Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Introverttien manifesti

Kirjoitettu 24.11.14
Esseen kirjoittaja: Camilla Heikkilä
Kirjapisteet: 3
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: 8.4. Ihmisen tulevaisuus

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Sain vinkkauksen sellaisesta kirjasta kuin Hiljaiset – introverttien manifesti, joka kuulosti hyvinkin mielenkiintoiselta joten päätin lukaista sen pikaisesti tähän väliin.

Takakannen mukaan kirja on niille ihmisille jotka eivät pidä meteliä itsestään. Se käsittelee introverttien ja ekstroverttien suhdetta, ja sitä kuinka nykymaailmassa ekstrovertit ovat ihannoituja ja introvertit väärinymmärrettyjä ja aliarvostettuja.

 

Tein kirjassa olevan hyvin pienen ja nopean testin, joka antaa osviittaa olenko ekstrovertti, inntrovertti vai ambivertti (suunnilleen yhtä paljon kumpaakin). Itse sain 14/20 eli voimakkaammin introvertti. Ensimmäinen reaktio oli; ”oho nyt varmaan vastasin johonkin väärin. Enhän mä nyt oo mikään niin ujo tyyppi.. Katotaas uudestaan.” Välitön kieltäminen. Melkein nolostuin, että eihän tää nyt pidä paikkaansa. Vaikka monta kertaa olen tehnyt persoonallisuustestejä yms. ja on tullut vastausta introverttiudesta, ja tavallaan tiedän, että olen introvertti, niin olen yrittänyt kieltää sen. Niinkuin Susan Cain tässä teoksessaan tuo ilmi; introvertit ovat todella väärinymmärrettyjä. Kuva introvertista ja ekstrovertista ovat hyvin mustavalkoiset. Ekstrovertit nähdään sosiaalisina ihmisinä ja ekstrovertit ujoina ja epäsosiaalisina. Minun omakin käsitys oli juuri tällainen. Sen takia koin, että olen enemmän ekstrovertti kuin introvertti, sillä en minä nyt mikään älyttömän ujo ole, ja viihdyn hyvin ihmisten seurassa. Introvertti-tyyppi tarkoittaa kuitenkin paljon paljon muutakin, kuin sitä että olisi ujo tai että viihtyisi yksin. Joihinkin introvertteihin nuo ”kriteerit” eivät osu ollenkaan. Introverttius on siis laaja käsitys, ja jokainen introvertti omaa erilaisia introvertin ominaisuuksia. Tähän alle listasin muutamia asioita joita kirjassa tuli esiin mitä esimerkiksi introverttius voi pitää sisällään;

 

~ Valtavan moni introvertti on erikoisherkkä; alttiimpi liikuttumaan musiikista, kauniisti muotoillusta lauseesta tai poikkeuksellisesta hyvyyttä ilmentävästä teosta. Väkivalta ja rumuus saattaa helposti saada introvertin voimaan pahoin

~ Monella introvertilla on todennäköisesti hyvin vahva omatunto

-Introvertti saattaa usein olla hermostunut, kun joutuu arvioinnin kohteeksi esimerkiksi ensitreffeillä, joutuu pitämään puhetta tai muuten olemaan keskipisteenä

~ Introvertit tuntevat olonsa mukavaksi vähemmillä ärsykkeillä kun taas ekstrovertit kaipaavat lisäpotkua esim äänistä, vauhdista, ihmismäärästä jne.

~ Työskentely on tavallisesti hitaampaa ja harkitsevampaa kuin ekstrovertilla ja keskittymiskyky on usein hyvä

~ Introvertit ovat monesti suhteellisen immuuneja rahan ja maineen houkutuksille

~ Introverteilla saattaa usein olla hyvät sosiaaliset taidot ja nauttivat juhlista, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka

~ Introvertit kuuntelevat enemmän kuin puhuvat, ajattelevat ennen kuin puhuvat ääneen ja kokevat usein osaavansa ilmaista itseään paremmin kirjallisesti kuin puhumalla. Ekstrovertit taas ovat usein päivälliskutsujen ilopillereitä, heillä on taipumus olla jämäköitä ja hallitsevia ja he ovat seurankipeitä. Ja toisin kun introvertit, he ajattelevat ääneen ja ripeästi ja he puhuvat mieluummin kuin kuuntelevat.

