Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Mitä haluan elämältäni?

Kirjoitettu 10.05.13
Esseen kirjoittaja: Marika Nukarinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Muumit ja elämisen arvoitus
Kirjan kirjoittaja: Jukka Laajarinne
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Muumit ja olemisen arvoitus pyörii filosofisten kysymysten ympärillä, aiheissa, jotka tavalla tai toisella kostettavat meitä kaikkia. Kuka minä olen ja mitä minä teen tässä maailmassa? Vastauksia tämäkään kirja ei elämäni tarkoituksesta anna, sillä eksistentialistit ajattelevat, että”mikä ihminen on ja mikä hänen elämänsä tarjoitus on, määräytyvät vain elämää elämällä.” Esimerkit herättivät kuitenkin ajatuksia esimerkiksi siitä, mihin asioihin todella haluan aikani käyttää ja auttoi ymmärtämään oman konemaisuuden. Elän päivästä toiseen samalla kaavalla ja kuvittelen, että jatkuva tekeminen on hyväksi, etten vaan ehdi havahtua ymmärtämään, mistä maailmassa todella on kyse. Näen kuvitellun maailmani, enkä ymmärrä katsoa kunnolla huomatakseni, että kaikki on harhaa. On olemassa myös “oikea” maailma, jossa kaikki on vierasta. Ennen kuin sen huomaa, tarvitaan jokin mikä herättää syvästä unesta, jota luulee elämäksi. Itse olen melkein herännyt jo muutamaan otteseen. Olen ollut kuin aamu-unessa: melkein hereillä, koko ajan valppaana, mutta silti nähnyt unia. Ehkä en vieläkään ole täysin hereillä.

 

Tämän kirjan lukemisesta on nyt melkein kaksi kuukautta. Pääsen hyvin siihen ajatusmaailmaan sisään, mikä minulla oli tätä lukiessani, mutta mikään ei ole muuttunut. Vieläkin kuljen samaa reittiä joka päivä tehden samoja asioita samassa järjestyksessä. Olen tottunut siihen. Mitä tapahtuu jos en tee niin? Saattaa tapahtua jotakin yllättävää, ehkä hieman pelottavaa. Samanlaisia ajatuksia on useilla Muumilaakson asukeilla, etenkin Muumeilla. Mamma havahtuu, että kellari on täyttynyt vedellä. Hän joutuu rajatilanteeseen, hetkeen jolloin hänen täytyy päättää reagointitapansa. Hän voi joku kauhistua tai ottaa asia rennommin. Muumimamma näkee tilanteen huumorin ja helpotuksen kautta: enää hänen ei tarvitse tiskata. Hän ei ole koskaan nauttinut siitä, mutta hän on olettanut, että hänen kuuluu hoitaa kotityöt.

 

Kun tapahtuu jotain ennalta arvaamatonta, joudumme rajatilanteisiin, joka helpottaa meitä huomaamaan elämämme hupsut tavat, joista olisimme voineet luopua ajat sitten. Silloin huomaamme, mikä todella on tärkeää ja mikä ei. Käydessäni kaupassa, ostan aina samaa maitoa, samoja juustoja ja sitä iänikuista ruisleipää, suomalaisten suosikkia. Miksi? Koska ne ovat tuttuja ja turvallisia valintoja, eikä aikaakaan kaupassa tuhraannu ruoan valitsemiseen. Onhan sitä parempaakin tekemistä. Toinen askare odottaa. Jos jokin päivä kaupassa minua odottaisikin puhuva kananmunapaketti ja se kysyisi minulta, miksi haluan syödä hänen sisälmykseni, kohtaisin yllättävän tilanteen -rajatilanteen- ja minun täytyisi arvioida uudelleen tekemäni päätökset, joita olen pitänyt selvyyksinä.

 

