Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

FISH

Kirjoitettu 09.05.13
Esseen kirjoittaja: Sakari Lehto
Kirjapisteet: 1
Kirja: FISH
Kirjan kirjoittaja: Stephen C. Lundin, Harry Paul, John Christensen
Kategoriat: 2. Yhteisöllisyys, 2.3. Yhteisöllisyyden kehittämisen työkalut, 4. Johtaminen, 7.3. Innovatiivisen yrityksen kehittäminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Ennen kirjan aloittamista ajattelin Fishiä helppona ja nopeasti läpi selailtavana yhden kirjapisteen yleispätevänä motivaatiokirjana. Itse asiassa skippasin esipuheenkin, koska halusin päästä suoraan asiaan. Yllätys yllätys, tarina Pike Place Fishista ja First Guaranteesta lumosi minut täysin. Jos normaalisti katson sivunumeroita neljän sivun välein puuskutellen, tällä kertaa katsoin ensimmäistä kertaa sivulla 65 ajatellen ”Voi ei, se on jo yli puolen välin”. En saanut otettani irti joten jouduin lukemaan koko kirjan tauotta jatkuva hymy huulilla. Tarinan loputtua jouduin palaamaan alkuun lukemaan esipuheen. Ah!

Ja mikä johtajatarina Mary Jane Ramirezista! Wau!

Teemmekö työtämme palkan, turvatun aseman, erityisen hyödykkeen ja edun nimissä? Onko työnteko suorittamista? Jos näin on, teemme työtä ansaitaksemme palkintoja, mutta voisiko asian kääntää ympäri? Voimmeko tehdä työstä itsestään palkitsevaa? Pike Place Fishin myyjät ovat onnistuneet tekemään kalakaupasta elämyksellistä ja ovat innoittaneet tarinallaan muita yrityksiä samaan. Tähän prosessiin kuuluu neljä tekijää, joita pyrin nyt reflektoimaan parhaani mukaan.

Leiki!

Ota työsi vakavasti, älä itseäsi. Ilman leikkiä työympäristöstä katoaa energia. Energia joka on elintärkeä luovuudelle ja hyvinvoinnille. En usko, että meillä akatemialla olisi ongelmaa leikin puutteesta. Leikkiähän kyllä osaamme ja teemme sitä toimistoilla jatkuvasti. Saattaakin olla, että asetamme leikin usein työn edelle. Biljardipöytä houkuttelee pitämään taukoja liiankin usein tai jutut toimistolla karkaavat käsistä täysin. Kirjassa ei otettu puheeksi tätä ”leikin varjopuolta”, enkä luule että useimmissa pitkään toimineissa yrityksissä vastaavaa tilannetta oikeastaan olekaan. Meillä tämä riski on koska olemme vielä niin nuoria ja kokemattomia, ”aikuisia lapsia”.

Esimerkkinä mieleeni juolahtaa eräs kerta kun vierailin Tiimiliideri-forumilla. Paikalla oli kymmenisen henkilöä eri tiimiyrityksestä ja keskustelun aiheena akatemian tuleva vahvari, eli osuuskuntien kuukausittainen tilannekatsaus. Vahvarille oli tähän mennessä annettu teemaksi Hockey Night ja jokaisen tiimin tuli keksiä tilaisuuteen oma speksinsä. Keskustelu jakoi mielipiteet kahtia. Toiset pitivät ideaa naurettavana, koska vahvarin on tarkoitus esittää vain tiimien taloudelliset tulokset, muut saavutukset ja tulevaisuuden näkymät ilman minkäänlaista sirkusta. Osa puolestaan uskoi siihen, että pelkät numerot tai vastaavat eivät vedä ihmisiä paikalle – tarvitaan paljon viihdykettä, ettei tilaisuudesta tule hautajaisia. Keskustelu ei päätynyt loppujen lopuksi mihinkään.

Johtopäätös: osaamme leikkiä ja osaamme tehdä työtä, mutta emme hallitse niiden kahden tekijän yhdistämistä.