 

Monesti ujous tai hiljaisuus ei liity välttämättä millään tavalla introverttiuteen, se vain jostain syystä monesti liitetään ja sekoitetaan siihen. Useasti jopa käytetään tavallisimpana introvertin määritelmänä.

 

Susan Cain käsittelee teoksessaan monien esimerkkitarinoiden ja esimerkki-ihmisten kautta ekstroverttien ja introverttien eroa ja suhdetta. Se kuinka introverttiutta ei välttämättä ymmärretä nykymaailmassa ja monesti myös introversio henkilö koetaan negatiivisena asiana. Se että lapsen tai ihan aikuisenkin henkilön on epämukava olla meluisassa tai ärsykkeitä tulvivassa tilassa, kaipaa omaa rauhaa ja yksinäisyyttä tai kokee puhumisen suuren väkijoukon keskellä epämukavaksi tilanteeksi näetään usein negatiiviseksi asiaksi. Cain korostaa kirjassaan, että varsinkin lasten tasolla tällaista käyttäytymistä pidetään huolestuttavana ja epänormaalina käyttäytymisenä. Yritetään kovasti selvittää mikä lapsessa on vikana, kun hän on uupunut koulupäivän jälkeen ja haluaa olla rauhassa eikä leikkimässä kavereiden kanssa, tai miksi hän on aina niin kovin hiljaa luokassa. Yritetään ikäänkuin parantaa häntä ja saada hänet käyttäytymään eri tavalla. Kysellään että ”miksi et puhu” tai ”mikset menisi leikkimään kavereiden kanssa” ja ”miksi et osallistu samalla tavalla kuin muutkin”. Introverttia käyttäytymistä ei ymmärretä ja Cainin mukaan tämä saattaa usein luoda lapsille tunteen, että heitä ei hyväksytä.

 

Omasta mielstäni Cainilla on erittäin hyviä pointteja nostettu hänen teoksessaan. Introvertit ja ekstrovertit oppivat, käyttäytyvät ja työskentelevät eri tavalla. Nykymaailmassa kuitenkin huomioidaan enimmäkseen ekstroverttityyppejä, ja Cainin mukaan monet koulutkin ovat suunniteltu ekstroverteille – ”Introverteille oppilaalle on tarjolla vain yhä uudelleen toistettu kehotus yrittää olla sosiaalisempi ja ryhmähenkisempi.” Kasvattaako nykymaailma pelkästään ekstrovertteja? Onko se tosiaan liian työlästä kasvattaa niitä joilla on erilainen oppimisenmuoto? Susan Cain nosti teoksessaan esiin, että esimerkiksi esiintymistilanteissa ujot ja pelokkaat lapset laitetaan lavalle, jotta he oppisivat esiintymään, mutta siitä huolimatta että sitä on hyvä harjoitella, niin oppiiko ujo lapsi tällaisesta kokemuksesta? Monesti lapsena saadut negatiiviset kokemukset esimerkiksi yleisölle puhumisesta voivat jättää elinikäisen kammon, sen sijaan että siitä oppisi.

Lapsen on hyvä harjoitella parin kanssa tai pienissä ryhmissä, mutta jos pelko on vielä senkin jälkeen liian voimakas, lasta ei saa pakottaa.

