Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Johda ihmistä. Psykologiaa johtajille.

Kirjoitettu 23.05.13
Esseen kirjoittaja: Teija Välinoro
Kirjapisteet: 2
Kirja: Johda ihmistä. Psykologiaa johtajille.
Kirjan kirjoittaja: Makke Leppänen & Ilona Rauhala
Kategoriat: 4. Johtaminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

 

Tartuin kirjaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että toki Tiimiakatemian valmentajan kirja herättää mielenkiinnon. Mutta suurempi syy oli psykologiaan viittaava nimi. Mitä enemmän olen lukenut johtajuudesta ja valmentamisesta, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että ammattitaito näillä aloilla vaatii ihmisen psykologian tuntemusta. Ammattilainen ei tarvitse olla, mutta perusteista on hyötyä.

Psykologinen pääoma

Ihmisenä meillä on monenlaista omaisuutta.

  • Psykologinen pääoma on itseluottamusta, tulevaisuudenuskoa, realistista optimismia ja sinnikkyyttä
  • Sosiaalinen pääoma on ihmissuhteita, kontakteja, ystäviä
  • Inhimillinen pääoma on kokemusta, koulutusta, tietotaitoa ja ideoita
  • Taloudellinen pääoma on materiaa, rahaa ja aineellista omaisuutta

Psykologinen pääoma vaikuttaisi olevan avain onneen. Mitä tekee koulutuksella, jos emme usko tulevaisuuteen tai itseemme, emmekä käytä taitojamme? Mitä tekee ideoilla ja rahalla, jos itseluottamuksemme ja sinnikkyytemme vaeltelee pohjamudissa? Ihmissuhteetkin tarvitsevat psykologista pääomaa kehittyäkseen terveelle pohjalle. Jos johtaja haluaa saada tuloksia aikaan, hän varmistaa että työntekijät voivat kasvattaa työssä psykologista pääomaansa. Tai vähintään että työ ei pienennä sitä!

Itseluottamus kasvaa tekemisestä ja onnistumisista. Kokemus siitä että on hyvä, kasvattaa luottamustamme kyseisen taidon osaamisessa. Mitä vankemmalla pohjalla itseluottamus on, sitä horjumattomampi se on epäonnistumisten edessä. Pystymme asettamaan epäonnistumisen laajempaan kokonaisuuteen, yksi virhe ei kaada koko peliä. Palautteen, vertaisoppimisen ja mentoroinnin avulla omaa tai muiden itseluottamusta voi vahvistaa. Oma itseluottamukseni on hyvinkin ailahtelevainen, saman osa-alueen sisällä koen välillä itseni paremmaksi, välillä huonommaksi. Liikunnassa itseluottamukseni ei ole korkealla joukkuelajien suhteen, mutta luotan kuntooni lenkkipolulla ja jumpissa – ja vaikka harjoittelumäärä ei aina vastaa odotuksia, luotan esimerkiksi siihen että olen täysin kykenevä juoksemaan maratonin, jos harjoittelen säännöllisesti. Omaan älyyn haluaisin luottaa enemmän. Minulle on tärkeää kokea olevani älykäs, hoksaavainen, että ”on päätä”. Koen, että oppimis- ja ajattelukykyni on yksi asia, jonka turvin voin pärjätä (kun ei sitä missin ulkonäköä ole suotu, tai vauvasta asti treenattu huippu-golffariksi tai –pianistiksi). Samalla kuitenkin se, että asia on minulle niin tärkeä, tekee siitä tavallaan heikkouteni. Pelkään liikaa osaamattomuutta, tietämättömyyttä, sitä, että vaikutan tyhmältä jos avaan suuni. Vaikka mikään asia ei tähän mennessä ole todistanut älyssäni olevan mitään vikaa – en ehkä ole kauhean hyvä loogis-matemaattisessa ajattelussa (vihaan testejä mikä luku tai kuvio tulee seuraavaksi!), mutta koen pystyväni muunlaiseen syvälliseen asioiden ja asiayhteyksien ymmärtämiseen. Kirjassa puhuttiin systeemiälystä, joka on intuition ja psykologisen pelisilmän käyttämistä ja hyödyntämistä. Uskon, että minulla on potentiaalia kehittää systeemiälyäni, tehdä siitä vahvuuteni.

