Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kohtuuden kirja – Näkökulmia ääriyhteiskuntaan

Kirjoitettu 12.11.17
Esseen kirjoittaja: Elina Tolppi
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kohtuuden kirja - Näkökulmia ääriyhteiskuntaan
Kirjan kirjoittaja: Juha T. Hakala
Kategoriat: 8.2. Yrittäjänä kasvun taidot ja työkalut, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tämän syksyn jatkuvasti toistuvia sanoja ovat olleet kiire, aikataulutus, tehokkuus ja suorittaminen. Aika surullista, eikö? Luettuani Juha T. Hakalan Kohtuuden kirjan pysähdyin miettimään kulunutta syksyä. Huomasin miettiväni jatkuvasti, kuinka minun pitäisi saada asioita enemmän aikaan, nopeammin ja paremmin. Mikään ei tunnu riittävän. Kirjassaan Hakala kertoo erilaisista ääri-ilmiöistä, kuten syömishäiriöistä, perfektionismista, peli- ja puhelinriippuvuuksista. Mikä kumma ajaa meidät tällaisiin äärimmäisyyksiin?

”Älä koskaan mene liiallisuuksiin, anna kohtuuden olla oppaasi.”

Hakalan mukaan liiallinen huolellisuus on pahasta. Kaikkea ei yksinkertaisesti tarvitse tehdä täydellisesti. On paljon asioita, joihin riittää seiskan taso. Liiallinen viilailu ei yksinkertaisesti sovi nykypäivän työelämään. Työmäärä on lisääntynyt ja mikäli haluaisimme tehdä kaiken huolellisesti, meidän tulisi tulla aiemmin töihin ja lähteä myöhemmin. Eikä tämäkään varmaan riittäisi. Kiire lisääntyy, mikäli haluamme tehdä kaiken edes jokseenkin huolella. Kiire puolestaan synnyttää stressiä ja tämä heijastuu työn hallinnan tunteeseen. Pian tämä näkyy uupumuksena ja pahimmillaan loppuun palamisena. On ilmiselvää, että ihmisen voidessa huonosti, tuottavuus laskee. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viimeisimmän selvityksen mukaan 27 prosenttia suomalaisista ei usko jaksavansa eläkeikään saakka.

”Tutkimukset osoittavat, että perfektionismi vaikeuttaa menestystä. Se on usein polku masennukseen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin ja mielen halvaantumiseen.”

Olen itse huono tekemään asioita ”sinne päin”. Viilaan mielelläni yksityiskohtia ja teen kaiken alusta loppuun huolellisesti. Peruskoulun kuvaamataidon ja käsityöntunneilla tein kaiken niin tarkkaan ja huolellisesti, että jäin aina muita jälkeen ja lopulta vein töitä kotiin, jotta saisin ne valmiiksi. En myöskään halunnut muiden lukevan esseitäni tai muita töitäni, ellen ollut 100% tyytyväinen niihin. Onneksi olen pikkuhiljaa oppinut pois tuollaisesta perfektionismista. Tosin, vielä riittää työtä. Voisin edelleen hellittää huolellisuuteni kanssa. Minun on opittava priorisoimaan asioita paremmin. On lohduttavaa, että Kohtuuden kirjan mukaan kaikkea ei tarvitse eikä oikeastaan edes voi tehdä täydellisesti.

Tämä syksy on ollut yhtä myllerrystä, sillä projektien lisäksi osuuskuntamme kaipaa työtä. Meidän tulisi mm. valita johtoryhmä, miettiä säännöt ja laittaa sometilit kuntoon. Päivät venyvät pitkiksi ja sekään ei vielä riitä; välillä tekemistä jää reippaasti myös viikonlopuille. Mietin jatkuvasti, onko tämä ”kiire” todellista vai onko se vain tunne, joka tarttuu meihin kaikkiin. Vanhemmat tiimiyrittäjät muistuttelevat, että kyllä se tästä rauhoittuu ja se tieto helpottaa kyllä. Voisimme kyllä jo nyt lopettaa viljelemästä kiire-sanaa ja ymmärtää, että asiat ovat jo hyvällä mallilla eikä meillä todellisuudessa ole kiirettä miettiä lopullisia sääntöjä tai nettisivuja. Tärkeintä olisi viettää vapaa-aikaa yhdessä ja keskittyä suhteiden luomiseen.

