Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Luopuminen – ensiaskel menestyksen polulla

Kirjoitettu 17.08.16
Esseen kirjoittaja: Roosa Pihlajamäki
Kirjapisteet: 3
Kirja: Tiimit - avain uuden luomiseen
Kirjan kirjoittaja: Kristiina Heikkilä
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.3. Oppivan organisaation ja tiimiyrityksen kehittämistyökalut, 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kyseisen esseen kirjoitin toukokuussa, mutta se jäi ikävästi julkaisematta. Nyt kun ollaan palaamassa taas asioiden ääreen on hyvä aika muistella, että miten meillä meni muutama kuukausi sitten.

So here we go.

Tämä kevät on ollut kuin pyörremyrskyn silmässä elämistä. Parasta siinä on ollut se, että se ei vain koskaan taukoa tai lopu. Ei ole aikaa todelliselle luovuudelle, koska ei ehdi ajatella. Toisaalta tämä on ollut hyvä. Olen ollut äärimmäisen tuottelias ja tehokas. On ollut pakko, koska on ollut deadline jota ei voi siirtää. Silloin joko kaikki on valmista tai sitten ei ole.

Niin upeaa, opettavaista ja inspiroivaa se on ollutkin, niin olen löytänyt itseni valitettavan tutusta tilanteesta: joku kokonaisuudessa kärsii. Ja se kärsivä osapuoli on ollut tiimini.

Huomasin jo helmikuun lopuilla orastavat merkit siitä, että kohta kalenteri alkaa olla tosissaan täynnä. Käytän aivojani päivässä täydellä teholla 8-20. Kuulostaako tutulta, tokaisin itselleni jo silloin. No kyllähän se kuulostaa, vastasin. Sivuutin kuitenkin tuolloin asian ja jatkoin vain eteenpäin. Pakko nyt vaan painaa, ei ehdi ajatella. Tuolloin olin: projektipäällikkö tapahtumaprojektissa, projektipäällikkö markkinointiprojektissa, projektipäällikkö myyntiprojektissa, sekä tiimimme asiakkuuspäällikkö.

Ensimmäisen kerran kaikki romahti, kun tapasin markkinointiprojektimme projektiryhmän kanssa selvittääkseni heidän kanssaan asioita liittyen viestintään, joka ei mielestäni toiminut. Tapaamisen aikana meinasin alkaa itkemään. Miksikö ? Koska minulla alkoi todella olla vaikeuksia pitää kaikki kasassa. Koska minun oli pakko pysyä kärryillä kaikesta, mitä tapahtuu jotta langat pysyvät käsissä. Koska olin ihan loppu. Tiimi ei ymmärtänyt ja sanoivat suoraa, etteivät halua viestiä kaikesta. He olivat myös sitä mieltä, että johtajuutta ei tarvita.

Pian tämän jälkeen kerroin itselleni että jos en voi elää sen kanssa rauhassa että johdan projektia jonka jäsenet eivät halua viestiä eikä tulla johdetuiksi, on parempi lopettaa se. Ja niin lopetin.

Seuraavaksi vuorossa oli myyntiprojekti. En missään vaiheessa ollut ollut kiinnostunut koko projektista, mutta tiimimme tarvitsi rahaa, joten asiakkuuspäällikön velvoitteena koin että meidän täytyy tämä ottaa ja koska olin tämän projektin meille saanut, se myös ikään kuin vahingossa kaatui johdettavakseni. Ja niin johdin. Tai ennemminkin, ”johdin”. Myöskään tuo projekti ei mennyt suunnitelmien mukaan: vaikka koko tiimi oli luvannut myydä, niin todellisuudessa paikalla oli vain puolet. Olin niin uupunut, että minua ei vain jaksanut kiinnostaa riittävästi, vaan koin, että tämä täytyy nyt hoitaa kerta se on luvattu hoitaa, tiimini on pettänyt minut (tämä onkin sitten toinen tarina), ja motivaatio on nollassa.
Homma hoidettiin, mutta ei tosiaan kovin kunnialla, ja omasta johtajuudestanikin antaisin 4-10 asteikolla 5.

Tapahtumaprojekti oli minulle koko tämän ajan kaikki kaikessa. Se on sisältänyt asiakaskäyntejä enemmän kuin koko akatemia-ajallani yhteensä, myyntipuheluita, markkinointia, hinnoittelua, bubjetointia, intensiivistä tiimityöskentelyä paineen alla… melkein kaikkea, mitä toivoa saattaa.

Tämän kaiken keskellä onnen ja unettomien öiden keskeltä kuitenkin havahduin aika ajoin erääseen hyvinkin tuttuun asiaan: Tiimini kärsii.

Tilannetta pahensi se, että olin edelleen tiimini asiakkuuspäällikkö. Olin se, jonka olisi pitänyt ajaa tiimiläisiäni asiakkaisiin ja motivoida. Olin se jonka olisi pitänyt olla läsnä. Olin se, ja en ollut siellä. Minua hävetti.

Niinpä pitkitin ja pitkitin tilannetta. En halunnut myöntää, että olin epäonnistunut. Alkuni tässä roolissa oli kuitenkin ollut todella vahva. Olin innostunut ja innostanut. Olin saanut aikaan konkreettista liikettä. Mutta sitten tuli joku, joka inspiroi minua vielä valtavasti enemmän ja vei minut mukanaan. Lopulta tajusin, etten voi enää sivuuttaa aihetta ja se on epäreilua kaikkia kohtaan, ja kävin silloin pienen keskustelun itseni kanssa.

Mikä minulle on tärkeää ? Mikä vie minua eteenpäin ? Mikä ei vie minua eteenpäin ja jarruttaa tekemistäni ?

Mikä on tiimilleni tärkeää ? Mikä vie eteenpäin ? Mikä ei vie tiimiäni eteenpäin ja jarruttaa heidän tekemistään ?

Vastaus oli selvä, mutta tämä selvensi sen minulle vasta oikeasti. Täytyi mennä ja kertoa tilanne ääneen. Ja niimpä erään viikkotsekin puheenvuoroon kakistelin sen ulos: Minä en pysty hoitamaan tätä tehtävää tänä keväänä kunniakkaasti, olen hoitanut sen viimeaikoina paskasti, enkä ehdi hoitaa sitä hyvin sillä priorisoin tällä hetkellä muut asiat. On ajantuhlausta, että olen tässä roolissa nyt, sillä en voi tätä nyt tämän paremmin hoitaa ja te ansaitsette parempaa. Olen pahoillani.

Tiimini yllätti minut tällä kertaa täysin. He olivat ILOISIA, että uskalsin sanoa tämän ääneen, sillä olihan tämä asia jonka kaikki tiesivät mutta josta kukaan ei puhunut. WAU. Olin todella ylpeä heistä, ja he minusta. Hassua, sillä kerroin kuitenkin huonoja uutisia. Näin silloin sen kehityksen, kuinka paljon olemmekaan kehittyneet tämän kahden vuoden aikana.

Tagit:

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!