Tulevaisuuden usko on tunnetila siitä, että on oman tekemisensä herra. Tähän kuuluvat tavoitteet ja suunnitelmallisuus. NO, en ole koskaan ollut mikään loistava elämän suunnittelija, toisaalta en ole pahoinakaan elämän hetkinä lopettanut uskomasta tulevaisuuteen tai siihen että sillä on hyviä asioita tarjottavanaan. Olen taipuvainen alakuloon, joskus kärsin jopa lievistä masennusoireista, silti jossain sielun sopukoissa elää sinnikäs onnellisuuden jyvä, joka ei anna periksi. Siinä mielessä koen olevani hyvinkin tulevaisuudenuskoinen. Minun pitää vain reilummalla kädellä tehdä tekoja tavoitteitteni eteen. Tulevaisuudenuskoa voi kehittää muutamalla kysymyksellä: mitä haluat enemmän tulevaisuudessa? Mitä haluat vähemmän? Mitä voisimme tehdä tulevaisuudessa toisella tavalla?

Olen koittanut kehittää ajatteluani optimistisemmaksi, sillä luonnollinen tapani suhtautua asioihin on pessimistinen. Se on ärsyttävää. Toisaalta ajatteluni on enemmänkin ”varaudu pahimpaan mutta usko parhaimpaan” tyyppistä. Siinä on siis realistista optimismia pessimistisellä säväyksellä. Vaikka siis uskon tulevaisuuden tarjoavan paljon hienoja asioita ja uskon pärjääväni, mieleni maalailee vaivihkaa kauhuskenaarioita. Olen usein huolissani asioista – tarpeellisista ja tarpeettomista. Uskon tämän olevan opittua käyttäytymismallia äidiltäni, joka joutui pärjäämään viikot yksin kahden lapsen kanssa – mitä jos jotain sattuu? Huoli ei ole ollut koskaan näkyvää, mutta sen on aistinut pinnan alta. Ja 90 – luvun lamavuosina perheen rahahuolet ovat imeyttäneet minuun huolissaan olemisen normaalina käytöstapana. Mitä jos, mitä jos, mitä jos? Kirjassa puhuttiin subjektiivisesta mielestä, joka virheen tai epäonnistumisen hetkellä suorastaan uppoutuu maalailemaan hurjista hurjempia tapahtumaketjuja, jotka tämä asia nyt taatusti tulee aiheuttamaan. Objektiivinen mieli kykenee katsomaan tilannetta ulkopuolelta, isommasta perspektiivistä. Tunnistan itseni välillä vallan hyvin tuosta subjektiivisen mielen kuvauksesta – tunne on lamauttava – apua, paniikki, nyt kaikki kaatuu, menee pieleen, iiiikkkk!! Toisten tekemisiin osaan taas suhtautua hyvinkin objektiivisesti: ei kuule hätiä mitiä, nyt vaan tehdään näin ja näin… Kyllä, onneksi kirjassa lupaillaan että omaa ajattelua voi muokata, voimme muokata jopa aivojemme rakennetta, sillä jonkinasteisia muutostöitä vaikuttaisi olevan vielä tehtävänä.

