Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen

Kirjoitettu 02.12.20
Esseen kirjoittaja: Toni Kangas
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony de Mello
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Anthony de Mellon oivallukset on koottu kansien väliin ”Havahtuminen” (1999) nimisessä vihkosessa. De Mello opettaa, että elämässä tärkeintä on tietoisuus. Ihmiset kulkevat päivästä toiseen unessa. De Mello kehottaa heräämään tästä unesta ja alkaa tavoittelemaan onnellisuutta. Onnellisuuden voi saavuttaa vain olemalla tietoinen.  

De Mello on intialainen jesuiittaveli, jonka havahtumisen opit on koottu kirjaksi hänen pitämistään saarnoista hengellisessä konferenssissa New Yorkissa. De Mello saarnaa ihmisten kulkevan elämänsä läpi ohjelmoituina robotteina. Hän esittää yhteiskunnan asettaneen päähämme ajatukset, odotukset ja ennakkoluulot. Kaikki toimintamme on apinointia. Matkimme muita ja toimimme sen perusteella, mitä meiltä odotetaan. Mikään toimintamme ei ole siis omaamme, sanat suuhumme ja ajatukset päähämme ovat äidiltä ja isiltä, telkkarista, somesta, koulusta. 

Kilpailu on pahasta. “Ihmisellä on hyvä mieli, koska jollakin toisella on paha mieli: joku toinen voitetaan.” 

Kaikki ihmisen toiminta perustuu itsekkyyteen. 

Olen nyt päässyt opuksen sivulle 74. De Mello on jo monesti kehottanut minua heräämään. En koe vielä heränneeni, mutta en ole vielä edes vihkosen puolivälissä, joten de Mellolla on vielä aikaa saada minut havahtumaan. En tosin ole monelta osin vieläkään ihan selvillä, mitä de Mello yrittää minulle sanoa. Rakkaus ei ole totta, mutta rakkaus on ainoa hyvä voima maailmassa. Meillä ei ole omia ajatuksia, mutta meidän pitäisi ”tajuta”, mitä de Mello meille kertoo. De Mellon mouhoamisia on vähän vaikea sisäistää, sillä tuntuu, että hän on jo ehtinyt lyhyen yhteisemme matkamme aikana kumota suuren osan aiemmin sanomistaan asioista. 

Palataan asiaan, kun olen saanut opuksen plärättyä loppuun. Toivottavasti palaan edes hieman enemmän heränneenä. Toistaiseksi de Mellon herätys on toiminut lähinnä niin, että havahdun välillä itsekseni: ”Mitä vittua just luin?” Voi tietty olla, että se on osa omaa havahtumisprosessiani, enkä sitä vielä oikein pysty ymmärtämään. 

 

Oletteko kuulleet lakimiehestä, joka sai putkimieheltä laskun?

Hän sanoi putkimiehelle.
-Hei, veloitat minua kaksisataa dollaria tunnilta. En minäkään ansaitse niin paljon asianajajana.

Putkimies sanoi.

-En minäkään ansainnut silloin, kun olin asianajaja.

 

 

New normal 

Pörsseissä aletaan taas lähestyä “uutta normaalia”. P/E luvuilla ei ole merkitystä, kun pankit printtaavat loputtomasti uutta rahaa. Velkoja ei tarvitse maksaa enää ikinä takaisin. Viimeisin new normal alkoi 90-luvun lopussa ja päättyi nopeasti 2000-luvun alussa. Monien mielestä asiat ovatkin tällä kertaa toisin. Samaa sanottiin viimeksi. Voisiko ihmisten new normal olla se, että kaikki olisivat havahtuneita? Kukaan ei olisi itsekäs. Kaikki olisivat onnellisia. Kukaan ei välittäisi toisistaan tai toisten tekimisistä. Lopettaisimme käyttäytymästä niin kuin eläimet. 

Olisimmeko ihmisiä, jos emme olisi itsekkäitä? Myös De Mellon mukaan ihmisen itsekkyys johtuu selviytymisvietistä. Ehkä jopa kaikista olennaisimmasta vietistä, joka meillä on. De Mello pyytää meitä kuitenkin luopumaan tästä vietistä. 

On helpompaa olla onnellinen, kun ei vaadi keneltäkään tai miltään mitään. Ei odota mitään. Ei tahdo mitään. Itsekkyys saa meidät toivomaan, että olisimme rikkaampia kuin naapurimme, tai kauniimpia kuin veljemme ja siskomme.  

