Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Johda dialogia – Panttivankineuvottelijan opit tiukkoihin vuorovaikutustilanteisiin

Kirjoitettu 30.11.20
Esseen kirjoittaja: Jouko Holmström
Kirjapisteet: 3
Kirja: Johda dialogia – Panttivankineuvottelijan opit tiukkoihin vuorovaikutustilanteisiin
Kirjan kirjoittaja: George Kohlrieser
Kategoriat: 1. Oppiminen, 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut, 4. Johtaminen, 4.3. Johtamisen ja organisaation kehittämisen työkalut, 7.1. Luovan ajattelun työkalut, 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.2. Yrittäjänä kasvun taidot ja työkalut, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Jouko Holmström

Essee (3 KP)

Johda dialogia – Panttivankineuvottelijan opit tiukkoihin vuorovaikutustilanteisiin

 

 

 

Paras keino välttää turhia vastakkainasetteluja ja kärhämiä, on edistää eri osapuolten välistä avointa vuoropuhelua. Tätä samaa ydinteesiä painotetaan niin kansainvälisessä rauhanvälityksessä, kuin moderneissa ihmissuhdeoppaissa. Niin tekee myös myös George Kohlrieser kirjassaan Johda dialogia – Panttivankineuvottelijan opit tiukkoihin vuorovaikutustilanteisiin (Talentum, 2014), jossa hän avaa omia tutkimuksiaan ja kokemuksiaan erilaisten konfliktien ratkaisemisessa. Kohlrieser on kokenut laajan kirjon erilaisia kiristys-, kaappaus- ja uhkailutilanteita, ollessaan psykologin asemassa poliisin apuna neuvottelemassa rikollisten kanssa. Neuvotteluissa hänellä on aina ollut tavoitteena löytää tilanteelle rauhanomainen ratkaisu, ja välttää väkivallan puhkeamista viimeiseen asti.

Dialogin johtaminen, joka Tiimiakatemialla on oppimismallimme keskiössä, on tietysti hyvin erilaista turvallisessa tiimiympäristössä, verrattuna tilanteeseen, jossa aseistettu ja aggressiivinen rikollinen on haluton rakentavaan keskusteluun. Vastakkainasettelut ja konfliktit noudattavat kuitenkin samoja universaaleja peruskaavoja, jotka ovat seurausta ihmismielen toiminnasta ja aivojemme erikoislaatuisuudesta. Olennaista on pyrkiä ymmärtämään myös vastapuolen tunteita ja mielipiteitä, vaikka ne eivät lähtökohtaisesti olisikaan omiemme mukaisia. Mielipiteisiimme ja ilmaisuumme vaikuttavat aina myös aiemmin kokemamme ja oppimamme, joten monen äkkiseltään käsittämättömän lausunnon takaa saattaa löytyä hyvinkin luonnollinen selitys.

Koen itse olevani varsin taitava keskustelija, sillä olen avoimen kiinnostunut monista asioista, ja henkilökohtaisesti pidän pintaa syvemmälle menevistä juttutuokioista, joista on mahdollista myös oppia uutta. Kun tulin Tiimiakatemialle, ja aloimme oman tiimini Gravin kanssa käymään ensimmäisiä dialogitreenejämme, huomasin varsin nopeasti, ettei minullekaan ollut heti luontevaa puhua avoimesti täysin uusien ihmisten seurassa. Uudessa seurassa dialogissa syntyy herkästi tiettyjä rooleja, joita keskustelijat alkavat osin tiedostamattaan toteuttaa. Itselleni lankesi syystä tai toisesta eräänlainen jopa ärsyttävyyteen asti asioita kyseenalaistavan vastarannan kiisken rooli. Ensin se oli mielestäni jopa absurdia, sillä olen mielestäni aina ollut mielipiteideni suhteen varsin maltillinen, ja haluan arvostaa erilaisia mielipiteitä. Jälkikäteen ymmärrän, että se oli kenties itselleni tapa päästä mukaan keskusteluun, ja testata kuinka vedenpitäviä perusteluja ns. Tiimiakatemian virallisten totuuksien takaa löytyy. Sain myöhemmin palautetta, että annoin toiminnallani itsestäni myös kuvaa ikävämpänä ihmisenä, kuin todellisuudessa olen. Itselle uudessa seurassa en esimerkiksi tuonut keskusteluun läheskään yhtä paljon omaa huumoriani kuin nykyään.