Sisukkuus on sitä, että puskemme eteenpäin vaikka vettä tulee ovista ja ikkunoista. Se, kuinka nopeasti tokenemme vasta-iskuista ja muutoksista, vaikuttaa pärjäämiseemme. Pystymme ammentamaan voimaa mennä eteenpäin, meillä on itsekuria olla sisukkaita. Tuntuu, että näissä jokaisessa kohdassa saan aikaan itsessäni jonkinlaisen toisaalta mutta toisaalta – analyysin. Hetken pohdittuani väittäisin olevani kuitenkin sisukas. Itseluottamukseni kyllä heilahtelee vastoinkäymisten myötä mutta useimmat epäonnistumiset saan kyllä kiitettävästi selätettyä. Toiminta-akatemian peruuntuminen tai se, etten päässyt JNL – apuvalkuksi olivat harmillisia takapotkuja, silti uskon niiden sijasta tilalle tulevan jotain muuta. Märehdin toki, lähes aina, oman hetkeni, mutta olen huomannut olevan tehokasta, että annan mieleni märehtiä, kunnes se on valmis päästämään irti. Välillä totean lähes ääneen, että no niin, eiköhän tämä nyt ala olla tässä. Joskus toki luovutan, tai ainakin meinaan luovuttaa liian helpolla, se on pakko myöntää. Niissä tilanteissa asia liittyy itseluottamukseen, alan epäillä itseäni, osaamistani, uskallustani. Jos taas olen varma että osaan, pystyn, kykenen, en helpolla jätä kesken. Itse asiassa jäljiltäni jää harvoin kesken jääneitä asioita – käsitöitä, kirjoja, tehtäviä, askarteluita. Joten sisukkuus linkittyy vahvasti itseluottamukseen.

Miten johtaja voi kasvattaa työpaikan psykologista pääomaa:

  1. Pitämällä huolta positiivisista tunteista ja myönteisyydestä, ja välittämällä aidosti ihmisten hyvinvoinnista.
  2. Rohkaisemalla muita tarttumaan haasteisiin, kirkastamaan tavoitteita ja polkua niihin, sekä tarkastelemalla kehittymistä yhdessä työntekijän kanssa (palautteen antaminen).
  3. Positiivisen ja avoimen keskustelukulttuurin luomisella, kasvattaa kollektiivista tulevaisuudenuskoa.
  4. Auttamalla johdettavia löytämään vahvuutensa, mahdollistetaan onnistumiset ja palkitaan niistä.
  5. Luomalla kulttuurin, jossa virheet ja epäonnistuminen ovat ok, mitä niistä voidaan oppia?
  6. Auttamalla muita näkemään mahdollisuuksia ja toimimalla esimerkkinä sinnikkäälle tekemiselle.

Kirjassa mainitaan ”kolikon kääntöpuoli” eli ylpistyminen menestymisen myötä. Silloin itseluottamus valuu yli äyräidensä. Muistelen tässä hyveitä, joista yksi on nöyryys. Ihminen, joka todella saa kunnioitukseni, on se, joka menestyksensäkin keskellä on nöyrä. Esimerkiksi Teemu Selänne ja Katri Helena ovat pitäneet huikeasta urastaan huolimatta itsensä ihmisenä. Tämä on minulle tärkeä tavoite – haluan menestyä mutta haluan pitää itseni nöyränä – muuten olisin omissa silmissäni epäkunnioitettava. Saavutuksistaan pitää olla iloinen, ne pitää oppia tunnistamaan ja tunnustamaan (tässä taas oma kehittymistehtäväni) mutta ylpistyminen nostattaa meidät jalustalle, jota ei oikeasti olekaan, koreilemme kuin keisari näkymättömissä vaatteissaan ja pahimmillaan emme edes huomaa jääneemme yksin, ennen kuin pilvilinna romahtaa. Ylpistyminen saa meidät puolustuskannalle ja tekoihin, jotka ovat kaukana hyveellisyydestä tai objektiivisuudesta. Keskiöön nousee napa nimeltä minä. Monista tämän ylpistymisen harhan aistii jo kauas, ja silloin haluaa vain juosta pois. Olen kuin se sadun poika, joka huutaa keisaria kumartavalle kansalle: mutta eihän sillä ole vaatteita!

Aivot uuteen kuosiin!