Koulumaailmassa minulla kävi useasti ihan sama asia mielessä, että miksi kaikista pelokkaimmat esiintyjät pakotetaan esiintymään…Heidän pelko oli välillä niin käsinkosketeltavaa, että melkein sääliksi kävi kun heidät laitettiin esiintymään väkisin. Se on siis suurilta osin totta; ei tällaisia asioita oteta huomioon. Ei niistä edes keskustella. Se on täysin oletusarvo, että jokaikinen pitää esimerkiksi kirjaesitelmää muiden edessä, ja on oletusarvo että kyllä nyt jokainen sen verran uskaltaa esiintyä. Jos joukosta nousee joku, jota jännittää ja pelottaa, niin häntä pidetään pelkurina. On epänormaalia jos et uskalla pitäää esitelmää. Sitä ei ikäänkuin hyväksytä.

Itse tiedän tällaisesta tapauksesta ihan elävän esimerkin lukioajoilta. Luokallani oli poika, jolla oli aivan totaalisen paha esiintymiskammo. Keskustelin hänen kanssaan asiasta ja hänen mukaansa hänellä oli esiintymispelko jo pienenä. Hän oli alakoulussa esitelmän tullessa mennyt opettajan juttusille ja uskaltautunut kertomaan omasta kammostaan esiintyä. Häntä oli pelottanut niin paljon, että hän pyysi josko hän voisi pitää esitelmän ainoastaan opettajalle. Hänen mukaansa häntä jännitti kyllä melkein yhtä paljon se, mitä muut kaverit ajattelevat jos hän on ainut joka ei pidä esitelmää luokan edessä, mutta vielä enemmän häntä pelotti ajatus muiden edessä puhumisesta. Opettaja ei kuitenkaan ollut suostunut, vaan oli sitä mieltä että kaikkien tulee harjoitella esiintymistä, että kyllä se hyvin menee. Tämä kyseinen poika oli esiintymispäivänä pyytänyt vanhemmiltaan lupaa jäädä kotiin huonon olon takia koska häntä oli pelottanut niin paljon, mutta vanhemmat olivat vieneet hänet kuitenkin kouluun. Esiintymishetki oli tullut, ja se oli hänen mukaansa hänen elämänsä kamalin kokemus. Lukioaikana hänellä oli yhä kahta kauheampi esiintymiskammo sekä vielä tuoreessa musitissa olevat traumat alakouluajalta.

Lukiossa tämä poika ei vieläkään uskaltanut esiintyä ja teki saman jutun, meni opettajan luokse ja kertoi pelostaan ja tällä kertaa sai mahdollisuuden esiintyä vain opettajalle. Itse en nähnyt koskaan tätä poikaa esiintymässä, mutta ehkä hänellekkin vielä rohkeus tulee onnistumisien kautta.

 

Tätä kirjaa lukiessani nousi heti tämä poika mieleen ja ja no oppiko hän lapsena esiintymistaitoa sitä kautta, että hänet pakotettiin luokan eteen puhumaan? Ei siltä oikein vaikuttanut… Entä jos tämän kyseisen pojan pelko olisi otettu vakavasti ja ymmärtäen, ja siihen olisi etsitty keino, jolla hänelle olisi saatu hyvä kokemus esityksen pitämisestä? Esimerkiksi juuri parin tai pienen ryhmän kanssa esitysten harjoittelu, tai ensiksi vaikkapa omalta paikaltaan esitelmän pitäminen, ilman luokan edessä seisoskelua. Hänelle olisi saatu luotua tilanteesta onnistunut, josta olisi jäänyt hyvä mieli – sen sijaan, hänelle tuli entistä pahempi esiintymiskammo.

 

Yritetäänkö nykypäivänä löytää ainoastaan yksi oppimisenmuoto, joka sopii kaikille? Onko se liian työlästä ottaa huomioon eri tarpeet ja toimia niiden mukaan?

