Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kuuletko linnun laulun?

Kirjoitettu 14.12.18
Esseen kirjoittaja: Antti Stolt
Kirjapisteet: 3
Kirja: Kuuletko linnun laulun?
Kirjan kirjoittaja: Anthony de Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Reflektio Anthony De Mellon kirjasta Kuuletko linnun laulun?

Luin Anthony De Mellon kirjan Havahtuminen viime keväänä. Kirja oli kohtalaisen vaikuttava teos. Olin vaikuttunut itse kirjasta sekä lisäksi hieman hämmentynyt siitä, että se löytyi YPK:sta. En todellakaan myöskään odottanut löytäväni De Mellon kirjoja lisää YPK:sta. Joka tapauksessa, aiemmassa esseessäni mainitsin, että olin kyllästynyt toistaiseksi kaikkiin liiketoiminnan kehittämiseen liittyviin kirjoihin. Siispä päätin lukea tämän.

Anthony de Mello oli jesuiittapappi (ja psykoterapeutti), joten monet tarinoista liittyvät Jumalaan tai puhuvat Jumalasta. Itse tarkastelin tarinoita ehkä hieman kauempaa ja yritin olla takertumatta uskontoon. Itse koen asian niin, että Jumala on joillekin vain sana jostain suuremmasta tai jostain mitä tavoitella, kun toisille se sana voi olla eri.

Kuuletko linnun laulun? Pitää sisällään useita lyhyitä kertomuksia. Seuraavaksi esittelen joitain suosikkikertomuksiani ja tuntemuksia, joita ne herättivät.

Kysymys

Munkki kysyi: ”Mistä tulevatkaan kaikki nämä vuoret ja joet ja maa ja tähdet – mistä ne saavat alkunsa?”

Mestari vastasi: ”Mistä kysymyksesi saa alkunsa?”

Joskus vastaukset löytyvät meistä itsestämme. Oikeastaan hyvin usein. Tämä on ajatus, jota itse mietiskelen aika ajoin. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen sitä mieltä, että aikuisiällä ei ole enää oikeita tai vääriä vastauksia. On vain oikeita tai vääriä kysymyksiä. Jos joku kysyy sinulta kysymyksen, johon vastaat ja kysymyksen esittäjä ilmoittaa vastauksen olevan väärä, kysy häneltä mistä hän tiesi kysymyksen olevan oikea.

Kysymyksiä pitäisi esittää mahdollisimman paljon. Niitä pitäisi kysyä odottamatta vastausta. Mitä hauskaa tai jännittävää olisi siinä, että jokaiseen asiaan saisi vastauksen saman tien? Olisiko millään enää mitään merkitystä jos joku kertoisi mikä todella onkaan elämän tarkoitus? ”Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tarjoaisi sinulle hedelmän ja pureskelisi sen valmiiksi, ennen kuin hän ojentaisi sen sinulle?”Tyytyväisyys ja kylläisyys tappavat halun.

Hieman samaa asiaa sivutaan kirjan tarinassa Pikku kala, jossa pikku kala etsii valtamerta, vaikka onkin jo siinä. ”Ei ole mitään, mitä sinun tarvitsisi etsiä. Riittää, kun etsit.

Musiikkia kuuroille korville

Olin pitkään umpikuuro. Minua ihmetytti, kun näin ihmisten nousevan ja tekevän kaikenlaisia pyörähdyksiä. Tiesin, että sitä kutsuttiin tanssimiseksi. Se näytti minusta täysin järjettömältä puuhalta – kunnes eräänä päivänä kykenin kuulemaan musiikin!

Välillä ihmiset unohtavat, että me olemme erilaisia. Arjen keskellä me unohdamme, että näemme asiat eri tavalla ja tarkastelemme maailmaa eri näkökulmista ja eri lähtökohdista. Minusta tuntuu, että Mahtian sisällä tämä toistuu toisinaan. Olemme niin takertuneita omiin näkökulmiimme ja mielipiteisiimme, ettemme suostu näkemään toisten näkökulmaa. Emme aina kuule musiikkia, jonka toiset kuulevat.

Voikukat

Muuan mies, joka oli hyvin ylpeä kauniista nurmikentästään, huomasi, että sille oli kasvanut suuri määrä voikukkia. Hän yritti hävittää niitä kaikin mahdollisin keinoin – mutta turhaan.

Lopulta hän kirjoitti maatalousministeriöön. Hän luetteli kirjeessään kaikki kokeilemansa keinot ja päätti sen kysymykseen: ”Mitä minä nyt teen?”

Aikanaan hän sai vastauksen: ”Ehdotamme, että opettelette rakastamaan voikukkia.”

Tämä on myös ajatusmalli, jota itse yritän käyttää elämässäni. Jos kohtaan jonkinlaisen vastoinkäymisen, josta en pääse eroon, yritän miettiä miten pystyisin kääntämään sen voimavaraksi tai miten pystyisin hyödyntämään sitä. Olin kerran studiolla äänittämässä kitararaitaa, kun tajusin kitaran olevan epäkunnossa. Yksi otelaudan nauhoista oli noussut osittain irti, joten aina kun soitin soinnun kitaran ohuin kieli jumittui nauhan alle ja päästi viiltävän ja korkean äänen. Jonkin aikaa raavittuamme päitämme päätimme jättää kitaran sikseen ja tehdä näin raidasta ainutlaatuisen. Sattumat ja ”virheet” pitäisi nähdä lahjoina ja mahdollisuuksina.

Asiantuntijat

Kuollut mies heräsi äkkiä henkiin, ja alkoi takoa nyrkillään arkkunsa kanteen.