Kuinka lohduttavaa. Voimme siis muokata ajatteluamme, jopa aivojamme. Ajatukset luovat aivoihin uria. Ajatus siis kirjaimellisesti urautuu: jos suhtaudumme asioihin aina samaa negatiivista fraasia hokien, pian tästä tulee jo automaattinen toiminto, joka toistaa itseään ilman sen kummempia ponnisteluita. Ne negatiiviset urautumat täytyy siis aurata pois, ja luoda tilalle uusia uria.  Kirjassa oli kuvio, kuinka omaa mieltä voi valmentaa: Läsnäoloa harjoittamalla, fokusta ja keskittymiskykyä harjoittelemalla, sisäisellä puheella, visualisoimalla ja mielikuvaharjoittelemalla sekä mentaalisia vahvuuksia ja hyveitä kehittämällä. Nämä harjoittavat mielen lihasta ja lisäävät tunneälyä.

Läsnäolosta puhutaan nykyään paljon. Ihmiset toimivat autopilotilla, elämä lipuu ohi, tarjoamatta sen kummempia muistikuvia mistään. Tästä kielii sekin, että ihmiset kaipaavat yhä extremempää, yhä elämyksellisempää, yhä enemmän jotain potenssiin sata, koska emme osaa muuten enää olla läsnä. Mikään ei tunnu miltään. Toki voi syyttää myös kokemuksien kyllästämää elämää, jota jo lapset opetetaan elämään. Ikinä ei saa olla tylsää, harrastuksia päivät täynnä, TV, pelikoneet, tietokone syytävät jatkuvaa viihdykettä. Ei ihme, ettei mikään aikuisena tunnu miltään. Olemme kokovartalopuudutuksessa – tai lähinnä kokomielipuudutuksessa.

Itse olen siinä vaiheessa, että tunnistan oman läsnäolemattomuuteni. Varsinkin, jos jokin homma odottaa tekemistään, keskittyminen arkisiin asioihin tai perheeseen tuntuu ylitsepääsemättömän haasteelliselta. Lopputulos on se, että turhaudun kun en pääse tekemään hommaa jonka haluaisin saada valmiiksi, mutta jos yritän tehdä hommaa, koen syyllisyyttä kun en ole läsnä tilanteessa miehelle tai lapsille. Tähän tarvitsisin jonkun tasapainon. Yksi ratkaisu voisi olla ottaa viikonlopusta joku hetki, jolloin keskityn mieltä häiritsevään tehtävään, ja lopun ajan keskityn täysillä muuhun.

En ole vielä malttanut keskittyä säännölliseen meditaatioon, mutta yritän muistaa edes välillä pysähtyä ja ihastella vaikkapa aurinkoa, lumisia puita, lintuja puissa tai vain vetää ilmaa keuhkot täyteen. Ylipäätään minun on helpompi olla läsnä ulkona kuin sisällä, luonto pienissäkin määrin (jo Muuramen keskusta jokineen, puineen ja luontopolkureitti kauppaan riittää) lähes pakottaa olemaan läsnä, se huutaa huomiota. Läsnäolon kautta voimme vaikuttaa reaktioihimme – menemmekö vanhaa uraa pitkin vai vaihdammeko suuntaa?

Toinen itsellekin tuttu haaste on monen asian tekeminen yhtä aikaa, mieli, joka ei osaa keskittyä vaan kymmenen eri tehtävän asiat pyörivät päässä. Työteho on olematon. Luin ”Kaikkien aivot käyttöön” kirjasta, että jo kahden tehtävän tekeminen yhtä aikaa vähentää käytettävissä olevaa aivokapasiteettia. Silti kuvittelemme olevamme tehokkaita. Mitä selkeämpi tehtävä ja mitä isompi se on, sitä helpompi minun on keskittyä vain yhteen asiaan, mutta jos tehtävänä on monta eri pikkuhommaa, ajaudun tekemään tehtävien sekametelisoppaa, kaikkea yhtä aikaa. Hektisten päivien jälkeen aivot tarvitsevat reflektiohetkensä. Olen ryhtynyt pitämään onnistumispäiväkirjaa, johon samalla kirjoitan muutamalla sanalla päivän tapahtumia ja mitä niistä ajattelen, sekä kirjaan heränneitä ideoita ylös. Teen sen ennen nukkumaanmenoa, jolloin toivon hyvien ajatusten ja ideoiden jäävän muhimaan alitajuntaan.

