Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Ikioma tiimi – vapaaehtoinen pakko

Kirjoitettu 20.10.17
Esseen kirjoittaja: Oona Tynkkynen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Ei enää koskaan yksin – Teen ja opin tiimissä
Kirjan kirjoittaja: Timo Lehtonen
Kategoriat: 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tiimiakatemiaa on vasta ensimmäiset neljä viikkoa takana. Tiimimme on ollut kasassa niistä vähän reilu kolme viikkoa. Kaksitoista täysin erilaista ihmistä, erilaisista taustoista ja erilaisin tiedoin ja taidoin varustettuina laitettuna saman suuren toimistopöydän ympärille.

Vaikka ensimmäiset viikot ovat olleet täynnä intoa ja iloa siitä, kuinka hyvin tiimi on lähtenyt omasta mielestä liikkeelle, on matkamme vielä alussa. Muun muassa juuri tiimin ”matkan” suhteen Timo Lehtosen kirja ’Ei enää koskaan yksin – teen ja opin tiimissä’ oli silmiä avaavaa luettavaa.

Vaikka kirja onkin ”valmentajan käsikirja” ja lähestyy tiimejä valmentajan näkövinkkelistä, eniten minua kuitenkin kosketti kirjassa punaisena lankana toiminut tiimin kehittäminen ensimmäiseltä metsäretkeltä ensimmäiseen kevääseen. Elän itsekin juuri nyt tuota tiimin ensimmäistä vuotta, mikä ehkä samaistutti minut kirjan tiimiläisiin valmentajan sijaan.

Vapaaehtoisia pakottaen

Lehtosen kirjassa esiintyvän tiimin sääntöihin oli kirjattu, että tiimissä oleminen ja tekeminen ovat ”vapaaehtoisia pakkoja”. Jokainen on meistä mukana tiimissä omasta vapaasta tahdostaan, mutta se ei tarkoita, etteikö meidän jokaisen pitäisi sitoutua tiimiimme. Tiimi optimaalisen toimimisen kannalta, on jokaisen oltava valmis sitoutumaan siihen. Se on kovaa työntekoa ja sitkeyttä kestää vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. Se voi tarkoittaa oman vapaa-ajan tai pitkien yöunien menettämistä. Mutta ennen kaikkea se on nousemista ylös kompastumisen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuitenkin, kun olet sitoutunut tiimiisi, se auttaa myös sinua. Sinun ei enää tarvitse kömpiä yksin pystyyn. Tiimi auttaa. Parhaimmillaan se ehtii pelastaa pahalta kaatumiselta.

Oma tiimimme ja tiimiyrityksemme on vähän niin kuin meidän perheemme. Emme ole itse päättäneet ketä siihen kuuluu, mutta siihen kuuluvista pidetään huolta. Huolenpito ei ole kuitenkaan automaatio tai itsestäänselvyys. Suhteen laatu perustuu tasapuoliseen vuorovaikutukseen. Jotta voi saada, on annettava itsestään.

Tiimin syntymisen eteen tehtävä töitä. Mutta kun sen onnistuu luomaan, et ole enää koskaan yksin, kuten kirjan nimessäkin todetaan. Tiimi on rinnallasi, myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta miten meidän tiimimme pääsee tähän pisteeseen?

Yhdessä tehden

Ajanviettäminen tiimin kanssa on Lehtosen mukaan tärkeää ja allekirjoitan tämän väitteen. Emme opi tuntemaan toisiamme, jos emme ole toistemme kanssa. Opimme toisistamme parhaiten erilaisissa tilanteissa, kun emme pysty aina säätelemään toimintaamme. ”Kulissimme” rakoilevat, kun olemme paljon yhdessä. Näemme sen, mitä kukin oikeasti on ja se on minusta tiimin toiminnan kannalta tärkeää.

Olemme puhuneet tiimin yhteisistä virkistyspäivistä ja ensimmäinen on tulossa jo alle viikon päästä. Se, mitä tiimin kanssa tehdään toimiston ja työajan ulkopuolella, on se ja sama, kunhan kaikki ovat mukana jokaista tiimiläistä myöten. Minusta on tärkeää, että meistä jokainen tiimiläinen pitää tästä kiinni niin aina ensimmäisestä vuodesta meidän viimeiseen yhteiseen vuoteen.

Rehellisesti sanoen

Näin matkamme alussa haluaisin, että kasvattaisimme tiimin sisällä luottamusta sekä vahvistaisimme avointa ja rehellistä ilmapiiriä. Ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla oma itsensä ja puhua silloin, kun hänellä on sanottavaa. Tärkeää on, että jokainen uskaltaa kertoa asioista, jotka vaivaavat mieltä ja kertoa omista ideoistaan. Tärkeää on myös, että jokainen osaisi ottaa palautetta vastaan. Palaute kehittää meitä, eikä sitä sanota ilkeyttään, vaan juuri kehittymisen toivossa.

