Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Hyvästä paras

Kirjoitettu 20.10.13
Esseen kirjoittaja: Katri Rutanen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Hyvästä paras
Kirjan kirjoittaja: Jim Collins
Kategoriat: Yleinen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Hyvästä paras -kirjaa ovat monet kehuneet ja hain sen kirjastosta omaan lukuun. Johtamisen kirjoja en ole hetkeen lukenut, ja nyt oli korkea aika. Asia joka häiritsi kirjaa lukiessa oli se, että Collinsin käyttämät esimerkit ovat 70-, 80- ja 90-luvuilta. Kirjasta olisi hyvä saada päivitetty versio, sillä esimerkiksi internet ja some ovat vaikuttaneet paljonkin yritysmaailmaan. Otin kirjasta hyviksi kokemiani neuvoja omaan johtamistapaani sekä oivalluksia jotka herättelivät.

Olen monesti paininut seuraavan kysymyksen parissa: Mitä johtajuus oikeasti on? Olen nähnyt useampaa erilaista johtamista ja kaikki eivät aina ole olleet niin mukavia tapoja saada ihmiset tekemään asioita. Ainainen negatiivisilla asioilla ja syytöksillä mässäily ei auta ketään, pelkästään kuluttaa. Asioiden pehmittely ja vaikeiden juttujen väistely ei ole myöskään sen parempi tapa johtaa.

Johtajuuden tasoista

Collins ja hänen tutkimusryhmänsä määrittelevät kirjassa erilaisia johtamistapoja viiden tason hierarkian avulla:

Itseni miellän toiselle tasolle, eli aikaansaavaksi tiimin jäseneksi. Kuinka voisinkaan olla vielä pätevä asioiden tai ihmisten johtaja kun tässä vielä harjoitellaan? Kukaan ei ole seppä syntyessään ja kirjassa mainitut johtamistehtävissä olevat ihmiset eivät varmasti ole päässeet asemiinsa ilman harjoittelua. Itseasiassa, viidennen tason johtajatkaan eivät koskaan koe olevansa valmiita.

”Yritin koko ajan pätevöityä tehtävääni.” – Darwin Smith

Yksi asia mikä minua joissain ihmisissä ärsyttää välillä suunnattomasti (toivon että en itse syyllisty tähän kovinkaan paljoa) on se, että he puhuvat jatkuvasti itsestään. Collinsin mukaan parhaat eivät koskaan nosta itseään jalustalle. Viidennen tason johtajuus on mielestäni todella kiehtovaa ja voin vain toivoa että olen joskus itse sillä tasolla. En tiedä onko minussa siihen ainesta, sillä kaikista ei ole mutta ainakin jossain vaiheessa haluan sellaisen henkilön johdettavaksi.

Viidennen tason johtaja on samaan aikaan todella vaatimaton ihmisenä, mutta erittäin määrätietoinen työnsä kanssa. Tämä luo uskottavuutta! En tiedä mitään ärsyttävämpää kuin ”minäminäminä” -tyypit, joilla aika menee itsensä kohottamiseen kun jotain muutakin voisi tehdä.

Nöyryys kuuluu myös viidennen tason johtajan hyviin ominaisuuksiin. Mutta vaikka viidennen tason johtaja onkin vaatimaton ja nöyrä, se ei tarkoita sitä etteikö hän tarttuisi rohkeasti haasteisiin. Tietynlainen pelottomuus on hyvä asia. Sain palautetta vertaisiltani MT:n karaktääriä varten, ja muutamassa kohdassa luki että saisin olla rohkeampi. Minulla on tarve pysyä kokoajan turvallisella alueella ja se on mielestäni luonnollista. Olisi kuitenkin siistiä tehdä joskus jotain ennenkuulumatonta, ja ehkäpä vielä onnistua siinä. Tällä hetkellä kuitenkin koen että hommia on enemmän kuin riittävästi joten katsotaan niitä revittelyjä vaikka sitten keväällä. Tällä hetkellä olen epämukavuusalueella hommieni kanssa, sillä niitä riittää. Olen kuumeisesti yrittänyt miettiä miten priorisoin missä projekteissa en ole niin tärkeässä osassa jotta minun ei tarvitsisi jokaisessa palaverissa istua, ja jotta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki käynnissäolevat asiat kunnialla eikä hutaisten.

”Viidennen tason johtajat katsovat ulos ikkunasta ja kiittävät menestyksestä itsensä ulkopuolella olevia tekijöitä (ja elleivät he keksi tiettyä ihmistä tai tapahtumaa, josta menestystä voi kiittää, he kiittävät hyvää onnea). Kun on kyse vastuun ottamisesta, he katsovat peiliin eivätkä koskaan syytä huonoa onnea asioiden pieleen menemisestä.”

Asia, jota ihailen myös, on se että vastoinkäymisten tullen syytä ei lähdetä etsimään muista vaan silloin katsotaan peiliin. Itse syyllistyn usein siihen että jos joku on mennyt pieleen, niin helposti löydän vikaa muista ihmisistä tai asioista.

Kylmät faktat

Julmien tosiasioiden kohtaaminen on yrityksen viemistä eteenpäin. Näin Collins mainitsee kirjassaan, ja tottahan se on. Meillä Idealekassa on melko kauan menty niin, että yksilön vastuuta on väistely. Mikä on yksilön vastuu päästä yhdessä sovittuihin tavoitteisiin? Entä yksilön vastuu olla paikalla, pyytää apua kun sitä tarvitsee, sanoa mitä ajattelee? Tiimi kuitenkin koostuu yksilöistä. Jollakin tavalla, uskon että tämä tullaan nostamaan pöydälle vielä syksyn aikana.

Stockdalen paradoksi: ”Säilytä vaikeuksista huolimatta luja usko siihen, että lopulta käy hyvin, ja kohtaa kulloisenkin todellisuutesi julmimmat tosiasiat, mitä ne sitten ovatkin.”

Stockdalen paradoksi on minulle itselleni todella vaikea asia oppia, sillä hankaluuksien tullen minulla on taipumus ahdistua paljon ja lietsoa sitä myös muihin. Tiimimme Aku on kyllä loistoesimerkki siitä miten ongelmatilanteisiin pitää suhtautua. Olen monet kerrat huomannut kuinka kylmän rauhallisesti Aku haasteisiin suhtautuu, usein toteamalla että ”no voi perhana”, ja ryhtyy selvittämään asiaa. Itse yleensä kiroan asiaa vähintään tunnin ajan kuin lappalainen konsanaan ja keskitän energiani siis ihan väärään asiaan. Lappalaisuutta verestäni löytyy, mutta se ei ainakaan tässä ole hyvä asia.

Lopuksi

Kirjaa oli todella miellyttävä lukea, esimerkit olivat havainnollistavia vaikka vuosien takaa olivatkin. Kirja loi halun kehittää itseään johtajana, mutta ymmärsin kuitenkin sen että se ei tapahdu niin että yritän kehittää miljoonaa asiaa yhtäaikaa. Ensimmäisenä otan herkän hermostumiseni syynin alle ja yritän sitä pikkuhiljaa poistaa. Energiaa minulta kuitenkin löytyy niin olisi sääli tähdätä se turhanpäiväiseen hermoiluun.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!