Sisäisestä höpötyksestä on puhuttu monissa kirjoissa. Höpöttäjä on juuri se aivojen urien kaivaja: ”en koskaan, minä aina, märehtimistä, murehtimista…” Meissä kaikissa asuu oman itsensä kritisoija. Menestyjät osaavat ohittaa tämän höpinän, toimivat silti. Muutaman päivän olen harjoitellut kriittisen ajattelun pysäyttämistä. Mielikuvana toimii hyvin lapsi, joka laittaa kädet korviin ja alkaa lallattaa, välttyäkseen kuulemasta aikuisen sanoja. ”En kuuntele, en kuuntele, lallallaaaaa!”  Omat ajatuksensa voi ja kannattaa kyseenalaistaa.

Mentaalisia hyveitä ovat itsetunto, ei -tuomitseva asenne, ystävällisyys, viisaus, myötätunto, pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys. Kirjassa on harjoituksia kuinka voi kehittää itsessään näitä hyveitä. Kukaan tuskin on ”täydellinen” missään näissä, itsessäni minun pitää kehittää varsinkin ensimmäistä, ja yhteisössä toivoisin kaikkien kehittävän itsessään ei-tuomitsevaa asennetta. Silmänräpäys, kun olemme lokeroineet toisen johonkin lokeroon ja olemme tuomaroimassa, kuinka väärin toisen tekemiset voikaan olla. Tuomitsemme, taustatekijöistä mitään tietämättä, emmekä anna sen edes häiritä itseämme.

Transformaatiolla tarkoitetaan ajattelurakenteiden muuttamista. Kyse ei siis ole pelkän informaation lisäämisestä joka rikastaa tietopääomaamme, vaan muutoksesta. Tiedollinen oppiminen lisää tiedon määrää, transformaali oppiminen muuttaa rakennetta, jolla tieto on organisoitunut antaen laajemman perspektiivin ja ymmärryksen. Ajattelu kehittyy polkumaisesti: sosiaalinen mieli à Itseohjautuva mieli à Muuntautumiskykyinen mieli.

Sosiaalista mieltä kuvaa samaistuminen ympäristöön, sen arvoihin ja uskomuksiin. Elämän merkitys ja tarkoitus tulevat ulkopuolelta. Tällä tasolla on jopa 46 % 19-55 –vuotiasta. Lähes puolet. Samalla tällä tasolla ollaan hyviä tiimipelaajia, koska samaistutaan muihin, ”niellään purematta”. Johtajina tämän tason ajattelijat ovat miellyttäjiä ja riskin välttelijöitä, lepsuja tiukassa paikassa. Tältä tasolta pääse eteenpäin tunnistamalla mielenmallejaan, että ne ovat vain juurtuneita tapoja ja opettelemalla kriittisesti tutkailemaan asioita. ”Mitä sinä olet mieltä tästä?”

Itseohjautuvuus ei ole vain ajanhallintaa. Se on itsetuntemusta, asenteita, oman ajattelun tiedostamista ja kompleksista ajattelukykyä. Itseohjautuva mieli uskaltaa ajatella omilla aivoillaan ja tehdä päätöksiä, hän löytää merkitykset asioille itsestään, ei muiden sanomisista. Hän tunnistaa suvulta ja kavereilta tulleet ajatusmallit ja kykenee erottelemaan ne omista arvoistaan, ajatuksistaan, asenteistaan. Haasteena on ottaa johtamiseensa mukaan juuri siihen ympäristöön sopivat johtamisen keinot eikä seurata uusia –ismejä. Voi olla sekä-että.