Lehtonenkin puhuu kirjassaan, ettei puhumattomuus tee hyvää tiimille. Puhetta meidän tiimissä kyllä riittää tälläkin hetkellä, mutta meidän tulisi silti miettiä, kuinka me ehkäisemme puhumattomuutta. Miksi? Puhumme kyllä nyt jatkuvalla syötöllä, mutta aina ei ole tärkeää puheen määrä vaan sen sisältö. Meidän siis pitäisi uskaltaa puhua asioista niin kuin ne meistä tuntuu. Kaikki ei voi olla aina ”ihan hyvin”, vaan meidän on opittava sanottamaan tunteemme ­­– niin positiiviset kuin negatiivisetkin, ääneen tiimillemme. Apuna voisimme käyttää tulevaisuudessa Lehtosen kirjassa esittämää ”vyöhyketeoriaa” (s.110-112), jolla arvioisimme ja antaisimme palautetta toisillemme ja toisaalta oppisimme ottamaan palautetta vastaan. Teorian hyödyntäminen vaatii kuitenkin, että jokainen tiimiläinen tuntee teorian sisällön ja, että jokainen uskaltaa olla rehellinen ja sanoittaa ajatuksensa.

Mielenkiintoista olisi myös kokeilla ”hot chair” -menetelmää, jossa jokainen käy vuorollaan dialogiringin keskellä kuuntelemassa palautetta toisilta siitä, mitä asioita hänen pitäisi lopettaa, mitä jatkaa ja mitä aloittaa. Asiat on tarkoitus esittää lyhyesti, ilman selittelyjä ja anteeksipyytelyitä. Keskellä istuva saa kommentoida saamaansa palautetta vasta sitten, kun kaikki ovat palautteensa hänelle antaneet.

Mielikuva siitä, että istut akvaarion lattialla olevalla punaisella pyöreällä matolla ympärilläsi kohta palautetta antavat tiimikaverisi, on kutkuttavan jännittävä ja ehkä vähän pelottavakin. Mielikuvan herättämät tunteet eivät ole kuitenkaan pelkästään negatiivisia, vaan enemmänkin (vähän kieroutuneella tavalla) positiivisia. Olisi älyttömän mielenkiintoista tietää itsensä kehittämisen kannalta, mitä toiset ajattelevat minusta.

Jos mietin itseäni ringin keskellä, toivoisin ennen kaikkea rehellisyyttä, vaikka se satuttaisi. En myönnä olevani masokisti, vaan ajatuksen takana on se, että ilman avointa ja rehellistä palautetta, emme voi kehittyä. Samalla tavalla käy myös tiimillemme ilman rehellistä keskustelua, sillä rakennamme kukin osaltamme tiimiämme omilla tiedoillamme ja taidoillemme. Tiimi rakentuu juuri meistä.

Aikaa antaen

Ajan antaminen liittyy tiimin kehittymiseen monelta osin. Tiimille on annettava omasta ajastaan ja toisaalta tiimille pitää antaa aikaa kehittyä. Valmista ei tule yhdessä yössä.

Tiimin kehitys ottaa aikaa, mutta kuten Jerri Virtanen totesi Lehtosen kirjaan lainatussa ensimmäisen syksyn reflektiopaperissa (s.25) on tiimikehitystä ”mahdollista jokaisen nopeuttaa toiminnallaan”.

Kaikki aika, jota annamme tiimillemme, vie tiimiämme eteenpäin. Me yksilöt muodostamme tiimin. Me kehitämme itseämme ja meidän kauttamme kehittyy meidän tiimimme. Ei tiimi kehitä yksin itseään, koska tiimiä ei ole ilman meitä.

Tiimi sitouttaa meitä ja ottaa paljon aikaa elämästämme seuraavan reilun kahden vuoden aikana. Väistämättä mieleen hiipii epäilys siitä, miten oman yksityiselämän käy. Kestävätkö parisuhteet ja ystävyyssuhteet akatemian ja tiimin ulkopuolella? Kestääkö oma mielenterveys tiimin myrskyt ja projektien vastoinkäymiset ja jatkuvan itsensä kehittämisen? Entä, jos emme jaksa enää ylittää itseämme? Entä, jos uuvumme kokonaan?

Jos olemme osanneet pelata korttimme oikein, selviämme kyllä. Eivät tiimi ja parisuhde sulje toisiaan pois. Ne täytyy vain osata liittää toisiinsa. Helppoa se ei tule olemaan. Avoin ja rehellinen keskustelu auttaa myös parisuhteessa, kuten tiimissäkin. Yhtenäinen ja aktiivinen tiimi ottaa aikaa parisuhteelta, mutta se on vain yksi parisuhteen lukuisista haasteista. Jos parisuhde on kestääkseen, se muokkautuu uuteen elämänvaiheeseen ja tiimin tuomaan ”aikavajauteen”. Jos parisuhde ei kestä tiimin tuomaa muutosta elämään, on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Sillä sama ”saumojen purkautuminen” olisi siinä tilanteessa voinut olla edessä kuitenkin myöhemmin.

