Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen & Hyväksy itsesi uskalla elää

Kirjoitettu 13.03.14
Esseen kirjoittaja: Camilla Heikkilä
Kirjapisteet: 5
Kirja: Havahtuminen & Hyväksy itsesi, uskalla elää
Kirjan kirjoittaja: Anthony De Mello & Wayne W. Dyer
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Jostain syystä ensimmäisen vuoden kevät on ollut itselleni todella raskasta aikaa. Totutteleminen akatemian arkeen on vieläkin vaiheessa. Välillä tulee ajatelleeksi, että olenko oikeassa paikassa, onko tämä se mitä haluan ja välillä taas en osaisi edes kuvitella itseäni muualla. Tässa vaiheessa päätin, että olisi mukava ottaa jotain sellaista luettavaa, joka saisi minut pohtimaan minua itseäni, ja ehkä selkeytttäisi ajatuksiani tämän sekavan kevään keskellä. Valitsin lukuun Anthony De Mellon Havahtuminen sekä Wayne W. Dyerin Hyväksy itsesi, uskalla elää.

De Mellon Havahtuminen oli itselleni välillä hankalaa ja hiukan ehkä jopa ärsyttävää luettavaa sen kärkkäyden ja ”pinnallisuuden” vuoksi. Oikeastaan suuri osa kirjasta meinasi mennä ihan yli ymmärrykseni, mutta jäi siitä muutama asia käteen, joita jäin pureskelemaan hiukan kauemmaksi aikaa.

 

Oikeanlainen itsekkyys

Monta kertaa olen ajatellut, että akatemia on hieno paikka minulle, koska siellä oikeasti tunnen kasvavan ihmisenä. Todella pikkuhiljaa, mutta kuitenkin. Haluan kehittyä ja haluan kehittää itseäni useilla osa-alueilla. Yksi osa-alue on tämä; oikeanlainen itsekkyys. Pidän empaattisuutta vahvuutenani, mutta välillä tuntuu, että asiat menevät liian hankalaksi kun yritän vain miettiä asioita toisten näkökulmasta. De mellon seuraava esmerkki oli mielestäni erittäin osuva, ja kolahti minuun:

 

Ajatelkaa jotakin läheistä ihmistä, jota rakastatte hyvin paljon, joka on teille kallis, ja sanokaa mielessänne tälle ihmiselle: ”Olen mieluummin onnellinen, kuin pidän sinut. Jos voisin valita, ei ole epäilystäkään, ettenkö valitsisi onnellisuutta.” Kuinka moni tunsi olevansa itsekäs sanoessaan näin? Aika moni. Huomaatteko, miten meidät on aivopesty? Huomaatteko miten meidät on aivopesty ajattelemaan? ”Miten saatoin olla niin itsekäs?” Mutta katsotaanpa, kuka oikeasti on itsekäs. Kuvitelkaa, että joku sanoo teille, ”Miten voit olla niin itsekäs, että valitset onnellisuuden minun sijastani?” Eikö mielenne tee vastata: ”Anteeksi, mutta miten sinä voi olla niin itsekäs, että vaadit minua valitsemaan sinut onnelisuuteni sijasta?!

 

