Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Et kuitenkaan usko – Ville Haapasalo

Kirjoitettu 03.05.16
Esseen kirjoittaja: Anders Bertlin
Kirjapisteet: 2
Kirja: Et kuitenkaan usko
Kirjan kirjoittaja: Kauko Röyhkä sekä Juha Metso
Kategoriat: 8.4. Ihmisen tulevaisuus, 9.12. Elämänkerrat

Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalo, 4.0 out of 5 based on 1 rating
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 4.0/5 (1 vote cast)

Et kuitenkaan usko – Ville Haapasalo

Kauko Röyhkä sekä Juha Metso

Tämä on essee valinnan vaikeudesta! Ennen kuin mennään siihen, avaan vähän miten ollaan tähän tilanteeseen päädytty. Kun tulin akatemialle, tavat, riippuvuudet ja ulkoinen maailma hallitsivat minua. Monien eri vaiheiden jälkeen olen päässyt siihen tilanteeseen, etten ole enää oman laivani matkustaja vaan sen kapteeni. Sitten tullaankin ongelmaan. Olen koko elämäni ollut pelkkänä matkustajana ja laiva on vienyt milloin minnekin. Nyt kun olen pikkuhiljaa päässyt laivan kapteeniksi, ei ole mitään hajua, että minne sitä lähtisi seilaamaan. Ei ole ikinä ennen tarvinnut miettiä, minnepäin sitä lähtisi, kun on vaan mennyt aaltojen mukaan.

Tämän takia otin Ville Haapasalon kirjan lukuun. Ville Haapasalolla näyttää olevan suunta selvänä. Itsellä suunta on hyvin epäselvä. Haluanko yrittäjäksi? Haluanko valmentaa? Haluanko mennä töihin johonkin? Haluanko perustaa mehubaarin Havaijille? Olen tajunnut, että kaikki on mahdollista ja se on vain itsestäni kiinni. Tämä tieto on samalla pelottava. Miten osata valita, kun kaikki on mahdollista? Tieto siitä, että kaikki on mahdollista, on syönyt myös intoa. Ennen tavoittelin mahdottomia, koska mahdottomuus tuntui innostavalta ja haasteelta. En voi saavuttaa jotain -ajatus pisti tekemään entistä enemmän töitä. Esimerkiksi mehubaarin perustaminen Havaijille tuntui mahdottomalta. Eihän niin voi tehdä! Meidän kuuluu mennä väkisin 8-16 töihin. Mitähän kaikki muut ajattelevat, jos pistän mehubaarin Havaijille? Tällaisia ajatuksia ei tarvitse miettiä, kun on oman elämänsä kapteeni.

En ole avannut oppimissopimusta hetkeen. Se on ollut tietoinen ratkaisu. En ole halunnut määrätä itseäni tiettyyn suuntaan vaan olen halunnut elää ilman oppimissopimusta. Olen halunnut havaita, kuka johtaa minua, jos en itse johda itseäni. On ollut mykistävää huomata, että sellaista aluetta, missä kukaan ei johtaisi sinua, ei ole olemassa. Ei ole olemassa ”no man’s land” -paikkaa, missä olla vapaa, ilman ketään tai mitään johtamassa sinua. Jos et itse johda itseäsi, tavat, riippuvuudet, yhteiskunta ja muut ihmiset johtavat sinua tietämättäsi. Aika ilman oppimissopimusta on kuitenkin ollut äärimmäisen hyvää aikaa. Olen kiinnittänyt huomiota itseeni ja siihen, miten toimin. Olen havainnut, että jos en mieti mitä teen, toimin jo opittujen tapojen mukaan. Kävelen samoja reittejä, pesen hampaat aina oikealla kädellä jne. Olen havainnut, että jos en mieti, miksi teen asioita, menen opittuja polkuja pitkin. Tavoite on päästä pois tietyistä vanhoista rutiineista ja näköjään ainoa tapa oli nostaa kädet pystyyn ja havainnoida, miten toimin, jos en johda itseäni. Väittäisin, että itsensä muuttaminen vaatii pysähtymistä. Uusia unelmia kohti meneminen vaatii vanhoista unelmista ja tavoista poisoppimista. Ei tarvitse olla huolissaan, otan kyllä oppimissopimuksen käyttöön taas kun sen aika on.