Päässäni pyörii usein yksi kysymys: “Mitä haluan elämältäni?” Kysymys johtaa useisiin jatkokysymyksiin, kuten “Olenko onnellinen?”, “Mistä asioista nautin?”, “Olenko oikealla alalla?” “Pitäisikö minun ylipäätään olla Tiimiakatemialla?”, “Voisinko oppia muualla paremmin?”, “Pääsisinkö helpommalla tekemällä jotakin toisin” …Lista jatkuu niin pitkälle, että en viitsi puuduttaa itseäni, saati muita niiden kirjaamisella. Juuri tällä hetkellä kysymykset painottuvat kovasti Tiimiakatemian ja Million suuntaan. Ollako vai eikö olla? Missään ei ole valmiita vastauksia joihin tukeutua. Kysymykset päästävät minut siihen maailmaan, jossa kaikki on vierasta. Varmoja vastauksia ei löydy sieltäkään. On vain tehtävä päätös. Jälkeenpäin huomaa joko tehneensä oikean tai väärän vastauksen. Tällä hetkellä voin vain arpoa. Vielä en ole valmis heittämään pyyhettä kehään, sillä näen mahdollisuudet edessäni. En selkeänä kokonaisuutena, mutta kuin eräänlaisena hohteena. Tiedän, että se on siellä. Ajan päästä selviää tarkempi kokonaisuus. Samaan aikaan mietin, että tuhlaanko kuitenkin vain aikaani valehtelemalla itselleni. Miksi en vain hakeudu opiskelemaan yliopistoon tai mene “oikeisiin töihin”, kun ei tulosta näytä täälläkään syntyvän.

 

Tänään kävimme treeneissä check-outissa hyvää keskustelua siitä, miksi turhauttaa. Itse koen, että olen tehnyt töitä ihan kiitettävästi. Toki olisin voinut tehdä enemmän, ainakin tehokkaammin, mutta en tullut tehneeksi. Päivät ovat usein 8-10 -tuntisia. Hommia on myös viikonloppuisin. Jokaiseen rakoon saisi sovitettua tekemistä, jos vain jaksaisi. Tunnit loppuvat viikosta kesken. Tehdäänpä pieni laskutoimitus. Viikossa on viisi työpäivää, kahdeksan tuntia päivässä. Viikossa on kahdet treenit, jotka vievät yhteensä kahdeksan tuntia, eli yhden työpäivän. Jäljellä on neljä työpäivää. Yhden päivän saa laskea aikaa lukemiselle. Kolme työpäivää. Joka viikko neljä tuntia menee myyntipäiviin. Kaksi ja puoli päivää. Päälle vielä ristipölytykset, vahvarit, viikkopalikset ja ruokailut. Sanotaan kaksi päivää. Asiakaskäynneilläkin pitäisi käydä. Niihin pitää valmistautua etukäteen ja käynnin päätteeksi pitää kirjoittaa motorola ja parhaassa tapauksessa suunnitella tarjous. Puolitoista päivää. Puolitoista päivää aikaa viikossa hoitaa sitä kahta-kolmea projektia. Todellisuudessahan homma ei toimi ihan näin, sillä emme tee vain viittä päivää viikossa kahdeksan tunnin päivää. Turhaan tässä kitisen, ovat muutkin selvinneet tilanteesta, mutta voin kertoa kun näin alussa et vielä kunnolla osaa mitään ja et tiedä asioista, niin tiedon kaivamiseen ja kokeilemiseen menee yllättävän paljon aikaa. Kas kummaa kun sitä rahaa ei tule.

 

Takaisin siihen mitä olin alun alkaen kertomassa. Kun aika tuntuu loppuvan kesken, vaikka kalenteri tuntuu täydeltä ja kotona mies ihmettelee, kun ei ehditä koskaan näkemään, esille nousee rakas ystävämme turhautuminen. Turhautumisen lisäksi tulee riittämättömyyden tunne, kun ei pystykään tienaamaan ja tekemään tarpeeksi. Tekemättömiä töitä jää rästiin. Murehdin niitä öisin. Tiimikaverit kertovat, että ei ole varaa tehdä mitään. Et voi panostaa kunnolla projektiisi. Ei ihme, että tulee mietittyä, että kuka hullu täällä jaksaa. Pääsen taas kysymykseen: “Mitä haluan elämältäni, tätäkö haluan elämältäni?” Kun kehon sisällä on vastaavanlainen myllerrys, ei osaa nähdä asioita selkeäsi. Siitä syystä en ole päässyt lopulliseen päätökseen. Enkä halua sitä kiirehtiä. Toivoa on jäljellä ja uskon vahvasti, että syksyllä helpottaa. Vielä kun hetken pinnistää, niin painun kesälomalle. Älkääkä kertoko, ettei akatemialla tunneta käsitettä “loma”. Minä tunnen, vaikkakin teen samalla töitä. Ehkä kesän aika pääsen selvittelemään mieleni sisäisiä solmuja ja palaan puhtia puhkuen syksyllä hommiin. Ja silloin osaan jo enemmän, koska olen oppinut asioita vuoden aikana. Seuraava haaste onkin tehokkaampi työskentely ja vapaa-ajan jaksottaminen. Jos syksylläkin juoksen tehtävästä toiseen, pysyn aamu-unessa.

 

Tagit: , , , , , , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!