Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahdu

Kirjoitettu 10.05.15
Esseen kirjoittaja: Matleena Laaksonen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony De Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 8.5. Henkisen kasvun klassikot

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Välillä aina tasaisin väliajoin on mielestäni erittäin tärkeää pysähtyä pohtimaan omaa käytöstään, arkeaan, lähipiiriään ja elämäänsä ylipäätään. Itse teen sitä automaattisesti epäsäännöllisin väliajoin. Välillä vain tulee sellainen tyhjä olo, että nyt täytyy taas pysähtyä ja miettiä, miten hyvin minulla asiat ovatkaan. Aina noista mietintä hetkistä jää fiilis, että kyllä suunta on tällä hetkellä oikea, mutta tehtävää ja kehitettävää on vielä vaikka millä mitalla. Tällainen syvällinen pohdiskelu on varsinkin nykyään todella tärkeää, koska tuntuu että täällä Tiimiakatemialla opiskellessa normaali arki on hyvinkin hetkistä ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Et oikein edes välttämättä ehdi aina prosessoida mitä tapahtuu ja millainen kehitys oikeasti on tapahtunut ihmisissä ympärilläsi ja mitä kaikkea olemme jo Osuuskunta Driiminä saavuttaneet ja mitä kehityskohtia vielä löytyy.

 

Jo heti syksystä lähtien Havahtuminen on ollut yksi top viidessä eniten tiimiyrittäjien kesken puhutuista kirjoista, kun niistä piinaavista kirjapisteiden lukemisesta on tullut puhetta.  On tullut  niin positiivista kuin negatiivistakin kommenttia kyseisestä kirjasta, mutta enemmän ehkä jälkimmäistä. Suurin ihmisiä ärsyttävä tekijä tässä Anthony De Mellon Havahtuminen kirjassa on ollut se, että kirja saa tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Eihän kukaan sellaista halua lukea, sitä että sinua itseäsi haukutaan huonoksi ja pahaksi koko ajan. Mieluummin normaali ihmismieli lukee, vaikka muiden ihmisten elämän mollaamista Seiskan juorulehdestä, mutta ei oman itsensä mollaamista. Lähdin kuitenkin lukemaan kirjaa melko avoimin mielin ja vähemmän kriittisellä asenteella, millä yleensä saatan kirjan lukemisen aloittaa.

 

Havahtuminen laittoi miettimään ja nopeasti huomasin nauttivani kirjan lukemisesta erittäin paljon. Se oli niin raikasta ja erilaista luettavaa. Kolme viimeisintä johtamiseen liittyvää kirjaa luettuani kaipasinkin jotain hyvin erilaista. Heti alusta pystyi hyvin helposti havainnoimaan, että kirjoittaja halusi provosoida lukijaa ja saadakin häntä hieman ärsyyntymään. Kirjoittajan tyyli on hyvin suorasukainen ja armoton, mutta tärkeintä tässä kirjassa onkin huomata, että nämä havainnot ihmisen käytöksestä ovat neuvoja ja kehotuksia, mitä kannattaa ottaa omassa elämässä huomioon. Minusta kirjoittaja eikä käske elämään juuri niin kuin hänen kirjassaan sanotaan. Ehkä siksi, jotkut ihmiset eivät pidä kirjasta yhtään, he kokevat kirjan olevan elämän ohjaus opus, jonka mukaan tämä Anthony De Mello käskee nyt elämään. Jos et näin tee olet huono ihminen ja elät elämääsi ”unessa”, et ole edes herännyt eli havahtunut elämään tähän päivään.

 

Suuremmat kolahdukset kirjasta minulle henkilökohtaisesti liittyivät kirjailijan tekemiin huomioihin rakkaudesta, harhaluuloista, surusta sekä riippuvuudesta. Kirjailija kehottaa kyseenalaistamaan ihmissuhteensa rajulla kädellä. Hän väittää, että suurin osa ihmisistä luulee olevansa rakastuneita kumppaniinsa tällä hetkellä, mutta tosiasiassa he ovat vain erittäin riippuvaisia tästä ihmisestä. He kokevat, että ilman tätä ihmistä he eivät voi elää ja heillä on harvinainen yhteys, vaikka tosiasiassa he vain pelkäävät yksin olemista ja elävät elämäänsä jonkun muun ihmisen kautta, koska he eivät todellisuudessa tunne omaa itseään tarpeeksi hyvin. Toinen mikä monissa rakkaussuhteissa piilee, on tarve muuttaa toista ihmistä ja tarve kontrolloida hänen elämäänsä. Tässä asiassa olen kyllä De Mellon kanssa aivan samaa mieltä. Tuttava pariskunnissakin monesti törmää sellaiseen, että toinen on täysin toisen käskytysvallan alla. Ei se minustakaan ole pyyteetöntä rakkautta. Joillakin ihmisillä on vain tarve pyrkiä hallitsemaan toista ihmistä täydellisesti, ehkä siksi että he kokevat silloin itse olevansa parempia ihmisiä, koska he ”auttavat” tätä toista osapuolta tai siksi koska hallitessaan jotakin muuta ihmistä he saavat omaan elämäänsä tasapainoa. Ihminen on joka tapauksessa harvinaisen itsekäs yksilö ja tämä on toinen asia, josta olen De Mellon kanssa samaa mieltä.

