Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Ensinnäkin tämä teksti on tuotettu hyvin ymmärrettävässä muodossa tälläiselle entiselle muusikolle. Harmikseni en ole oikein ikinä perehtynyt jazzin soittamiseen (se oli liian vaikeaa tälläiselle hevi miehelle). Oli jotenkin mukava ymmärtää kuinka jazzin soittamista voi verrata johtamiseen. Tämä herätti ajatuksen, että mitä kaikkea voikaan verrata johtamiseen. Jalkapallo? Nyrkkeily? Kuviokellunta? Noh, ehkä tämä essee ei ole sitä pohdintaa varten tarkoitettu, mutta sillekkin voisi olla oma aikansa ja paikkansa. Pointtina haluan kuitenkin nostaa sen, että johtamista ei aina tarvitse ajatella niin mustavalkoisena ja tylsänä, vaan on hienoa, jos sitä pystyy vertaamaan mitä oudoimpiin asioihin. Se laittaa Matti Meikäläisen miettimään, jättää muistijäljen ja pakottaa reflektoimaan. Kaikin puolin erittäin miellyttävä kirja ja kiva pohtia johtamista uusista näkökulmista, sillä onhan se itseäkin jollain tasolla koskettava aihe.

 

En aluksi oikein tiennnyt, että kuinka aion rakentaa oman reflektioni tästä esseestä, mutta pienen tuumaamisen jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että aion käydä läpi kuinka jazzilla johtaminen soveltuu/ on soveltunut Cleverassa. En tiedä kuinka sekavaa tekstiä tästä tulee, mutta aion silti yrittää ja lopulta julkaista tämän, joten pidetäänhän sormet ristissä.

 

Kirjassa käydään läpi, että jazz bändin toiminnassa esille nousee neljä tärkeää elementtiä; yhteinen kieli, aktiivinen kuuntelu, toisten tukeminen ja vastuun kantaminen. Jos joku latelisi minulle nämä neljä kohtaa ilman erillistä kontekstia, niin suurella todennäköisyydellä ensimmäisenä minulle tulisi mieleen akatemia. Ajattelin näitä lukiessani myös Patrick Lencionin pyramidimallia tiimin rakennuksesta, ne ovat jollain tapaa hyvin samanlaisia teorioita, vaikka ovatkin toisistaan täysin irrallaan.

 

Yhteinen kieli.

Luulisi, että se on hyvin yksinkertainen asia tiimiakatemialla. Todellisuudessa sinut lyödään tiimiin täysin erilaisten henkilöiden erilaisien taustojen kanssa ja sitten pitäisi löytää yhteinen sävel, jonka mukaan tanssia ja laulaa. Ei niin helposti sanottu ja tehty. Omasta mielestäni tässä kohdassa ikävintä on se, että ei ole mitään oikoteitä yhteiselle kielelle. Minusta tuntuu, että Cleveran kanssa löysimme yhteisen kielemme vasta viime tammikuun aikana. Osaanko määrittää tiettyä päivämäärää sille? Osaanko sanoa miten se käytännössä tapahtui? En. Tiedän vain sen, että siitä eteenpäin kommunikointi, asioiden hoitaminen, sopiminen ja myös tiimin dialogi on ollut kuin höyhenen kevyttä. Tietenkin välillä on vaikeita hetkiä, mutta uskallan väittää, että yhteinen kieli on löytynt vihdoin ja viimein. Näin ’’ammattilaisen’’ näkökulmasta haluankin sanoa, että paras tapa löytää yhteinen kieli on vain viettämällä aikaa tiimin kanssa. Toimistolla, vapaa-ajalla, reissuilla ja ihan missä vain. Se on jännä juttu, että jossain vaiheessa se kolahtaa ja tajuatte että perkele, Eikko-Iivari puhuukin ihan järkeviä. Eli nyt miettimään yhteisiä haasteita!

 

Aktiivinen kuuntelu.

Ennen akatemiaa ajattelin, että kuuntelu on helppoa kuin mikä! Suljet oman suusi ja annat muiden paapattaa ympärilläsi ja kuuntelet mitä heillä on sanottavaa. Hyi helvetti, mikä ajatus! Jos jotain olen oppinut, niin sen, että kuuntelu ei ole pelkästään kuuntelua. Sinun pitää olla aktiivinen kuuntelija, että pysyt perässä tiimin dialogissa. Sinun täytyy yrittää ymmärtää, että miksi Eikko-Iivaria vituttaa ajatus esimerkiksi uusista hankinnoista. Sinun täytyy selvittää omien pohdintojesi ja kysymysten kautta, minkä takia Eikko-Iivari nyt ajattelee noin. Ja sinun täytyy vähän ymmärtää Eikko-Iivarin taustoja ja motiiveja, että voit aidosti ymmärtää mitä hän ajaa takaa. Sitä kai se kuuntelu on. Valmentajat varmaan nauravat nähdessään tuon määritelmän, mutta ei anneta sen haitata menoa!