Hiukan ehkä kärjistetty esimerkki, mutta osuva. Itselleni ei tekisi yhtään pahaa opetella tietynlaista itsekkyyttä. Esimerkiksi niinkin pieni asia, kuin ihmisille sanan ”ei” sanominen, ilman että siitä tarvitsee tuntea syyllisyyttä tai pahaa mieltä toisen puolesta. Varsinkin nyt tiimityöskentelyssä huomaa sen, kun pitäisi olla avoin toisia kohtaan ja puhua rehellisesti asioista, niin itselleni se on hiukan jopa vaikeaa. Varsinkin negatiivisemmista asioista tai muista ei niin kivoista asioista puhuminen on hankalaa, sillä olen aina ollut sellainen, että jos minulla on jostakusta tai jostakin jotakin ei niin kivaa sanottavaa, niin pidän ennemmin sen omana tietonani, enkä tahdo tahallisesti loukata toista. Etenkin, jos en tunne ihmistä hyvin. Tässä asiassa kehityn askel askeleelta, ja koen että olen nytkin saanut jo hiukan rohkeutta puhua asioista jotka minua vaivaavat. Erittäin hidashan tämä prosessi on, ja vaikka kuinka yritän ajatella itsekseni, että ”nyt vaan puhut rohkeasti mitä ajattelet” niin ei se ihan onnistu niin vain. Pyörittelen usein ensin ajatuksia päässäni, ennen kuin esimerkiksi muodostan edes omaa mielipidettäni asioista, kun taas monet tuovat kuuluviin jokaisen pienenkin ajatuksen mikä heti päähän tulee ja sylki ulos suusta lennättää. Itse en taas kovinkaan usein hyökkää keskusteluihin omien näkemyksieni kanssa. Tämä on myös yksi asia, jossa tarvitsen hiukan sitä oikeanlaista itsekkyyttä, mutta kyllä se vaan on hankalaa muokata omia tottumuksiaan ja tapojaan. Vaikka varmasti tähän vaikuttaa myös oma itsetuntoni, ja tietynlainen arkuus ison porukan läsnäollessa, mutta se on positiviista huomata, kuinka Dynaamian porukasta sitä itsetuntoa ja rohkeutta saa ammennettua pikkuhiljaa.

 

Hallinnan menettäminen

Huumeista riippuvainen ruumis. Juuri näin yhteiskunta teki teille, kun te synnyitte. Teidän ei annettu nauttia tukevaa, ravitsevaa elämän ravintoa – nimittäin työtä, leikkiä, hauskanpitoa, naurua, ihmisten seuraa, aistien ja mielen iloja. Teille tarjottiin huumetta, joka on nimeltään hyväksyntä, arvostus ja huomio.”

De Mellon mukaan maistaessamme näitä erilaisia ”elämän huumeita”; hyväksyntä, huomio, menestys, valta, huipulle pääseminen, arvostus tulemme niistä riippuvaisiksi, ja pelkäämme, että menetämme ne. Tätä tekstiä lukiessani ja siinä edetessäni päässäni kulki koko ajan ajatus ”no juuri noinhan se menee”. Itsessäni ainakin tunnistan tietynlaisen pienen riippuvuuden erilaisiin tunteisiin. Nimittäin rehellisesti sanottuna, olen tottunut onnistumaan useissa asioissa. Olen tottunut olemaan hyvä ja olen tottunut olemaan ehkä hiukan liikaakiin mukavuusalueellani. Olen myös aina pysynyt tietyllätapaa kontrollissa ja hoitanut asioita omalla tavalla ja hyvin. Ja kyllä, koen sen epämukavaksi, jos olen ihmisten silmissä ”huono”.

Akatemialla ollessani kaikki tämähän joutuu koetukselle. joudun melkein jatkuvasti olemaan hiukan varpaillaan ja epämukavuusalueellani sekä olen huomannut, että enhän minä millään pysty koko ajan itse kontrolloimaan kaikkea. Nämä asiat ovat varmasti huomattavan suuret tekijät, joka aiheuttavat aivan kamalaa ahdistuneisuutta minussa. Jopa niin suurta, että se saa minut tuntemaan etten ole oikeassa paikassa. En pärjää. En viihdy, olen jatkuvasti ärsyynytynyt ja ahdistunut…

Tätä epämukavaa kaaosta stressatessani minun pitäisi muistaa tämä:

Miellyttävät kokemukset tekevät elämästä riemullisen, mutta ne eivät itsessään saa aikaan kasvua. Tuskalliset kokemukset saavat aikaan kasvua. Kärsimys osoittaa teissä sen alueen, jossa ette vielä ole kasvaneet, missä teidän on tarpeen kasvaa ja muuttua

Tämän fraasin yritän pistää tuonne kallon pohjalle! Koen kuitenkin suurta halua kehittyä ihmisenä, joten kaikki tämä ahdistus, epämukavuusalueella oleminen – yritän kääntää sitä edes hiukan positiiviseksi ja ajatella sen niinpäin, että hyvähän tällaisiin asioihin on oppia reagoimaan. Minun on hyvä oppia sietämään myös ei niin täydellistä tilaa. Vaikka kuinka tuntuisi inhottavalta ja tekisi mieli vain paeta, niin mietitään tämä niin päin, että tässä minä opin ja tässä minä kehityn!