 

Olen pystynyt jo muutaman vuoden ajan myöntämään itselleni olevani itsekäs. Itsekäs on mielestäni negatiivissävytteinen sana. Kukaan ei halua päätyä kuvailluksi itsekkääksi ihmiseksi, empaattinen ja muut ihmiset ensin huomioon ottava on huomattavasti parempi imago omata. Tiedän, ettei minuakaan kuvailla heti ensimmäiseksi verbillä itsekäs, mutta koen silti olevani itsekäs vielä terveellä tavalla. Terveellä tavalla tarkoitan sitä, että en elä omaa elämääni muiden ihmisten odotusten ja vaikutusten mukaan vaan elän siten miten itse haluan ja tavoittelen niitä asioita mitä haluan itse elämässäni saavuttaa. Anthony De Mello kertoo ihmisen rajattomasta itsekkyydestä kirjassaan karrikoidusti. Ihminen tekee kaikki tekonsa mitä hän tekee, tavoitellakseen omaa onneaan. Jopa ne hyvätkin teot, joita pidämme kulttuurissamme pyyteettömänä muiden auttamisena kuten vapaaehtoistyö, jota tehdään kirjailijan mielestä vain pönkittääkseen omaa imagoaan ja tunnetta siitä, että nyt minä olen hyvä ihminen.

Havahduin ehkä eniten kohdassa, jossa käsiteltiin surua. Olen tähän mennessä ajatellut, että kun ihminen suree esimerkiksi lähimmäisen poismenoa tai sitä, että oma ystävä on sairastunut vakavasti, hän suree oikeasti tämän ihmisen puolesta vilpittömästi. De Mello kertoo ihmisen surevan tässäkin asiassa vain itseään. Ihminen sureekin sitä, että hänelle läheinen ihminen, josta hän on riippuvainen, on vaarassa poistua hänen elämästään. Enää tämä ihminen ei saakaan iloa tästä toisesta ihmisestä eikä hän tuo tulevaisuudessa turvallisuutta, iloa ja tasapainoa hänen elämäänsä. Ihminen kokee tämän uhkaavaksi tilanteeksi ja suree sitä miten hän selviää tästä menetyksestä. Surullista, harvinaisen surullista. Ihminen on kuin onkin läpeensä paha eikä piittaa loppupeleissä kenestäkään tai mistään. Paitsi jos herää unesta ja havahtuu miettimään asioita, kuten kirjailija jatkuvasti kehottaa.

Mutta onko asia eri, jos oikeasti kokee pyyteetöntä harvinaista rakkautta tätä lähimmäistä kohtaan? Luultavasti, sillä De Mello kirjassaan myöntää, että tämä pyyteetön rakkaus on mahdollista, joskin harvinaista ihmisen kokea. Kirjailija kuvailee oikeaa rakkautta näin:

”Mitä rakastaminen tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että näkee ihmiset ja tilanteet sellaisina kuin ne todella ovat, eikä sellaisena kuin kuvittelee niiden olevan. Ja se tarkoittaa, että vastaamme niille tavalla, jonka ne ansaitsevat. Tuskin voitte väittää rakastavanne mitään, jota ette edes näe. Entä mikä estää meitä näkemästä? Käsitteemme, luokittelumme, ennakkoluulomme, projektiomme ja nimilappumme, jotka kulttuuri ja aiemmat kokemukset ovat meihin liimanneet.”

 

Kirja varmasti herättää mielipiteitä puolin ja toisin, joka mielestäni on oikeasti hyvän kirjan tarkoituskin. Niin se teki minullakin ja pääasiallisesti se laittoi pohtimaan omaa elämää ja ihmisen mieltä. Itse en lähtisi ottamaan jokaista kirjan neuvoa kirjaimellisesti käytäntöön, mutta suosittelen sen jokaisen lukemaan.

Tärkein sanoma, joka itselle Havahtumisesta käteen jäi oli se, että elä hetkessä ja tietenkin ”HERÄÄ!” jollakin tavalla. Suosittelen lukemaan tämän kirjan.

”Haluatte kai toivoa jotakin parempaa kuin se, mitä teillä on juuri nyt. Muutoin ette toivoisi. Silloin kuitenkin unohdatte, että teillä jokatapauksessa on jo kaikki, vaikka ette tiedä sitä. Miksi ette keskity siihen, mikä on, sen sijaan että unohdatte nykyhetken ja haaveilette paremmasta tulevaisuudesta? Tulevaisuus on vain uusi ansa.”

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!