Dialogitreenit tarjoavat kuitenkin tiimille säännöllisesti mahdollisuuksia kehittyä avoimen vuoropuhelun kävijänä. Myös Gravin kanssa kehitys dialogin suhteen on ollut viimeisen vuoden aikana kovaa, ja monia tiimin kehityksen pullonkauloja, aina kollektiivisesta konfliktien pelkäämisestä ihmisten henkilökohtaisiin pidäkkeisiin, on pystytty ratkaisemaan rauhanomaisesti. Itse olen kehittynyt alkuvaiheen muiden sanomisten kyseenalaistajasta, yhä enemmän keskustelua eteenpäin viejänä ja kohti ratkaisua ohjaavien näkökulmien esittäjänä. Kuluneena syksynä olen pyrkinyt ennen kaikkea vähentämään turhaa jaarittelua, mikä toisaalta on tuonut takaisin ripauksen alkuaikojen väittelyiden aiheuttajaa. Ehkä kehitystä onkin tullut nimenomaan siinä, etten hae väittelyitä väittelyjen itsensä takia, vaan perustellakseni niillä aiempaa laajemmin omaa näkökulmaani, vaikka se olisikin yleisen mielipiteen vastainen.

Vaikka päällisin puolin dialogia määrittävät paljon keskustelijoiden roolit, ja se miten voimakkaasti he ilmaisevat tunteitaan, tulisi dialogin laatua omankin tiimini treeneissä tarkastella syvällisemmin. Parhaimmillaan sujuva dialogi on useamman ihmisen yhteistä ajattelua, joka tuottaa yksittäisen ihmisen pohdiskelua monipuolisemman ratkaisun. Dialogin ja yksinpuhelun eroa voi verrata tuloksekkaan tiimityöskentelyn eroamiseen yksin puurtamisesta. Yhdessä ajateltu (tai tehty) on lähes poikkeuksetta jotain suurempaa kuin osiensa summa. Tämän ymmärtäminen johtaa parhaimmillaan siihen, ettei keskustelussa toista osapuolta näe enää vastapuolena, joka on voitettava tavalla tai toisella, vaan enemmänkin yhteistyökumppanina, jonka kanssa haetaan molempia hyödyttävää lopputulosta. Kohlrieserin keskeinen opetus onkin avoin ja kunnioittava suhtautuminen neuvottelukumppaniin, vaikka tämän toiminta tai ajattelu olisi kuinka vastoin omia arvoja.

Mielestäni juuri haluttomuus ymmärtää eri mieltä olevia on nykymaailmassa haaste, joka todella estää todellisen asioita ratkaisevan dialogin syntymisen. Sosiaalinen media ja jatkuva informaatiotulva ruokkivat vastakkainasetteluja, koska ne keräävät automaattisesti puoleensa huomiota ja herättävät meissä voimakkaita tunnereaktioita. Yksilön on helpompi selvitä monimutkaisessa mielipideviidakossa, kun jakaa asiat mustavalkoisesti oikeaan ja väärään. Aivojemme alkukantaisilla osilla on tähän luonnostaan taipumus, sillä se mahdollistaa nopean reagoinnin tekemällä vaistojen varassa valinnan ”taistele tai pakene” -vaihtoehtojen väliltä. Keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa nykyään elämme, kaksinapainen ajattelutapa ei useinkaan kohtaa todellisuuden kanssa, vaan asiat ja ihmiset vaikuttavat keskenään useaan eri suuntaan. Meidän olisi kuunneltava omia ja toistemme tunteita aiempaa herkemmin, mutta samalla myös hallittava niitä juuri sopivassa määrin.