Ajatus on aika mustavalkoinen, ja elämä on sitä harvoin, mutta ehkä saitte kiinni ajatuksesta. Edellisellä en tarkoita parisuhteen laiminlyömistä tiimin edessä. En todellakaan. Parisuhteelle, jos siitä haluaa pitää kiinni, on löydyttävä myös aikaa. Se vain ehkä löytyy eri tavoin kuin ennen. Voi olla, että oma kulta voi tulla auttamaan tiimin projektissa tai tutustua muuten tiimiläisiin tai sitten voi olla, että pyhität rakkaallesi aikaa kalenterista, jos et muuten saa itseäsi irti tiimistä. Keinoja on monia, ne itselle sopivimmat on vain opittava löytämään. Vaikka joudut antamaan aikaa tiimillesi sen kehittymisen eteen, muista, että tiimin ei tarvitse olla koko elämäsi.

Kaaosta kestäen

Jo hetken on tuntunut, että oma tiimi on yhtä kaaosta, kun olemme keskenämme. Kukaan ei ota johtajan roolia, kaikki vain säheltävät omaansa eivätkä hommat etene. Monetkaan eivät johda edes itseään ja homma lähtee lapasesta. Pikkutarkkana ihmisenä sitä on lievästi sanottuna välillä vaikea kestää. Tiimissä toimiminen haastaa tarkkuuteni ja perfektionistini jo nyt ensimmäisten viikkojen aikana. Jo nyt rakoileva mielenterveys herättää hieman huolta; miten hitossa opin kestämään sitä, etteivät kaikki vaadi samaa huipputulosta itseltään kuin minä. Onko oikein joskus ärähtää, kun hommat eivät suju?

Timo Lehtonen kirjoittaa kirjassaan ”tiimit ovat mielestäni ainutlaatuisia paikkoja oppia kestämään kaaosta”. Kaaosta voi syntyä tiimissä monesta asiasta aina epämääräisistä projekteista ihmissuhteisiin ja sääntöjen puutteeseen. Kaaosta syntyy monesta, mutta toisaalta ympäristö on turvallinen kaaoksen sietämisen opetteluun, vaikkei se vielä näin alussa siltä ehkä tunnukaan.

Henkilökohtaisesti kaaoksen kestämisen opetteleminen tulee vaatimaan paljon. Ehkä vielä etsin käsiini kaaoksen kestämiseen suunnitellun oppaan ja harjoittelen laskemaan sataan kymmenellä eri kiellä ennen kuin olen täysin oppinut kaaoksen kestäjä. Mutta elämässä on hyvä olla haasteita!

Menestyksen hinta

Antaaksemme kaiken tiimille on meidän uskallettava heittäytyä alasti. Sitä ei ehkä tarvitse tehdä kirjaimellisesti, mutta henkisesti kyllä. Se on aika pelottava ajatus vielä tässä vaiheessa. Vaikka oma tiimi tuntuu mukavalta, on tiimi kehitysasteeltaan vielä aika alkutekijöissään.

Ajatus siitä, että seisot yksin alasti eivätkä muut seuraakaan perässä, on vielä pelottavampi. Entä jos kaikki eivät ole valmiita sitoutumaan tiimimme samalla tavalla? He eivät uskalla näyttää todellisia kasvojaan, ovat vieraskoreita omassa tiimissäänkin.

Täytyy kuitenkin muistaa, että olemme vasta matkamme alussa. Matkamme vaatii sitkeyttä, rohkeutta ja kykyä heittäytyä. Itsensä ”alttiiksi laittaminen” ja jatkuva kehittyminen on ehkä yksi tiimimme menestymisen hinnoista.

Lehtosen kirjassakin tiimi pohti oman menestyksensä hintaa ja listaa neljän kohdan listan. Mikä on meidän tiimimme, osuuskunta Mahtian loistokkuuden hinta? Se on meidän käsissämme.

Monta asiaa olen jo aiemmin nostanut esille. Tiimin menestys tulee viemään meiltä aikaa, joudumme uhrautumaan sen puolesta. Se tulee viemään omia tarpeitamme, kuten yöunia ja pitkiä lounastunteja. Se vaatii meiltä sitoutumista yhteisiin pelisääntöihin sekä jatkuvaan itsensä kehittämiseen. Se vaatii epäitsekyyttä ja välillä omien halujen nieleskelyä.

Mutta kaikki se, mitä ”maksamme” tiimille, tulee meille vielä parhaimmillaan moninkertaisena takaisin. Tiimi kasvattaa ja opettaa meitä enemmän kuin yksikään kirja koskaan pystyisi yksin tekemään. Opittuamme elämään ja toimimaan tiimissä, olemme varmasti sosiaalisesti sekä toivon mukaan myös muilla elämän alueilla fiksumpia ja taitavampia.

Me kasvatamme tiimistämme loistavan itsemme kautta sitkeällä ja periksiantamattomalla työllä, jota me jokainen teemme yhdessä. Sillä ilman yhteen hiileen puhaltamista, olemme vain joukko ihmisiä, jotka kehittävät itseään. Sitä emme halua. Haluamme olla tiimi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!