Työtähän me tänne olemme kuitenkin tulleet tekemään, joten näkisin sen ensisijaisena. Leikkiä pitää, mutta se ei saa ottaa valtaa. Tähän mennessä olemme valmistelleet kaikki vahvarit vain esitystä ajatellen. ”Kuinka saamme ihmiset nauramaan” tai ”Minkälaiset asut tarvitsemme”. Vasta sen jälkeen tarkistamme talouspäälliköltä liikevaihdon, joka pikaisesti ilmoitetaan shown päätteeksi. Ehkä vastakkainen järjestely olisi paikallaan, lähdetään miettimään aluksi ”Mitä todella haluamme viestiä yrityksestämme muille”. Selvitetään mitkä ovat ne meidän projektit ja visiot joita haluamme nostaa esiin kaikkien kuultavaksi, ja vasta sen jälkeen mietitään ”jäniskevennys”. Uskon siis että olemme akatemialla saattaneet sisäistää Fishin Leiki!-filosifian liiankin hyvin. En silti missään nimessä halua poistaa sitä, vain järkeistää sen.

Piristä päivää

Minä olen ja varmasti sinäkin olet huomannut että turhautuneena työn teosta ei tule yhtikäs mitään. Mikä siis saa hyvin turhautuneina hetkinä minut piristymään? Nykyinen toimintatapani on irtautua hetkeksi täysin työnteosta. Lähden pelaamaan erän tai kaksi biljardia Kimmon tai Eetun kanssa tai ehkä rupattelen hetkisen Eemelin kanssa eilisestä USA – SUOMI jääkiekko-ottelusta. Palattuani takaisin työn ääreen mieli on virkeämpi ja olen ehkä saanut hieman uutta energiaa päivän haasteisiin. Saattaa kuitenkin olla, että tämä on hyvin lyhytaikainen helpotus ja taas kohta turhautuminen kasautuu ja biljardi kutsuu jälleen. Olenkin ehkä piristyksen väärinkäyttäjä – turhautuminen on vieroitusoire viihteestä, jota on pakko saada pian lisää jaksaakseen. Noidankehä.

Olen Sakari, ja olen piristeiden väärinkäyttäjä.

Kirja antoi toisenlaisen, ehkä tehokkaamman vaihtoehdon piristysaineeksi, jota aion alkaa soveltamaan nykyistä enemmän – Piristä toisen päivää! Onko olemassa toista yhtä suurta iloa kuin se ilo kun pystyt auttamaan toista. Ei. Helpottamalla asiakkaan tai kollegan taakkaa, olen piristänyt hänen päiväänsä ja antanut hänelle lisää uskoa. Tämän jälkeen huomaan, että hänhän kärsi juuri samanlaisesta turhautumisesta kuin minäkin, ja täten saan lisää uskoa myös omaan työhöni. Näin en näekään ongelmiani enää niin ylitse pääsemättöminä. Olen siis saanut lisää pirteyttä ja uskoa itsekin, eikä siinäkään vielä kaikki! Kun olen piristänyt jonkun toisen päivää, olen varma että hän on valmis piristämään minun päivääni, kun sitä tarvitsen. Vauhtipyörä.

Ole läsnä

Työpaikalla kohtaa paljon tilanteita, jotka eivät varsinaisesti liity itse työhön. Työtoverisi on saattanut kokea jonkin menetyksen ja on asian tiimoilta alakuloinen. Pystyt havaitsemaan hänen olotilansa, mitä teet?

Väitän että suurin osa ei tee mitään. Ajatellaan, että hänen ongelmansa ei kuulu minulle ja jos menen kysymään, hän vain kiusaantuisi ja ilmapiiristä tulisi ankea. No, en muista tiedä mutta ainakin itse ajattelen näin liian usein. En sano, että olisin välinpitämätön, en vain näe osaavani olla avuksi ja uskon etteivät muut edes tarvitse apuani. Se saattaa johtua siitäkin, että olen itse todella sulkeutunut persoona ja uskottelen ulospäin kaiken olevan kunnossa, vaikka jokin painaisi. Jotta voisin olla läsnä, minun pitäisi siis oppia itse olemaan avoimempi. Mutta sekään ajatus ei tunnu toimivalta, sillä luulen että ihmisiä ei kiinnosta minun ongelmani, ja jos paljastan ongelmani, saatan vaikuttaa heikolta. Jälleen noidankehä.