Nyt pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että alan vain toistelemaan itseäni, sillä aktiivisen kuuntelun oppimiseen tiimissä ei ole oikotietä. Siihen tarvitaan aikaa ja paljon sitä. Ainakin meidän tapauksessa, se vei suunnilleen sen lähemmäs pari vuotta ja vieläkin riittää opittavaa tuolla saralla. Ehkä voisi sanoa, että perusteet on nyt opittu ja voidaan lähteä syventämään opintoja kuuntelun parissa! Meille eniten on tepsinyt se, että aidosti tunnemme toisemme, tiedämme heidän lähtökohdat, motiivit ja horoskooppimerkitkin. Kun rehellisesti tuntee toisen ihmisen, voi keskutella ilman pelkoa väärinymmärryksitä ja jokainen pystyy aktiivisesti kuuntelemaan.

 

Toisten tukeminen.

Hei tämän oppiminen ei vaadi aikaa ihan niin paljoa! Heti siitä hetkestä lähtien kun tiimit on lyöty kasaan, jokainen varmasti haluaa ja jollain tasolla tukeekin toisiaan, mutta se loppupeleissä on vain pintaraapaisua siihen mitä oikeasti on toisen tukeminen.

Meillä ollaan kyllä ihan alusta asti YRITETTY tukea toisiamme vaihtelevalla menestyksellä, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että me päästiin toisten tukemiseen kunnolla kiinni vasta nyt alkaneena syksynä. Tämä fiilis johtuu siis siitä, että meillä vasta nyt on alkanut vallitsemaan sellanen kulttuuri, jossa pyritään haastamaan ja sparrailemaan tiimiläisiä kohti niiden unelmia. Eli tukemaan. Vuosi takaperin ideat tyrmättiin heti siltä istumalta, ilman minkäänlaista pohdintaa siitä voisiko Eikko-Iivarin kuulentoyhtiö oikeasti toimia. Nykyään olemme käyttäneet treeneistä aikaa tälläisten uusien ideoiden sparraamiseen ja yhdessä pohtineet, miten esimerkiksi tämän kuulentoyhtiön voisi saada toimimaan. Mielestäni tämä on juuri sitä tukemista, mitä jokainen tiimi tarvii täällä akatemialla. Oli kyseessä kuinka hullu idea tahansa, niin tiimin pitää tukea ja seistä sen takana ja auttaa pohtimaan kuinka siitä saadaan kokeilukelpoinen idea. Se on aitoa tukemista.

 

Vastuun kantaminen.

Meillä Cleverassa oli pitkään sellainen tilanne, että aina samat henkilöt nappasivat kaiken vastuun itselleen (allekirjoittanut myös). Sitä jatkui arviolta sen kaksi vuotta, mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Allekirjoittanut ja muutama muu päätti, että ei ota enää vastuuta tiimin hommista, vaan antaa muille mahdollisuuden oppia ja haastaa itseään vastuutehtävissä. Sen jälkeen ainakin minusta on alkanut tuntua siltä, että jokainen meidän tiimissä on rohkaistunut ottamaan lisää vastuuta, oli kyseessä sitten talous, tai mökkiviikonlopun järkkääminen. Jotenkin koen että jokainen koki herätyksen siitä kuinka tässä täytyy itsekkin ruveta ottamaan vastuuta, että päästään eteenpäin tiiminä, kerta samat henkilöt ei enää rohmua kaikkia vastuita itselleen.  Se oli se viimeinen tönäys kohti vastuunsa kantavaa tiimiä. Se on aika hienoa huomata, että luottaa tiimiläisiin niin paljon, että ei ole sellainen fiilis että aina ei itse tarvitse kaikkea hoitaa. Ehkä vastuut ei vieläkään jakaudu kaikille tasan, mutta kaikki on rohkaistunut niitä ottamaan, joten kehityksen suunta on oikea. Tähänkin siis tarvitaan aikaa 😉

 

Tässäkään tapauksessa ei ole oikotietä onneen, joten muistakaa lapsukaiset: Hiljaa hyvä tulee ja pysähtyneenä paras.

Kiitos ja anteeksi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!