MP projekti oli minulle paljon enemmän kuin pelkkä huonekaluliike. Nyt olen sen tajunnut, kun se loppuu. Se oli paikka missä oli turvallista ja se antoi tietyn rutiinin päivään. Silloin kun tekee jotain, ei jää aikaa niin paljon miettiä. Me ihmiset varmasti tarvitsemme tietyn paikan, jossa voimme toteuttaa itsemme ja on turvallista olla. Tyhjän päällä oleminen vaatii tosi paljon henkistä kanttia, mutta jos pelkästään juoksemme paikasta toiseen, juoksemme todennäköisesti onnemme ohi. Jokaisen onni on kuitenkin ihan seinän takana. Kun katselemme hienoa auringonlaskua, hienoa luontoa ja kaikkea muuta hienoa ympärillämme, olemme onnellisimmillamme. Olen alkanut nauttia pienistä jokapäiväisistä asioista.

Ville Haapasalolta henkistä kanttia on todellakin tarvittu Venäjällä. Jäin miettimään esimerkiksi tätä tilannetta:

”Sen vuoksi oon aina sanonut, että voihan olla, etten mä ikinä päässyt sinne teatterikouluun sisään. Voi olla, että ne sanoivat, että mene helvettiin, mutta enhän mä ymmärtänyt sitäkään. Mä olin joka aamu taas uudestaan siellä: ”Terve!” On tuo sitkeä kaveri: joka ilta me sanotaan sille että kiitos, mutta aina se on aamulla taas täällä.”

Se, että lähtee Venäjälle osaamatta sanakaan venäjää, vaatii rohkeutta, mutta ennen kaikkia arvostan Villeä siinä, että siellä pysyminen vaatii sitkeyttä. Juuri sitkeys on minulla tällä hetkellä vähän hakusessa. Kun mietin MP projektia ja sitä, kuinka paljon sen projektin käynnistäminen vaati työtunteja ja vaivannäköä, uuden projektin käynnistäminen tuntuu tällä hetkellä raskaalta ajatukselta. Todennäköisesti muutaman päivän loma projektin jälkeen taas sytyttää tekemisen kipinän, mutta tällä hetkellä se on vähän hakusessa.

Jos joku kysyisi, millainen paikka se akatemia on, vastaisin varmaan Villen opettajan mukaan:

”Meidän opettajan tavoitteena oli rikkoa ihminen täysin ja kasata se sitten uudestaan.”

Projektit, akatemian muuttuva arki sekä esseet ja reflektiot saavat ihmisen ajattelemaan. Paljon on omat arvot muuttunut tässä matkan varrella, mutta tässä on kirjasta yksi arvo, joka on säilynyt ja tulee säilymään:

”Totta kai, teenhän mä rahaa, jossain määrin. Mutta se ei ole mulle itseisarvo. Riittää, kun lapsilla on asunto ja ruokaa, ja me päästään perheen kanssa kaksi kertaa vuodessa lomalle.”

Kirja sai minut myös miettimään aikaa ja sattumaa. Se, että ylipäänsä päädyin akatemialle on nyt jo entisen akatemialaisen ansiota. Tuli sattumalta puheeksi, että hän meinaa hakea Tiimiakatemialle ja sanoi ohimennen, että se voisi Anders olla myös sinulle hyvä paikka. En ollut ikinä kuullutkaan Tiimiakatemiasta. Jos hän ei olisi koskaan sanonut sitä lausetta, olisinko päätynyt Tiimiakatemialle? Mahdollisesti en. Sen takia en liian paljon stressaa tulevaisuudesta, koska ei ikinä tiedä, mikä on seuraava mullistava lause elämässä. Pääasia, että pitää korvat auki ja avoimen mielen niin muutos on silloin uusi mahdollisuus. Tässä Villen mietteet sattumasta:

”Jos mä en olisi jäänyt tänne (Venäjälle), niin mulla olisi aika erilainen elämä. Todennäköisesti pitäisin Lahdessa jotain perheyritystä, taide- ja kehysliikettä. Tai olisin työtön näyttelijä Suomessa.”

Kirja myös muistutti verkostojen tärkeydestä. Muutamalle hyvälle henkilölle olisi vielä tilaa minun verkostossani. Jossain vaiheessa on myös aika käydä verkostot läpi ja katsoa löytyisikö siitä seuraava projekti tai työtehtävä. Villen sanat verkostojen tärkeydestä:

”Suomessa mä yritin saada töitä näyttelijänä. Työkkäri ei ole mitään, ja jos sä et tunne ketään piireissä, niin et varmasti saa mitään. Kaikki duunit menee tuttujen kautta: sä tutustut ihmisiin teatterikoulussa, ja sua pyydetään sen jälkeen proggiksiin. Mä lähetin teattereihin kirjeitä. Kahteen teatteriin mut otettiin keskustelemaan.”

Kiitos Aleksille kirjasuosituksesta! Oli kieltämättä erittäin mielenkiintoinen kirja ja avasi mieltä näkemään, että kaikki on mahdollista. Kohta pitäisi vaan päättää, mihin suuntaan tässä kaikessa sitä menisi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!