Tietenkin, jos henkilö itse tulee pyytämään minulta apua tilanteeseensa, annan kyllä kaiken mahdollisen tukeni. Olisihan se moraalitonta vastata ”En ehdi, hirveä kiire töiden kanssa”.

Ehkä oletan liikaa ja elän konditionaalissa. ”Jos näin tekisi, niin saattaisi käydä ja se saattaisi johtaa siihen ja niin edelleen”. Lopulta päädyn siihen, mikä minun kannaltani on helpointa, eli en puutu asiaan lainkaan. Ehkä pitäisi ajatella toisin. Ajatella, kuinka toimintani voisi auttaa häntä ja kehittää välittämisen tunnetta työympäristössä. En voi vain olettaa asioiden järjestyvän itsestään, jos jotain on tehtävissä, se kannattaa tehdä. Huomioimatta kun ei edistä mitään asiaa. Jos osoitan välittämistä toisille, hekin tulevaisuudessa osoittavat välittämistään minulle.  Hahaa, vauhtipyörä.

Tämä on kiinni siis itsestäni ja omasta asenteestani, mistä pääsemmekin viimeiseen ja tärkeimpään tekijään…

Valitse asenteesi

Otan alkuun esimerkin kirjan tilanteesta, kun Mary Jane kertoi työryhmälleen asenteen valitsemisesta:

Steve: ”Kuvitellaan, että olen ajamassa autoa ja joku idiootti kiilaa eteeni. Minä suutun ja ehkä soitan torvea tai näytän hänelle tietyn käsimerkin, arvaatte varmaan, mitä tarkoitan. Miten tämä valintajuttu siihen sopii? En minä tehnyt mitään; minun eteeni kiilattiin. Ei minulla ollut valinnanvaraa”
Mary Jane: ”Anna kun kysyn sinulta jotain, Steve. Käyttäisitkö tuota käsimerkkiä pahamaineisessa kaupunginosassa?
Steve hymyillen: ”En takuulla! Siinä voisi käydä huonosti!”
Mary Jane: ”Sinä siis voit valita, miten käyttäydyt pahamaineisessa kaupunginosassa, mutta rauhallisessa lähiössä sinulla ei ole valinnanvaraa, niinkö?”
Steve: ”Okei, Mary Jane. Okei, nyt minä tajuan”

Pointti on siis se, että kun huomaat voivasi itse ohjata ajatuksiasi, kykenet itse valitsemaan oman asenteesi. Kun pystyt valitsemaan asenteesi, pysyt pirteänä ja työ edistyy mallikkaasti. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole aina niin helppo havaita, koska kokemusten myötä alitajuntaan on pinttynyt tietynlaiset asenteet asioita kohtaan. Esimerkiksi kuinka näen siivoamisen? Lapsena se oli rasittavaa, koska kaikki aika oli pois leikkimiseltä. Sama asenne on kulkenut mukana yhä tähän päivään. Voisiko asennetta muuttaa? Siivoaminen on mukavaa, koska niin saan tehtyä kodistani viihtyisämmän ja terveellisemmän!

Luin jokin aikaa sitten John C. Maxwellin kirjan Asenne, jossa käsiteltiin samaa asiaa. Tuon jälkeen olen alkanut arvioimaan asennettani aina turhautumisien hetkillä, ja olen huomannut kuinka voin todella ohjata ajatuksiani. Ei se aina tule mieleen, mutta edistystä on tapahtunut.

Maagista, se toimii!

Akatemialla asenne näkyy suhtautumisena projekteihin ja kollegoihin. Mietinkö kouluun tullessani apaattisesti, että hoidetaan nyt päivän työt pois päiväjärjestyksestä, vai olenko iloinen uudesta opettavaisesta päivästä loistavien työtoverien kanssa? Jätänkö huomiotta asioita, koska en voi vaikuttaa niihin, vai pyrinkö kehittämään työympäristöä toiminnallani? Luovutanko vai uskonko? Valitsen jälkimmäiset 😉

 

Sakari Lehto 044 291 4171

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!