Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Luova kutsumus

Kirjoitettu 23.05.13
Esseen kirjoittaja: Teija Välinoro
Kirjapisteet: 2
Kirja: Luova kutsumus
Kirjan kirjoittaja: Aaltonen Tapio
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Kutsumus on siellä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeen.” –Aristoteles

Tiimiakatemialla puhutaan paljon arvoista, missiosta, visiosta, kuitenkaan kovin usein emme pysähdy miettimään, mitä kyseiset asiat tarkoittavat meille henkilökohtaisesti. Tunnistammeko edes arvojamme, visiokin on hakusessa. Toiset ovat kypsempiä ajattelemaan näitä asioita nuorempina, toiset tarvitsevat enemmän elämää taakseen. Lyhyen hetken tavoitteitahan keksii jo koululainen, mutta entä se pidemmälle kantava visio, mitä missiota olen syntynyt tänne maailmaan toimittamaan?

Minulle oman vision miettiminen on ollut todella pitkä pitkä prosessi. Olen kuitenkin halunnut sen löytää ja kiteyttää, koska koen sen hyvin merkittäväksi toiminnan suuntaajaksi. Mihin kiinnitän huomioni, mihin en, mistä lyhyemmän aikavälin tavoitteeni koostuvat, jotta vievät kohti visiota?

Arvojani olen pohtinut myös todella paljon, ne eivät ole prosessin aikana muuttuneet mutta vahvistuneet. Minulla on aina ollut vahva tunne ”hyvästä ja pahasta” tai ”oikeasta ja väärästä”. En voisi esimerkiksi toimia tupakkafirmassa töissä, Alkon kohdallakin joutuisin tovin miettimään. Monet ulkoistavat tässä kohdassa vastuunsa – eihän se ole minun syyni että ihmiset käyttävät näitä tuotteita väärin. Ei niin, mutta silti tuotteiden olemassaolo ei yhtään helpota asiaa. Ja kyllä minua häiritsisi, jos tietäisin, että omassa yrityksessäni tehtäisiin eettisesti ja moraalisesti arveluttavia asioita. Raja tietenkin on joskus hiuksenhieno, ja monia kysymyksiä joutuu pohtimaan usealta näkökannalta. Ja nimenomaan korostan tässä toiminnan etiikkaa. Kirjoitetut arvot ja toiminta kun eivät valitettavasti aina kulje käsi kädessä, eivätkä arvot aina kerro tavasta toimia – miten laatua toteutetaan? Miten kuluttajalle aina edullista toteutetaan? Onko edullisuus hikipajatyöllä saavutettua, onko tuote laadukas, mutta sen valmistuksessa on tehty jotain eettisesti arveluttavaa? Kyllähän tupakkayhtiöilläkin on varmasti omat arvonsa ja tupakka voi olla hyvinkin laadukas tuote – silti se vain sattuu aiheuttamaan pahaa riippuvuutta ja uhkaa terveyttämme.

Arvoni ovat siis entisestään kirkastuneet ja ne ovat tuoneet selkeämpää raamitusta omaan tekemiseeni. Arvojeni ja unelmieni kautta olen kirkastellut myös visiotani, joka liittyy työelämään ja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen. Tapaa en vielä tiedä. Tällä hetkellä skenaariossa ovat valmentaminen ja johtaminen, molemmilla keinoilla voi vahvasti vaikuttaa – toisella useampiin paikkoihin, toisessa vähintään omaan ympäristöönsä. Toivon visioon liittyvän myös julkaisemista ja mahdollisesti tutkimustyötäkin, sillä vaikka minua kiehtoo valmennus ja sitä kautta ihmisten kanssa toimiminen, haluan tehdä myös jollain saralla työtä itsekseni, kirjoittamalla. Unelmieni työssä olen osa yhteisöä valmentajana, ja minulla on kotona työhuone numero kaksi, joka liittyy kirjoittamiseen ja julkaisemiseen.