Kansi avattiin ja mies nousi istumaan. ”Mitä te oikein teette?” hän kysyi ympärille kokoontuneilta ihmisiltä. ”Enhän minä ole kuollut.”

Hänen sanansa kohtasivat äänetöntä epäuskoa. Lopulta eräs surijoista sanoi: ”Ystäväni, sekä lääkärit ja papit ovat todenneet sinut kuolleeksi, joten kuolleena sinä pysyt.” Niin hänet sitten haudattiin.

Terve epäilys ja kriittisyys oikeastaan kaikkea kohtaan on suotavaa. Tietenkin saamme joka päivä niin valtavan määrän (entuudestaan meille tuntematonta) tietoa, että osaan asioista meidän vain täytyy luottaa. Joka ikisen asian epäileminen joka ikinen päivä olisi uuvuttavaa. Mutta silti emme saisi luottaa jokaiseen ”asiantuntijaan” surutta. Eikös meitä jo nuorena opetettu pureksimaan ennen nielaisua? Haasta asiantuntijat. Haasta prosessi.

Rikkaat

Mies: ”Minä teen ahkerasti työtä, ja jonain päivänä meistä tulee rikkaita.”

Vaimo: ”Mehän olemme jo rikkaita, rakas, kun meillä on toisemme. Kenties meillä jonain päivänä on vielä rahaakin.”

Koskaan ei pidä vähätellä niitä ihmisiä, jotka ovat ympärillä. Itsekin olen joutunut kohtaamaan asioita, joista ilman läheisiä en selviäisi. Vaikka en itse ole maailman sosiaalisin ihminen, tiedän silti, että tarvitsen ihmisiä ympärilleni.

Kuninkaan haukka

Nasruddin oli kohonnut kuninkaan pääministeriksi. Kulkiessaan kerran palatsin läpi hän näki kuninkaan haukan.

Sellaista kyyhkystä ei Nasruddin ollut ennen nähnytkään. Niinpä hän haki sakset ja leikkasi niillä haukan kynnet, siivet ja nokan lyhyiksi.

”No nyt sinä olet kunniallisen linnun näköinen”, Nasruddin sanoi. ”Hoitajasi on näemmä lyönyt sinua pahasti laimin.”

Meillä on välillä paha tapa asettaa muut tietynlaiseen muottiin. Nämä asiat mitkä haluamme nähdä tietynlaisen putken läpi ovat yleensä meistä itsestään poikkeavia asioita, joita me emme ymmärrä. Tämänkaltainen umpimielisyys on mielestäni ehkä huonoin ja surullisin piirre mitä ihmisessä voi olla. Aina välillä sorrun siihen myös valitettavasti itsekin. Yritän parhaani mukaan välttää sitä. On mielenkiintoista ajatella miten eläisimme, jos ymmärtäisimme.

Lopuksi

Haluan lopettaa tämän reflektion kirjan tarinaan, jota en aio sen enempää avata. Kirjasta kuitenkin nousi kaksi mielestäni lopetukseen sopivaa lainausta, enkä osannut valita näiden kahden välillä, joten tässä ne ovat.

Kesytetyt kapinalliset

Hän oli vaikea ihminen. Hän ajatteli ja toimi eri tavoin kuin kaikki muut. Hän asetti kaiken kyseenalaiseksi. Oliko hän kapinallinen vai profeetta vai psykopaatti vai sankari? ”Kuka sen pystyy erottamaan”, me tuumimme. ”Ja mitä väliä sillä loppujen lopuksi on?”

Niimpä me sopeutimme hänet. Opetimme häntä ottamaan huomioon yleisen mielipiteen ja toisten tunteet. Saimme hänet mukautumaan. Nyt hänen kanssaan on oikein sopuisaa elää. Hän on hyvin sopeutunut. Teimme hänestä ohjailtavan ja sävyisän.

Onnittelimme häntä, että hän oli voittanut itsensä. Hänkin alkoi onnitella itseään. Hän ei nähnyt, että me olimmekin voittaneet hänet.

Iso mies käveli ihmisiä täynnä olevaan huoneeseen ja huusi: ”Onko täällä joku Murphy-niminen kaveri?” Eräs pieni mies nousi ylös ja vastasi: ”Minä olen Murphy.”

Iso mies melkein tappoi hänet. Hän katkaisi pieneltä viisi kylkiluuta, murskasi hänen nenänsä, iski hänen molemmat silmänsä mustiksi ja viskasi hänet sitten yhteen läjään lattialle. Sitten iso mies tömisteli ulos.

Kohta hänen poistumisensa jälkeen hämmästyimme kuullessamme, miten pieni mies myhäili itsekseen: ”Kyllä minä vedin sitä kaveria nenästä”, hän sanoi. ”Enhän minä ole Murphy. Ha-haa!”

Yhteiskunta, joka on kesyttänyt kapinallisensa, on saavuttanut rauhan mutta menettänyt tulevaisuutensa.

Hafez Hayyim

Viime vuosisadalla muuan amerikkalainen matkailija vieraili Puolassa kuuluisan Rabbi Hafez Hayyimin luona.

Hän hämmästyi nähdessään, että rabbin kodissa oli vain yksi karu huone, joka oli täynnä kirjoja. Ainoat huonekalut olivat pöytä ja penkki.

”Rabbi, missä huonekalusi ovat?” vieras kysyi.

”Missä omasi ovat?” Hafez vastasi.

”Minunko? Mutta minähän olen täällä vain käymässä.”

”Niin olen minäkin.”

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!