Muuntautumiskykyisen mielen taso vaatii jo selkeämpää muutosta, kirjan mukaan jopa jotain dramaattista. Muuntautumiskykyisen mielen omaavat ovat edelläkävijöitä jotka pystyvät kyseenalaistamaan omat ajattelurakenteensa. He ovat systeemiajattelijoita, jotka ovat sinut kaaoksen ja haasteiden kanssa. Mielen täytyy taipua ymmärtämään ympärillä olevia asioita, muuten se lukkiutuu. Edelläkävijä kykenee monimutkaisessakin tilanteessa luotsaamaan itseään ja muita eteenpäin.

Ajattelukyvyn kehittämisen elementtejä ovat: yksilöcoaching, oman mielen valmentamisen menetelmät, mentorointi, kirjallisuus ja itsereflektointi, dialogioppiminen sekä haastavat projektit ja kilvoittelutehtävät. Tiimiakatemia on loistava ympäristö oman ajattelun kehittämiselle, jos vain ottaa haasteen vastaan. Kukoistaakseen yksilön ajattelukyvyn ja työn vaativuuden pitää olla tasapainossa. Ei siis riitä, että osaaminen on tehtävän tasolla, vaan myös ajattelun taso!

Itse tunnistan olevani hyvässä suunnassa kohti itseohjautuvaa mieltä, monissa asioissa olen jo siellä täysin, mutta johtajuuteni osalta minun pitää sitä vielä kehittää. Olen helposti liian miellyttämishaluinen, enkä pidä tarpeeksi tiukasti omaa kurssiani myrskyssä.

Uskomusten voima

Jos mikä on voimakas ase ihmisyydessä, niin se on uskomus. Uskomus luo ajattelua ja ajattelu luo toimintaa (tiedostettua tai tiedostamatonta). Uskomukset itsestä, elämästä, toisista, työstä, kasviksien syömisestä, Ruotsista… meillä on kaikesta jokin uskomus, joka määrittelee ajatuksemme aiheesta ja johtaa toimintaan tai siihen että emme toimi. Kirjassa oli mielenkiintoinen esitys kilpailevista sitoumuksista. Laihduttaja ei onnistu yrityksessään vähentää syömistä, koska ruoka edustaa hänelle palkintoa. Jos mikään ei korvaa tätä sitoumusta, laihdutus ei onnistu. Kaikki lähtee siis asenteen ja uskomusten muuttamisesta, silläpä tehtävä ei olekaan niin helppo että vain syödään vähemmän ja liikutaan. Jos siis oikeasti haluaa muuttaa omia toimintatapojaan, pitää syventyä kunnolla itseensä – miksi toimin näin? Mikä uskomus ja juurtunut ajattelutapa taustalla vaikuttaa? Tämä aiheuttaja meidän pitää korjata, ei näkyvä oire (toiminta). Tätä luultavasti ei suurin osa ihmisistä oivalla missään elämänsä vaiheessa. Ja tässä palaan siihen ei-tuomitsevaan asenteeseen. Voimme syyllistää toista hänen tavastaan toimia, voimme pauhata toiminnan muuttamisesta. Jos emme kuitenkaan edes yritä ymmärtää syitä toiminnan taustalla, saamme aikaan vain harmia. Johtaja, joka on kiinnostunut vain siitä, mikä näkyy, menettää vuoren pinnan alla – eikä koskaan pääse niihin tuloksiin joihin olisi mahdollisuus. Omia uskomuksiaan ei ole helppo tutkailla, mutta oman kehittymisen kannalta se on välttämätöntä.