Haasteellisinta on tosiaan miettiä niitä konkreettisia keinoja kohti visiota, valmentajaksikaan ei ainakaan minun ajatusmaailmassani noin vain ryhdytä, vaan se vaatii jotain kokemuspohjaa kuitenkin. Miten hankkia sitä kokemusta, siinäpä kysymys jota on itselleni esittänyt monet kerrat. Tämän syksyn elämä on ollut hyppäämistä reissusta toiseen, jatkuvaa asioiden kokemista ja sitä kautta reflektointia. Tällä hetkellä tavoitteeni numero yksi on pysähtyä, ladata akkuja, sillä tällä hetkellä aivot eivät suostu kovinkaan tehokkaaseen yhteistyöhön. Akkujen lataamisen jälkeen voin kirkastaa polkuani, sillä tunnen steppien olevan ”ihan siinä”, en vain juuri nyt kykene niitä näkemään. Aaltonenkin puhuu pysähtymisestä ja ajan antamisesta ajatuksilleen. Toki välillä ajattelen liikaakin ja tiedän kyllä, että nyt tarvitaan tekoja, sillä ajatukset kirkastuvat tekojen myötä. Tällä hetkellä vahvin tunnetila on kuitenkin pysähtymisen ja latautumisen tarve, ei mene päivääkään etten ajattelisi, että voi kun saisi vain olla.

Kirjassa Tapio, jonka valmennettavana olen kunnian saanut olla, kertoo elämäänsä tarinoiden kautta ja hän on kertonut näitä tarinoita myös valmennuksessaan. Mitkä ovat minun elämäni tarinat? NJL:ssä pohdimme elämämme tarinaa, ja sitä kautta mieleeni heräsi hetkiä elämästä, jotka jollain tasolla ilmentävät sitä, kuka olen, hetkiä, joina olen oppinut jotain, hetkiä, jotka ovat muuttaneet elämäni suunnan. Hetkien voima voi olla uskomaton, pieni hetki aiheuttaa vuosien seuraamukset. Hetki vaatekaupassa sairastutti minut anoreksiaan. Hetki luistelukentällä aloitti parantumisen tien.

Yksi ominaisuus joka minussa on, ilmentyi jo alaluokilla. En voi sietää ihmisiä, jotka ylentävät itsensä muiden yläpuolelle. Toki mielessäni ylennän joitakin ihmisiä, ihailen heitä, mutta nykymaailman guru- ja ihmisbrändiasetelmat ovat jotenkin luotaantyöntäviä. Brändillä tarkoitan tässä negatiivista itsestään brändin rakentamista, joka on lähinnä oman erinomaisuuden pönkittämistä, minä –edellä elämistä. Minua ärsyttää nykyajan ajattelumaailma, jossa emme huomaa ihmisiä, jos he eivät tuo itseään estradille. Toki siinä on pointtinsa, eihän kukaan tiedä osaamistasi, jos et siitä kerro, mutta  ero ylimielisyyden ja itsensä korkeammalle nostamisen  tai oman osaamisen julkituomisen välillä on hiuksen hieno. No, joka tapauksessa meillä oli ala-asteella luokassa tyttö, jonka ego oli isompi kuin koko koulu. Hän nosti itsensä kuningattaren asemaan ja hankki ympärilleen joukon hännystelijöitä. Yhden ainoan kerran muistan kokeilleeni, pääseekö joukkoon mukaan, yhden välitunnin ajan, ja totesin, että jo on typerää touhua, tanssia kun toinen käskee. Olen toki tunnollinen ja kunnioitan yleensä auktoriteetteja, jos he ovat sen ansainneet. Karttelen kuitenkin ihmisiä, joiden ego tulee ovesta jo ennen kuin nenänpää vielä näkyy.

Toinen elämäni tarina liittyy sukuni vahvoihin naisiin, isovanhempiini ja äitiini. Heiltä olen vahvasti perinyt sellaisen ”itse tässä maailmassa pärjätään” – asenteen. Tässä vahvuudessa on hyötynsä, mutta myös varjopuolensa. En osaa pyytää apua, ja rakennan täysin sitä itse tajuamatta itsestäni kuvaa ”kyllä Teija pärjää”. Kunnes huomaan jääväni yksin, ihmiset eivät osaakaan ottaa vastaan sitä, että tarvitsisinkin apua. Varsinkin kun elämä on tarjonnut tällaisia tilanteita, että avunpyyntö ei ole tavoittanut oikeita ihmisiä, on kynnys avun pyytämiseen vain kasvanut.