 

Wayne W. Dyerin teos oli tietyllä tavalla hyvin samantyyppinen kuin De Mellon Havahtuminen. Dyerin kirja oli vain hiukan helpompaa luettavaa kuin Havahtuminen. Omasta mielestäni Dyerillä oli hyviä pointteja kirjassaan;


» ”Jo lapsuudessa meille opetettiin, että itsensä rakastaminen, joka on lapselle aivan luonnollista, on sukua itsekkyydelle ja itsekehulle. Meidät opetettiin asettamaan toiset itsemme edelle, ajattelemaan ensin toista, koska ”hyvät” ihmiset tekevät niin.”

» ”Kun hyväksymisen tavoittelusta tulee tarve, niin te luovutatte suuren osan itsestänne joillekin ulkopuolisille ja tulette riippuvaiseksi heidän kannatuksestaan. Jos he paheksuvat teitä, niin te lamaannutte ja jähmetytte (ehkä jossakin pienessäkin asiassa).”

» ”Epäonnistuminen jossakin tietyssä yrityksessä ei merkitse epäonnistumista ihmisenä tai yksilönä. Se merkitsee vain sitä, että te ette onnistu jossakin tietyssä yrityksessä sillä tietyllä hetkellä.”

» ”Voitte ehkä suoda itsellenne elämässänne joitakin merkittäviä alueita, joilla todella aidosti haluatte tehdä parhaanne. Mutta valtaosassa erilaisia toiminnanmuotoja vaatimus parhaasta tai edes hyvän tekemisestä on tekemisen esteenä.”

» ”On todennäköistä, että eläisitte mieluummin ilman kaikkea sitä ahdistusta ja stressiä, mikä on tuloksena asioiden lykkäämisestä.”

 

Tunnistin itseni todella todella monesta kirjan kohdasta, ja mieleen tuli useasti että ”ei hitto tollanenhan mä just oon…”. Ja omasta mielestäni tottahan monet asiat olivat, mistä tietyt piirteet johtuvat! Kasvatuksessa ja päiväkoti/koulumaailmassa erinäiset säännöt, opetukset yms. kasvattavat meitä tietynlaisiin malleihin; hyväksymisen tarve, parhaaseen yltäminen, aina luvan ja neuvon kysyminen, sääntöjen noudattaminen, syyllisyyden tunteminen aivan vääristä asioista jne.

Mutta kirjassa edetessä, jopa itselläni tuli mittari täyteen; ehkä olen tällaisessa pisteessä nyt, että nuo monet seikat kuvaavat minua, mutta se ei tarkoita että ne määrittelevät minua ihmisenä. Tai että olen juuri tuollainen ihminen ja muuksi en muutu. Muutaman vuoden päästä, en välttämättä enää tunnistakaan itseäni niin useasta kohdasta. Pidin siitä, että Dyer antoi teoksessaan myös vinkkejä ”huonojen” luonteenpiirteiden kehittämiseen tai niistä pois pääsemiseen. Tai kuinka muuttaa ajattelutapaa niin, että pääsee mielen lukoista irti. Näitä vinkkejä oli lukuisia, ja ensin ajattelin että kirjoitan tähän, mitkä mielestäni olivat parhaita ja mitä vinkkejä itse voin hyödyntää. Aloitin kirjoittamisen, mutta niitä oli niin paljon, että lista tuntui jo ihan järjettömältä. Niinpä jätin sen tästä pois.

Tärkeintä on kuitenkin pikkuhiljaa alkaa kehittämään omaa mielenmallia ja omaa ajattelutapaa. Oppia hyväksymään täysin erilaisia mielipiteitä ja olla lannistumatta epämukaviksi koetuista asioista. Jo tämän kirjan luettuani, minusta jopa tuntui tyhmältä, että ”ei herranjestas miten minä voinkin ajatella aina asioista näin”.