Suhde auktoriteetteihin oli uusia näkökulmia avaava. Sillä tämä ominaisuus kirjailijoiden mukaan erottelee menestyjät ja ne jotka olisivat halunneet menestyä. Mikä uskomus sinulla on itseäsi ylemmistä, miten uskot heidän kohtelevan sinua, ajattelevan sinusta ja miten ottavan ideasi vastaan? Lapsena yli-ihaillusta kasvaa ylimielinen nuorukainen, jolle kaikki kritiikki on idioottien ymmärtämättömyyttä. Alisteinen asenne taas saa muut käyttäytymään sinua kohtaan niin. Olen tämän huomannut monta kertaa: Ihminen, joka selkeästikään ei luota itseensä eikä ajatukseensa, saa toiset hyökkäämään tai pyörittelemään päätään. Tiimissä on ollut tilanteita joissa tämä on ollut kurjan tuntuista katseltavaa. Ihminen, joka on sinut auktoriteettien kanssa, pystyy kohtaamaan tilanteet realistisesti: vastalauseet eivät ole hyökkäys sinua itseäsi vastaan, ja pystyt ottamaan tilanteista opiksesi. Nöyränä, mutta ei nöyristellen. Tätä on terve itsetunto.

Miten johtaja sitten voi näissä tilanteissa toimia? Jos alaisilla on ylimielinen tai liian nöyristelevä asenne, he eivät luota itseensä? Varsinkin heikosta itsetunnosta kärsivistä helposti ajatellaan, ettei tällaisissa ihmisissä ole potentiaalia, pistetään pois. Vaikka lahjoja voisi olla vaikka mihin! Rakentavalla palautteella, rohkaisemalla ja varsinkin itse toisen käyttäytymistä tutkailemalla ja ymmärtämällä pääsee varmasti alkuun. Toki muutos lähtee itsestä, joten määräänsä enempää johtaja ei voi tehdä. Hän voi kuitenkin valmentavalla otteella kylvää muutoksen siemenen.

Elämä on energiaa

Tässä on itselle uusi näkökulma johtajuuteen. Johtajuus on energian johtamista, itsensä johtaminen on oman energian johtamista, johtajuus yhteisön energian johtamista. Kirjassa ylistetään rutiineja, hurraa! Ymmärrän sen, että vältetään rutiineja ettei rutinoiduta – mentäisiin vain samaa vanhaa kehää. Jossain määrin rutiinit kuitenkin vapauttavat energiaa ja antavat palautumisen mahdollisuuden.

Pidän kiinni perusrutiineista, kuten päivittäin toistuvasta suunnilleen samassa pysyvistä ruoka- ja nukkumaanmenoaikatauluista. Silti minun on tarvinnut opetella työnteon rytmitystä. Kahvilatyöskentelyssä rytmi tuli tehtävien ja asiakkaiden mukana, Tiimiakatemialla mikään ei säätele tekemisen rytmiä. Sen seurauksena en välttämättä pidä päivässä pahimmillaan yhtäkään taukoa, ruokakin menee vauhdissa. Oppiminen tällä saralla on olut tuskallisen hidasta, tiedostamisesta käytäntöön. Nyt olen tosissaan kiinnittänyt asiaan huomiota, aivojen puudutus kertoo heti että nyt on tauon paikka. Ja tauko ei siis ole kahvikuppi koneen ääressä, vaan oikeasti irtiotto tilanteesta! Minulla on taipumus käydä helposti ylikierroksilla, jonka seurauksena tulee väsähdys. Olen koettanut olla armollisempi itseäni kohtaan, hyväksyä sen, etteivät voimavarani vain ole loputtomat, tai että väsähdän helpommin kuin joku toinen johon nyt satun itseäni milloinkin vertaamaan. Liikunnalla pidän itseäni toimintakykyisenä, mutta syksyllä huomasin, että liikuntakaan ei aina palauta, vaan lisää koko kehon rasitustilaa. Vähensin liikuntamäärää ja jaksaminen parani heti. Energian ”hallitseminen” on siis trapetsitaiteilua.