En väitä, etteikö itsekkyys ja loputon muiden kanssa kilpailu tekisi monenkin elämästä kurjempaa. Erityisesti somen aikakaudella, kun ihmiset vertailevat itseään Instagram hahmoihin, joita ei ole olemassa. Mutta mitä kävisi, jos kaikki havahtuisivat ja ihmiset vain lopettaisivat kilpailun toisiaan vastaan? Mikä olisi ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa eteenpäin ajava voima? Vai tarvitaanko me edes ihmiskuntaa ja yhteiskuntia? Voisiko meillä olla jotain parempaa? 

Näin de Mello voisi varmasti kysyä, ellei sitten jossain välissä kysynytkin ja minulta meni ohi. Ymmärsin ehkä koko de Mellon pointin väärin. Tein taas klassisen peliliikkeen ja menin lukaisemaan muutaman muun esseen havahtumisen viestistä. Todella monissa teksteistä kirjoittajat olivat sanojensa mukaan havahtuneet. Ensimmäinen virheeni on ehkä ylipäänsä mennä lukemaan muiden tekstejä. Vertailenko itseäni heihin? Kilpailenko heitä vastaan? En ainakaan nyt tunne itseäni yhtään onnellisemmaksi, kuin Tiimiakatemia-veljeni, jotka onnistuivat havahtumaan. Täytyy myöntää, että tulee vähän tyhmä olo, kun kaikki muut onnistuivat havahtumaan. Vertaan taas itseäni muihin, pöljä minä.  

Tekisi mieli sanoa, että ymmärsin ajatuksen havahtumisesta, mutta jos ymmärsin, enkö silloin olisi ainakin jollain tapaa havahtunut? Vai olisinko? De Mello on miettinyt näitä asioita varmasti pitkään, mutta loppujen lopuksi tuntuu, että hänellä on vain kysymyksiä, ei vastauksia. Kehotuksia ja neuvoja, mutta ei oikeaa apua. Toisaalta hän sanoo itsekin, ettei voi auttaa. Apu lähtee itsestämme. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun havahtuu? De Mello kiertää kertomassa havahtumisen ilosanomaa. Hän on omien sanojensa mukaan toisesta maailmasta. Entä kaikki muut havahtuneet? He elävät onnellista elämää, mutta eikö heidän elämänsä muutu (pinnallisesti) mitenkään? Jos havahtuisin, enkö pompsahtaisi nopeasti pois kapitalismin pyörästä, jossa koko systeemi perustuu kilpailulle?  

Missä kaikki havahtuneet kulkevat? Mitä havahtunut elämällänsä tekee? Kyyninen oma perseeni ei kyllä varmasti ikinä herää. Enkä voi de Mellon saarnojen jälkeen sanoa ymmärtäväni henkimaailman heeboja oikeastaan yhtään sen paremmin, kuin ymmärsin ennenkään. Itseäni rajaa kapeamielisyys, joka saa minut uskomaan tieteen kaltaisiin humpuutuksiin. Hyvä esimerkki on juuri apinointi, jota de Mello kovasti parjaa. Voisiko apinointi kuitenkin olla meille luontaista ja loppupeleissä ihan hyvä asia? Apinointi ei itse asiassa ole pelkästään ihmisen keksintö, vaan myös monet muut lajit matkivat tarvittavia taitoja emoiltaan ja lajitovereiltaan, etenkin poikuudessaan. On myös mielenkiintoista, että de Mello voi olla samaa mieltä siitä, että ihmisen toiminta alkaa itsekkyydestä, mutta pystyy sitten kääntämään koko homman päälaelleen. Ihmisiä ajaa itsekkyys ja se on hyvä tiedostaa. Siinä de Mello on oikeassa. 

Tietysti de Mello ei tarkoita mitään kirjaimellisesti ja hommasta pitäisi löytää punainen lanka. Tai sitten tarkoittaa. Paha sanoa. Ehkä vedän mutkat suoriksi, koska olen niin yksinkertainen. 

ps. voi olla, että Anthony on myös Tony tai toisinpäin. Tony on ilmeisesti ollut saarnaamassa, mutta kirjan alkusivuilla on pieni maininta Anthonyn rukouspajoista ja muista, joten oletan, että opit ovat häneltä?

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!