 

Tavallaan siis jo tajutessani nämä asiat, minulle tuli sellainen palo, että hitto soikoon nyt aletaan kääntämään tätä omaa ajatusmallia. Hankalaa se on, mutta akatemialla jos jossakin tulen varmasti kehittymään. Itselläni on välillä hiukan liian monimutkainen ajattelu, ja saatan helposti lannistua tai laittaa pakin päälle epämukavissa tai tuntemattomissa/nopeissa tilanteissa. Usein sorrun myös kääntämään asioita ongelmiksi. Tästä lähin yritän seuraavaa; aina kun minulle tulee jokin asia vastaan, jota olen heti kääntämässä ongelmaksi (vaikka se ei millään tavalla oikeasti edes olisi ongelma), niin käännän sen ajatuksen päälaelleen! Tunnistan usein nämä tilanteet, joten toivon ja uskon osaavani kitkeä tätä aika hyvin! Tai en tiedä onnistuuko se hyvin, mutta edes joskus tässä onnistuminen alkaa pikkuhiljaa ehkä kääntämään ajatusmaailmaani. Se nimittäin tuottaa ihan turhaa päänvaivaa itsellenikin, kun teen pikkuasioista aina ongelmia.

Päätin myös alkaa kirjoittamaan omaa henkilökohtaista päiväkirjaa tuntemuksistani, josko se helpottaisi minua jäsentelemään ajatuksiani. Siihen pysytyisin aina sitten palaamaan, ja muistelemaan, mitä olen ajatellut mistäkin asiasta, ja jos nyt kävisi jotain samanlaista niin kuinka reagoisin nyt.

Välillä näitä kirjoja oli todella ärsyttävää lukea, sillä molemmissa kirjoissa viesti tuntui välillä olevan; ”kaikki tunteet ovat turhia, niistä pitää päästä pois, vain siten voi olla vapaa ja onnellinen”. Esimerkiksi juuri seuraavanlaiset väitteet ärsyttivät minua; ”syyllisyyden tunto on epätervettä” tai ”huolen tunteminen on meidän kulttuurimme yleinen sairaus” tai ”ihmiset jotka todella pitävät itsestään eivät valitse mustasukkaisuutta”. Kaikki yltiöpäinen tai pakonomainen huolehtiminen tai syyllisyyden tunteminen yms. on eri asia, mutta kaikki tällaiset tunteet ovat kuitenkin omasta mielestäni täysin inhimillisiä, eikä niistä pidä päästä pois!

 

Huh huh, melkoista mielen myllerrystä nämä kirjat saivat kyllä aikaiseksi! useita tunteja kirjoittanut muutamana eri päivänä, ja silti tuntuu että ei saa kaikkia ajatuksia tähän kirjoitettua! Itselleni tuli kuitenkin pienenlainen boosti, että minä hitto vieköön haluan kehittyä ihmisenä, haluan saada varmuutta itseeni, haluan päästä eroon turhista ahdistuksen aiheuttajista (hyväksynnän tarve, asioiden lykkääminen, täydellisyyden tavoittelu..). Tai en halua päästä eroon, vaan fiksata ne sellaiselle tasolle, että en lamaannu näiden puutteesta. Kuinka tämä onnistuu?

●Asioista keskustelu → harvoin keskustelen kenenkään kanssa jos koen, että olen esimerkiksi epäonnistunut jossakin. Haluaisin olla asiasta mahdollisimman hiljaa ja unohtaa sen, vaikkakin asia jää vain painamaan minua. Juuri tällä viikolla päätin kuitenkin tehdä juuri päinvastoin, ja kerroinkin siskolle kuinka tunsin epäonnistuvani eräässä asiassa, ja kuinka se jäi kaivertamaan minua. Hetken päästä huomasin, että asia ei enää haitannutkaan minua niin paljon. Hoin myös itselleni lausetta: ”Miellyttävät kokemukset tekevät elämästä riemullisen, mutta ne eivät itsessään saa aikaan kasvua.”

Kirjoitan päiväkirjaa – en vain normaaleista päivistä, vaan tuntemuksistani

Kehitän vielä aikani organisointia, ja aikataulutusta. Kalenteriin enemmän asioita ylös, myös omia arkipäivän asioita. Niiden tekeminen ajallaan, lykkäyksen vähentäminen!!

Alan pikkuhiljaa opettelemaan sitä oikeanlaista itsekkyyttä, lähtien siitä että opettelen antamaan itselleni vapaa-aikaa (ja yritän olla tuntematta siitä syyllisyyttä!!!)

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!