Onnistumiskeskeisyys luo energiaa, ja tässä taas yksi lisäsyy keskittyä onnistumisiin ja vahvuuksiin negatiivisten näkökulmien sijasta. Onnellisuus on vahva hyvinvoinnin rakennuspalikka, ja onnellisemmat työntekijät ovat luovempia, oppimiskykyisempiä, tehokkaita ja tuotavia, sekä parempi työtyytyväisyys heijastuu myös parempana asiakastyytyväisyytenä. Miksi siis yritys otat sen riskin, että työntekijäsi ovat onnettomia? Positiivisuus ei kuitenkaan tarkoita yltiöpäistä ruusuilla tanssimista. Ruusuissakin on piikit, mutta se on elämää. Ikäviä tunteita saa tuntea, ja pitää tuntea. Kunhan pitää huolen, että pääsee niistä yli, eteenpäin.

Johtajan voimavarana ovat avainhenkilöt

Ei se, mitä itse olemme vaan keitä ympärillämme on. Johtajan kannattaa pitää hyvä huoli ympärillään olevista avainpelaajista, sillä he luovat yrityksen tulevaisuuden.

”Katse avaa yhteyden toiseen ihmiseen, kysymys on avain toisen ajatuksiin, kosketus myötätunnon tai kannustuksen ele, kuunteleminen mahdollistaa ymmärtämisen, palaute vahvistaa toisen itsetuntoa, kannustus on polttoainetta ja arvostava haastaminen paras lahja, jonka voit toiselle antaa.” Tätä on johtajan työ kiteytettynä. Sillä kirjan mukaan johtaminen on loppujen lopuksi niitä pieniä hetkiä.

Cavanagh on kiteyttänyt organisaation menestyksen näin:” Kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen laatu ratkaisee ihmissuhteiden laadun organisaatiossa, Ihmissuhteiden laatu puolestaan ratkaisee organisaation kilpailukyvyn ja menestyksen.” Kaikki kaatuu johtamiseen ja johtaminen kaatuu viestintään, näin sanonta sanoo Akatemialla. Ja ehkä viestintäsanan voisi kuvata kommunikoinnilla, sillä ei riitä että kertoo missä mennään tai mitä tapahtuu, van pitää kommunikoida, olla aidossa vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Yleisin ongelma aidossa kommunikoinnissa on oma egomme. Mielemme puolustautuu mitä moninaisimmilla tavoilla. Syyttäminen, hyökkääminen, selittely, kontrolloiminen, ylpeys ja häpeä, asioiden vatvominen, kosto, eristäytyminen, kieltäminen ja vain vastakohtien näkeminen (asia on vain hyvä tai vain huono) ovat mielen puolustautumismekanismeja, jotka tulehduttavat monia kommunikointitilanteita, välillä omassakin tiimissä.

Tavoitteista, taas kerran

Oikeanlainen tavoite on aina itse itselle asetettu, innostava, energisoiva. Huono tavoite on sellainen, jota kohtaan tunnetaan velvollisuutta, syyllisyyttä ja saavuttamisen pakkoa. Näistä itsellä on omakohtaista kokemusta, ja varsinkin rahatavoitteet edustavat tätä minulle. PAKKO on todella huono inspiraation lähde. On tutkittu juttu, että materialistiset tavoitteet aiheuttavat pitkällä tähtäimellä huonovointisuutta, toisin kuin itsensä kehittämisen tavoitteet. Olen siis ollut oikealla tiellä tämän suhteen koko ajan.

Oma kehittymisteemani on ollut nyt hetken aikaa ”Tee vuorestasi kaunis” ja kirjasta löytyi tähänkin oivallista näkökulmaa. Sillä tärkeintä on itse matka. Jos fokusoidumme liikaa tavoitteisiin ja päämäärään, uuvumme vaikean matkan aikana. Kun tavoitteen pitäisi olla kurssin tarkistamista varten, kyllä, oikeaan suuntaan ollaan menossa, annetaan aaltojen keikuttaa ja nautitaan purjehduksesta!

 

 

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!