja kun voimme laskea suojapanssarimme ja luopumaan perfektionismista – teemme itsestämme haavoittuvaisia ja pystymme elämään täydellä sydämellä. Toki kaikki ei ole niin mustavalkoista, mutta koen että itse olen Tiimiakatemialla pystynyt laskemaan hieman täydellisyydestä irti. Olen tehnyt virheitä, epäonnistunut ja mokannut. Olen myös näyttänyt tunteeni ja pyytänyt anteeksi. Olen ollut haavoittuvainen ja ymmärtänyt että se on vahvuutta. Sillä haavoittuvaisuus on tuntemista, ja jos haavoittuvaisuus olisi heikkoutta – tarkoittaisi että myös tunteminen on heikkoutta.

Silti perfektionismin piirteet nostavat välillä päätään ja täten luovat ahdistusta. Hyvä esimerkki tästä on tunne-elämä. Haluaisin kovasti, että tunteet olisivat kaikki omilla raiteillaan ja hallittavissa. Näin ei kuitenkaan ole ja jos poikkeama tulee, kuten esimerkiksi uusi tunne tai kyseenalaistus omista tunteista – aiheuttaa se ahdistusta epätäydellisyyden ja kontrolloimattomuuden vuoksi. Asia on hieman vaikea selittää näin tekstiksi, mutta varmasti joku joka on paininut samanlaisten ajatusten kanssa – voi varmasti samaistua.

 

Negatiivinen tai rakentava palaute

Olin nuorempana tyttö, joka halusi miellyttää kaikkia ja esimerkiksi yläasteella muistan, että negatiivinen palaute saattoi polkaista minut hetkellisesti tainnoksiin. Olen kuitenkin ajan myötä oppinut suodattamaan palautetta ja kasvattanut kuorta. Kaikkien miellyttämisen halu kuuluu myös yhdeksi suojapanssarin ominaispiirteisiin. Siitä kun olen hieman jo päässyt yli, on olo kevyempi. Kirjassakin kysyttiin kysymys: ”Keiden mielipiteillä on oikeasti väliä?”

Vastaus on helppo: näiden ihmisten tulee rakastaa sinua haavoittuvaisuutesi ja epätäydellisyyksiesi vuoksi, eikä niistä huolimatta. Nämä ihmiset voivat myöntää virheesi, mutteivat tuomitse niiden vuoksi. Toki palautteeseen kannattaa kiinnitettävä huomiota, ja jos on tehty virheitä – on voitava pyytää anteeksi ja muutettava käytöstä.

Kuitenkaan ajattelu, että palaan takaisin ”pahiksena” syö meiltä vain energiaa.  Tulee kävellä toissijaisten asioiden yli ja jatkaa uskaltamista. Jos pelkäämmekin ja välttelemme kaikkea negatiivista ja rakentavaa palautetta, lakkaamme kasvamasta.

Voin rehellisesti myöntää syyllistyväni tuohon ”pahiksena takaisin” ajatteluun joskus. Olo että haluan näyttää että minua ei nujerreta on hyvä, mutta voi helposti kääntyä ”pahiksena takaisin” -ajatteluun. Kirja olikin hyvä muistutus siitä, että se ei hyödytä – vaan olisi hyvä vain mennä eteenpäin.

 

Häpeä

”Luola, jonka sisään pelkäät mennä, kätkee etsimäsi aarteen” -Joseph Campbell

Häpeä on kipeä kokemus, ja luo olon että olemme viallisia emmekä ansaitsisi rakkautta ja joukkoon kuulumista. Olen paljon viimeisen vuoden aikana paininut häpeän kanssa. Muistan yläaste- ja lukioajoiltani vielä hyvinkin suojapanssarin omaavan Mian joka ei voinut olla semmoinen kuin oli vaan oli oltava ”kovempi” ja ”täydellinen”. Nyt kuitenkin olen voinut tiimilleni näyttää sisintä Miaa ja se on aiheuttanut suuria taisteluja itseni kanssa. Joskus energiani menee yli, ja innostus kääntyy ahdistukseksi. Sanat menevät sekaisin, tekstiä tulee moottoriturvan tavoin ja homma menee ”yli”. Tai ainakin siltä se minusta tuntuu ja vertaan itseäni helposti muihin. Joskus tunteet tulevat niin voimakkaina ja tuntuu että en oikein itsekkään tiedä mistä on kyse.

Ajatukset omasta käyttäytymisestä, noloudesta ja tyhmyydestä nousee. Tällöin myös tunteet ovat vahvoja, herää ajatus että näytinkö nyt niitä liikaa? Tämä onkin ollut suuressa ristiriidassa pienesti elävän perfektionismini kanssa, että pilasinko nyt ”kuvani”.

Jos kerron miltä minusta tuntuu, ymmärretäänkö minut väärin ja tuomitaanko minut? Nähdäänkö minut erilaisena ja voidaanko heikkouksiani käyttää minua vastaan? Vaikuttaako tunteiden näyttämiseni siihen, että kykyni nähdään eri tavalla?

Kuten aiemmin kirjoitinkin, eivät ansaitsemat ihmiset tuomitse itseä sen vuoksi millainen on vaan rakastavat juuri epäkohtien ja heikkouksien vuoksi. Silti jatkuva painiminen häpeän kanssa on osa arkeani ja olenkin koittanut kääntää sitä nyt vahvuudekseni koska voin puhua siitä. Ensimmäinen askel onkin tiedostaa, että me kaikki tunnemme häpeää, ja sitä kautta voimme olla empaattisia. Puhuminen onkin toinen askel kehittymiseen ja mitä enemmän siitä puhumme – se helpottaa. Empatian kautta voimme auttaa toisiamme, mutta ensin on pystyttävä olemaan empaattinen ja osoitettava myötätuntoa itseämme kohtaan. Empatia määriteltiin hienosti kirjassa: ”Empatia ei ole yhteyden muodostamista kokemukseen vaan yhteyden muodostamista kokemuksen taustalla oleviin tunteisiin”- Brown.

Lopuksi

Kirja antoi paljon. Koen, että se olisi opas lohduttamaan itseäni ja antamaan hyväksyntää. Oma ajatus siitä, että haluan olla ihminen joka pystyy auttamaan jotakuta muuta – vahvistui. Kuten kirjassa sanottiinkin, että mitä enemmän häpeästä puhumme, sitä helpommaksi se muuttuu. Jo tämän esseen kirjoittaminen ja etenkin julkaisu jännittää, sillä olen avannut tähän pieniä päässäni pyöriviä ajatuksia ja pian essee on tuhansien ihmisten löydettävissä. Silloin nouseekin mieleeni ajatus, että muuttuuko ihmisten mielikuva itsestäni. Ehkä ennen julkaisua on minun luettava esseeni uudestaan, ja palattava siihen että on vahvuutta myös julkaista tämä.

Voin käsi sydämellä suositella kirjaa jokaiselle, etenkin johtavaan rooliin pyrkivälle. Jos kirja ei kosketa itseä, antaa se silti työkaluja työelämässä toimimiseen ja vaikeista tilanteista selviämiseen. Uskon tosin, että kirjan opeilla on annettavaa meille jokaiselle, oli sitten missä roolissa tahansa.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!