Hakala kertoo kirjassaan pienestä pojasta, joka heräsi kesken yön pyytämään isältään iPadia. Luonnollisestikaan isä ei antanut iPadia pojalle vaan talutti tämän takaisin huoneeseensa nukkumaan. Aamulla herättyään isä huomaa iPadin puuttuvan yöpöydältä. Poika pelaa iPadilla olohuoneessa. Isä tajuaa, että pelaamisen on täytynyt jatkua ainakin pari tuntia akun määrästä päätellen. Tapahtunut sekä hävettää että surettaa isää.

Olen onnellinen, että lapsuudessani leikittiin kotista, lumisotaa ja piilosta. Nykyään lapset ja nuoret pelaavat puhelimillaan ja tuijottavat tableteistaan ohjelmia tuntikausia. Kadulla vastaan tulevat lapset eivät edes näe eteensä tuijottaessaan puhelimen näyttöä. Ja mikä pahinta, tämä ilmiö ei ole tavallista vain lasten keskuudessa vaan myös aikuisten. On surullista, kuinka unohdamme toistemme läsnäolon tyystin. Puhelimemme saa enemmän huomiota kuin ihmiset, jotka ovat lähellämme ja jotka todella merkitsevät. Pahimmillaan puhelinriippuvuus katkaisee ihmissuhteita.

Käytämme puhelinta jatkuvasti joka paikassa, jopa juhlissa ja autoillessa. Kuinka monelle meistä on helppoa olla kokonainen päivä tyystin ilman puhelinta? Niinpä, ei juuri kellekään. Puhelimen käyttö vaikuttaa uneen, opiskeluun ja ihmissuhteisiin. Puhelin pitää meidät aktiivisena jatkuvasti. Surullista mutta totta; levolliset, lyhyet tauot ovat karsiutumassa elämästämme kokonaan. Meidän on vaikea olla tekemättä mitään ja jos meillä on tylsää, tartumme varmasti puhelimeen tai avaamme television.

Sosiaalinen media on pullollaan kuvia täydellisistä vartaloista, kodeista, ruoka-asetelmista ja matkakuvista. Todellisuus on kuitenkin aivan toista ja valitettavasti emme aina tahdo muistaa sitä. Nuorimmat eivät välttämättä edes ymmärrä, että täydelliset sometilit ovat ikään kuin kulissia. Rakennamme identiteettiämme vertailemalla omaa elämäämme siihen, mitä muilla on. Taustalla on patologinen usko siihen, että toisten kulkema tie on jotenkin arvokkaampi. Todellisuudessa täydellinen Instagram-tili ei kerro oikeastaan mitään.

On surullista, että normaaliarki ei enää tyydytä meitä vaan haemme huippukokemuksia esimerkiksi harrastuksista. Uupumisen syy löytyykin vapaa-ajan ylisuorittamisesta. Omaan elämään liittyvät toiveet ja tavoitteet lisäävät ihmisen kokonaiskuormaa. Meidän tulisi iloita ja nauttia tavallisesta arjesta ja sen pienistä iloista.

”Tarvitsemme työhön ja muuhun elämään ehdottoman voimakasta priorisointia ja pohdintaa siitä, mikä tehdään kunnolla, kun kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä.”

Jatkuva onnellisuuden tavoittelu tekee meistä vain entistä onnettomampia. Se mitä tavoittelemme, on nimittäin aina edessä, ei koskaan tässä ja käsillä. Meidän tulisi keskittyä siihen, mitä meillä jo on. Tämän tosiasian oivaltaessaan voi löysätä vannetta ohimoiltaan. Luettuani kirjan aion olla itselleni armollisempi ja opettelen sanomaan myös ei. On ihan ok laiskotella ja tehdä jotkut asiat vähän ”sinne päin”. Lupaan vähentää turhaa puhelimen selailua entisestään ja keskittyä nauttimaan ihan tavallisesta arjesta.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!