Syksyn mittaan eri yhteyksissä on tullut esille sana tukijoukko. Ketkä ovat tukijoukkosi, keiden kanssa peilata ajatuksiaan? Jostain syystä tuntuu, ettei tällaista tukijoukkoa ole. Enkä sano, etteikö voisi olla, vaan en ole osannut sellaista ympärilleni haalia. Toki yksityiselämässä mies on tuki, mutta työminäni kaipaisi erilaista tukipilaria, sillä työasioissa meillä ei ole yhteistä näkemystä. Miksi tiimi ei tunnu tältä tukijoukolta? Ehkä siksi, että tiimissä, vaikka siinä vallitseekin tietynlainen luottamuksen ilmapiiri, koen, että silti jokainen sana ja asia mitä sanot, otetaan vastaan arvostellen. Miten tuokin nyt noin sanoi, miten voit ajatella noin, on raamit ns. oikealle ja väärälle ajattelulle. Tämä voi hyvinkin olla itse luomani ajatusmalli, mutta kaipaisin kovasti niin sanotusti neutraalia keskustelukumppania. Ehkäpä kaipaisin jonkinlaista koutsia itsellenikin, jonka edessä voisin olla epätietoinen, peloissani, turhautunut, ahdistunut, väsynyt, surullinen, syyllisyyttä kokeva, pohdiskeleva, loputtoman analyyttinen, mitä milloinkin ihan rauhassa – ilman että pelkään esimerkiksi vaikuttavani väärällä tavalla treenien ilmapiiriin. Ilman arvostelua, ilman toisten tulkintaa sanoistani omien filttereidensä läpi. Enkä tarkoita, että haluaisin eroon tiimistä, tarvitsisin vain toisenlaista näkökulmaa, ajattelun tuuletusta työasioihin ja minuuteeni liittyen.

Elämän tarinaan liittyy myös vahva tunne ulkopuolisuudesta, erillisyydestä. Elämässäni minut on ulkoistettu tai olen ulkoistanut itseni (kuten ala-asteen kuningattaren seurasta – ja sitä kautta koko niin sanotusta ”kovien/hyvien tyyppien” porukasta) niin sanotuista ydinjoukoista. Koko koulumaailman elin B-luokassa, koska en suostunut hännystelemään. Lopulta kait sitten sisäistin kuuluvani B-luokkaan. Ne menestyneet onnistujat ovat eri sarjaa kuin minä. Vaikka tosiasiassa en ole ollut koskaan huonompi, lapsen aivoni vain tulkitsivat tilanteen niin, eikä tämä ajatusmalli ole sittemmin hävinnyt. Tiimiakatemialla olen jättäytynyt automaattisesti sivummalle, sillä se on käyttäytymismalli, jonka olen oppinut. B – luokka. Kuulostaa tyhmältä, mutta vilpittömästi hämmästyn, kun joku menestynyt osoittautuukin olemaan ihminen, jolla on omat heikkoutensa, virheensä, mokansa. Ei sillä, ettenkö tajuaisi että näin tietenkin on, mutta aivoni liimaavat jokaisen mielestäni menestyneen ihmisen päälle jonkinlaisen täydellisyyden tarran. Ahdistun tuosta täydellisyydestä, koska se saa minut näkemään omat puutteeni. Oman ”huonommuuteni”. Tämä on sitä, mistä Aaltonenkin puhuu kirjassa ”pöntöttämisenä”. Pöntötän itseäni vaalimalla mielenmalleja B-luokasta, vertailemalla itseäni muihin ja etten muka voisi päästä samaan.

Yhden oivalluksen sain ihan tässä hiljattain, kun pohdin sitä, miksi itseluottamukseni menee välillä pohjamutiin, miksi toiset näkevät niin etten luota itseeni ja miksi olen viime aikoina tunnistanut pelottavan ajatelman, joka yrittää ottaa valtaa: ” Turha yrittää, kun en kuitenkaan saavuta sitä, mitä haluan.” Tämä liittyy siihen, kuinka minulla on se ihanne-minä, ihanne-elämä , visio – ja kuinka pirun pitkä matka siihen tuntuu olevan. Seison vuoren juurella ja tuijotan järkyttyneenä kaukana siintävää huippua.

Keskeneräisyyden sietokyky. Tämä on taikasana. En ole koskaan sietänyt sitä, ette osaa. Joko osaan hyvin – jopa täydellisesti – tai en tee ollenkaan. Tämä on itse asiassa harvinainen musta-valkoinen ajattelumalli, joita yleensä pyrin välttämään. En voi sietää sitä etten osaa. En voi sietää sitä, että joudun toteamaan olevani huono. Itsensä kehittäminen on minulle tärkeää – koska en halua olla huono. Yritän nyt kovasti saada kiinni siitä punaisesta langasta, joka tässä ajatuskuviossa piilee, sillä itseluottamukseni kuntoni ja kroppani suhteen on hyvä, pystyn hyväksymään että olen riittävän hyvällä tasolla, sellaisella johon voin olla tyytyväinen. Näen kehitettävää, tiedän pystyväni juokseman maratonin sitten kun sen hetki joskus tulee, jahka harjoittelulle on tarpeeksi aikaa. Tiedän osaavani laittaa hyvää ruokaa, kun oikein yritän, olen opetellut neulomaan ja jos oikein harjoittelisin, tietäisin että voisin olla todella taitava, mutta tällä hetkellä se ei ole oleellista. Olen näppärä käsistäni, voisin sillä saralla osata paljonkin asioita – jos vain haluaisin. Nämä ovat kaikki asioita, jotka edustavat elämässäni omanlaistaan roolia, niillä on niin sanotusti oma paikkansa, mutta ne eivät ole siellä, missä intohimoni on.