 

Ryhdyin pohtimaan tätä asiaa myös Tiimiakatemian kannalta. Tiimiakatemiahan on ehdottomasti ”koulu”; jossa ekstrovertit ovat ihannoituja. Henkilöt jotka ovat rohkeita, puhuvat ääneen, spontaaneja, heittäytyviä, esiintymishaluisia jne. ovat niitä henkilöitä joita tiimiakatemialle halutaan. Hiljaiset tai rauhallisemmat ihmiset saattavat helposti tuntea olevansa ulopuolisia tai mukaankuulumattomia. Heitä yritetään kovasti patistaa kohti ekstrovertiutta. Itse ainakin olen kokenut näin. Itsehän olen introvertti – en välttämättä niin voimakas introvertti, mutta introvertti kuitenkin. Minusta on monesti tuntunut, että olen ihan vääränlainen ihminen tiimiakatemialle ja meidän tiimiin. En kuulu sinne. Minä en taistele ääneni kuuluvuudesta, en pidä meteliä itsestäni, en mitenkään erityisesti nauti esiintymisestä, enkä ole kummoinen riskien ottajakaan. Ja tämän takia, koen välillä hyvin hankalaksi ja ahdistuneeksi olla tiimiakatemialla. En ole ns. tyypillinen ekstrovertti tiimiakatemia-ihminen… Olen itsekin huomannut ikäänkuin ”häpeäväni” sitä, että olen introvertti, koska tunuu että pitäisi olla ekstrovertti. Sitä on vaikea myöntää.

 

Ja niinkuin ylempänä sanoinkin, niin vaikuttaa että introverttius on negatiivinen asia. Introverteille ihmisille luodaan huono omatunto siitä, että he pohdiskelevat esimerkiksi sanomisiaan kauemmin, tai toimivat hitaammin ja enemmän ajatellen. Esimerkiksi tiimin treeneissä tiedän olevani se pohdiskeleva henkilö, ja joka puhuu silloin kun oikeasti on sanottavaa. En taistele oman ääneni kuuluvuudesta niin kuin useammat meidän tiimissä. Muutama muu meidän tiimissä on ihan samaa luokkaa. Näissäkin tilanteissa huomaa, kuinka ainoastaan ekstrovertit ovat arvostettuja henkilöitä ja introvertit saavat tuntea huonoa omaatuntoa kun eivät jatkuvasti osallistu keskusteluun. He ovat ns. huonompia tiimiläisiä, heidän pitäisi olla enemmän äänessä, heidän pitäisi heittäytyä enemmän, heidän pitäisi uskaltaa olla enemmän esillä.

 

Itselleni Tiimiakatemiassa oleminen introverttinä on välillä ollut todella hankalaa. Toisaalta pyrin myös kehittämään itseäni ihmisenä, joten siihen kai tiimiakatemia ja tiimityöskentely antaa kyllä hyvät puitteet. Ekstroverttia minusta ei saa tekemälläkään, enkä sitä haluakaan mutta silti pieniä asioita voi pikkuhiljaa omassa toiminnassaan yrittää kehittää. Tiedän, että tiimitoiminnassa on tärkeää saada usean henkilön mielipide päätöksiin, sillä muutenhan se tiimi pyörii ainoastaan muutaman ekstrovertin mukaan. Itse en siis ota palautteita mitenkään henkilökohtaisesti, sillä tahdon kehittyä. Mutta niinkuin valmentajammekin sanoi; on hyvä muistaa ajatella palautettakin kriittisesti. Mikä palautteessa on oikeasti validia, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Mikä on se raja.

 

Tästä esseestä tuli hyvinkin pohdiskeleva, mutta toisaalta tämä auttaa minua taas näkemään asioita uudella tavalla. Pystyn itse kehittämään itseäni parempaan tiimityöskentelyyn, mutta omilla ehdoillani! Ei minun tarvitse muuttua miksikään, ainoastaan hioa taitojani.

 

 

Ne jotka tietävät, eivät puhu. Ne jotka puhuvat, eivät tiedä.

-Laotse

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!