Juuri omien ajatusten ja tunteiden hallinnan Kohlrieser nostaa kirjassaan ratkaisevaksi tekijäksi panttivankiajattelusta vapautumisessa. Panttivankiajattelulla hän kuvaa tilannetta, jossa omat ajatuksemme mukailevat ihmisen mielenmaisemaa tämän jouduttua panttivangiksi. Kun ihminen alistuu ja antaa panttivankiajattelulle vallan, hän passivoituu, ja hänet valtaa tunne, ettei hän kykene enää vaikuttamaan kohtaloonsa. Kohlrieser mainitsee kirjassaan monia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat fyysisesti vangittuinakin kyenneet pitämään omat ajatuksensa hallinnassaan, ja keskittyneet ratkaisemaan tilanteen niillä edellytyksillä, jotka heillä on. Tällöin kaiken toiminnan ja ajattelun tavoitteena oma hengissä säilyminen tai vapautuminen. Tunnetuimpia esimerkkejä omien ajatusten hallitsemisesta fyysisessä vankeudessa on Nelson Mandelan toiminta vangittuna. Hänen onnistui päästä vangitsijoidensa kanssa tasapäiseen vuorovaikutukseen luopumatta kuitenkaan omasta aatemaailmastaan. Hän kuunteli ja keskusteli vangitsijoidensa kanssa, mutta kieltäytyi hylkäämästä omaa aatettaan lieventääkseen tuomiotaan. Mandelan sanoin: ”Vain vapaa mies voi neuvotella.”, eli ihmisen oltava vapaa paitsi fyysisesti, myös ajattelussaan, voidakseen tehdä itseään ja muita koskevia päätöksiä ja sopimuksia.

Arkielämässä joudumme harvoin fyysisen vapaudenriiston kohteeksi, mutta panttivangin ajatusmalli saattaa vallata meidät silti. Esimerkiksi viime keväänä ja nyt syksyllä, kun korona on pakottanut kaikki tiimissämme etätöihin, hiipii mieleen varsin helposti ajatus siitä, ettei tiimityöskentely voi olla yhtä hauskaa ja motivoivaa, kuin kasvokkain totutusti toimiminen. Se lamauttaa, ja estää pohtimasta ratkaisuja, joilla edistää vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa myös etätyössä. Passivoidumme helposti vain odottamaan alkavaa joululomaa, toivoen että keväällä kaikki olisi paremmin. Oman ajattelun panttivangiksi joutuminen estää tarttumasta aktiivisesti toimeen, (Kohlrieserin sanoin: ”Nostetaan kala pöydälle, ja perataan se!”) ja etsimästä ratkaisua, jolla tilannetta korjaantuisi. Juuri toimintaan ryhtyminen muodossa tai toisessa vapauttaa meidät omassa ajattelussamme vellomisesta.

Tietenkään asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Erilaisia selityksiä (tai tekosyitä) on aina helpompi keksiä kuin ratkaisuja. Tosiasiassa nykyihmisen elämässä suurimmat haasteet ovat kuitenkin usein olemassa vain hänen oman ajattelunsa tasolla. Näin ollen, omien ajatusten hallitseminen ja kuunteleminen, sekä niiden pohjalta oikein toimiminen, on avain haasteisiin. Lisäksi haasteiden toteaminen ääneen on yleensä jo askel kohti ratkaisua. Ainakin itseltäni löytyy kokemuksia, joissa jotain asiaa on omassa päässään tuskaillut päivä- tai viikkokausia, mutta heti kun sen on uskaltanut jakaa jonkun toisen kanssa, on ratkaisu muotoutunut kuin itsestään. Omassa päässään itse kukin meistä onnistuu toisinaan kasvattamaan huomaamattaan kärpäsistä härkäsiä. Kaiketi asia on, kuten valmentajamme Anu joskus viisaudessaan totesi: ”Onnellisuuskin on valinta.”

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!