Heti kun puhutaan intohimosta, kun puhe kääntyy esimerkiksi valmentamiseen tai myyntiin, jostain nousee muuri. Ja se muuri nousee siitä, että ihanteeni on niin korkealla, saavutuksien nälkä niin kova, kokemus siitä, että olisin ammattilainen, minulle niin tärkeä asia, että esiin nousee pelko. Entä, jos en ikinä pääse perille? Mitä jos epäonnistun? Tiedän kyllä, että jäämällä paikoilleen epäonnistun varmasti, mutta pelko lamauttaa minut kuin olisin kohdannut tarujen hirviön. Mieli sanoo että juokse nyt ja kovaa! mutta jalat eivät liiku. Ne vain ovat paikallaan, järkyttyneenä, shokissa. Tiimistä kuultavat lauseet ”sen kuin vaan teet, otat vaan puhelimen käteen, nyt vaan menet sinne asiakkaisiin” pahentavat tilannetta, koska tiedän heidän olevan oikeassa, mutta syyllisyys ja ahdistus turruttavat jalkoja entisestään, nostavat vuoren huippua yhä korkeammalle. Vaadin itseltäni niin paljon, että kun siihen lisätään muiden painostus, taakka alkaa olla liian painava kantaa. En ole koskaan tykännyt tavoitteiden asettamisesta, koska silloin syntyy velvoite. Asia, joka pitää täydellisesti suorittaa. Ja riski, että joudun toteamaan epäonnistuneeni, olleeni huono.

Niin se oivallus, se on välitavoitteet. Minun pitää asettaa välitavoitteita, jotka saavutettuani voin sanoa itselleni olevasi riittävän hyvä, tälle tasolle. Vasta sitten on aika siirtyä seuraavalle tasolle. Eihän välitavoitteissa ole mitään uutta, mutta uutta siinä on minulle tuo itsensä hyväksyntä keskeneräisenä. Matkaa on vielä jäljellä, mutta juuri nyt, juuri tänään, tämä on riittävää, tämä on hyvää. Kun voin hyväksyä keskeneräisyyteni, voin katsoa tulevaisuuteen luottavaisemmilla mielin – kyllä minä pystyn vielä parempaankin. On masentavampaa yrittää ponnistaa huonosta hyväksi, kun hyvästä paremmaksi.

Kirjassa oli paljon itselle asetettavien kysymysten kautta tehtäviä pohdiskeluaihioita, joita itse voisin kuvitella käyttäväni esimerkiksi valmennuksen tai coaching- tilanteen pohjana. Kirjassa olevia asioita olen pohtinut paljon Vaikuttava valmentaja – valmennuksen myötä, ja monia asioita olen tuonut niihin reflektioihin. Siksi en halua toistaa samoja ajatuksia tässä uudelleen.

Miten tästä eteenpäin?

  • Siirrän itseni A-luokkaan omia mielen pönttöjä eli mielenmalleja muokkaamalla àMikä todistaa minun olevan muita huonompi, B-sarjalainen? Miksi en voisi olla A – luokkaa? Onko kukaan muu ulkoistanut minut aikuisiällä B-luokkaan – muut kuin minä itse?
  • Välitavoitteet, riittävän hyvän tasot. Teen visiostani kauniin vuoren, jota on kiva kiivetä, jonka rinteillä on mukava tehdä matkaa – ja välimatkan leirejä on tarpeeksi usein. Teen siitä vihreän, kesäisen, ”Uusi-Seelantimaisen” vuoren, enkä sitä Nepalin hyytävää, jäistä, ohutilmaista jättiläistä, miltä se nyt mielessäni näyttää.
  • Mieleni avaaminen tukijoukoille. Tämä onkin kinkkisempi purkaa käytännön tekoihin – onko se itsensä rehellistä avaamista, roolien tiputtamista romukoppaan, oman heikkouden tunnustamista, aitoutta? Onhan se.

 

 

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!