Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Mitä pelkäät?

Kirjoitettu 05.12.16
Esseen kirjoittaja: Teemu Kukkonen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Munaa kunnolla! - Mokien kautta menestykseen
Kirjan kirjoittaja: Stephen Brown
Kategoriat: 1.1. Oppimisen suuntaviivoja, 3.1. Yrittäjien elämänkertoja ja yritysten historioita

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tarinoita markkinoinnin komeimmista ja ikonisimmista munauksista, sekä onnistumisista. Aika monta kolahdusta siitä miten nykyään kaikki ovat markkinoinnin asiantuntijoita ja miten kaikesta massasta voi erottua edukseen. Vaikka kirja piti markkinointia enemmän pääpointtinaan, omaksuin itselleni vapauden kirjoittaa omia ajatuksiani epäonnistumisen pelosta ja kuinka selättää se… toivon mukaan.

Munauksen pelko

Yleistän epäonnistumisen pelkoni suomalaisuuteen. Kaadun jäisellä kadulla, niin ensimmäinen reaktioni on: ”Eihän kukaan nähnyt”. Minulla ei ole aavistustakaan miten on asianlaita muissa kulttuureissa, mutta tunnen suuresti suomalaisten omaksuneen tämän itselleen. (Jos ei muuta niin kyseisen metaforan epäonnistumisen pelosta ainakin)

Oma kohtaiset nykyiset pelkoni epäonnistumisesta ovat kasvojen menetys ja leimaantuminen. Tyhmää oikeasti ajatella näin. Juuri vast’ikään keskustelin epäonnistumisen pelosta tiimiläiseni Ollin kanssa ja hän sparrasi minua todella hienosti ulos tästä lukosta. Tunsin epäonnistuneeni suuresti edellisessä projektissani ja huomasin tuntemuksissani jäätyneeni paikoilleen. Kun mokaa, ei ihan heti halua kokeilla uudestaan. Hieman annoin itselleni aikaa kerätä itseni kasaan, mutta sekään ei auttanut. Kun asiakkaalle soittaminenkaan ei meinannut lähteä enään, Olli tulee hätiin. Tässä vaiheessa huomaa tämän meidän yhteisömme tuen merkityksen. Ollin tyypillinen sparraus on oikeiden kysymysten esittäminen. Ne ovat niin rasittavia, niin osuvia ja niin oikeita, kuten: ”Mikä sinua estää yrittämästä?” ja ”Vaikka tunnet epäonnistuneesi, miksi et epäonnistuisi uudelleen?”. Tämän jälkeen lainasin Stephen Brownin kirjan Munaa kunnolla! – Mokien kautta menestykseen.

Munataan nyt sitten!

Lueskellessani näitä iän ikuisia tarinoita epäonnistumisista, kompastuskivistä ja aallonpohjista, mieleeni juolahti yhä uudestaan sama ajatus. Ei se niin paha asia ole jos munaa. Ei oikeasti. On se paljon parempi asia kuin olla yrittämättä edes. Minullakin on paljon ideoita mitä en ole uskaltanut viedä siihen pisteeseen että siitä voisi mitään tulla tai olla tulematta. Syitä ja tekosyitä löytyy monta laatikollista. En tunne oikeita henkilöitä, en minä yksin tähän pysty, ei tämä ole valmis idea jne.. Mitäpä jos ottaisinkin nyt uuden haasteen vastaan ja kohtaan vaikeudet sittenkun ne tulevat kohdalle. Yksi kerrallaan.

Ihailen ihmisiä ketkä uskaltavat vain lähteä tekemään. Ihailen myös ihmisiä ketkä uskaltavat olla ylpeitä omista ideoistaan. Tässä kohtaa tulee hyvän epäonnistumisen ja huonon epäonnistumisen rajapyykki. Jos lähdetään tavoittelemaan epäonnistumista, mitä tulet siitä oikeasti oppimaan? Kyse ei ole tietenkään siitä, että otetaan epäonnistuminen avosylin vastaan. Sitä vastaan pitää taistella! Epäonnistumista ei vaan saa pelätä. Se on kuin todella vihainen ja verenhimoinen zombi joka on karkaamassa päällesi. Lähdetkö kokeilemaan pärjäätkö sille juoksukilpailussa vai kehitteletkö pysyvämmän ratkaisun läheisestä rautakangesta? Jos nyt sitten zombi kuitenkin pääsee hieman kättäsi puraisemaan, ei se ole kaiken loppu. Aina voi käden pistää poikki niin sinusta ei tule zombia. Sittenpähän olet oppinut että zombia pitää lyödä päähän eikä vain astua varpaille. (Menipäs se jo kauhukirjallisuuksiin) Pointti: Älä pelkää itse asiaa, pelkää ettet ota opiksesi.

Munaa paljon, mutta muista päivä annostus

Ei kukaan oikeasti tykkää epäonnistua. Kirjassa hieman leikiteltiin ajatuksella epäonnistumisen olevan uusi onnistuminen. Hieno lause, mutta hieman harhaan johtava. Epäonnistuminen päivässä pitää onnistumisen loitolla. Tuokin erittäin harhaan johtava, joten annas kun avaan hieman. Löysin pari yhtäläisyyttä kirjassa esiintyvien tarinoiden takaa ja sama kerrottiinkin selkeästi jälkikäteen. Jos siis onnistut kerralla hyvin, mahdollisuudet ovat että jäät paikoillesi. Toteat että tämä on toiminut erittäin hyvin, jotten sitä ei tarvitse muuttaa. Väärin. Onnistuminen tällä tavoin on jopa vaarallisempaa kuin epäonnistuminen alituiseen. Oletko koskaan nähnyt vanhaa suomalaista yritystä, joka on pysynyt samanlaisena pitkän aikaa. Onko se juuri se lähisekatavarakauppa jossain pienellä paikkakunnalla? Älä huoli, ei se siellä kauaan ole vaikka se kuinka toisikin kotoisan olon. Ihmettelin kauan aikaa miksi oman paikkakuntani vanhat yritykset eivät uudistu, eivät osallistu ja ovat vain. Miten ne pysyvät pystyssä?! No, Halpa-Halli tuli ja eihän ne pysyneetkään enään. Voisin vaikka vannoa että taustalta löytyy alun menestys ja sen jälkeinen uppiniskaisuus ”mitä sitä vanhaa ja hyvää muuttamaan”-ideologia.

Ajat muuttuvat. Kun rauta on kuumaa niin silloin taotaan. Tuonkin lauseen merkitys on varmasti muuttunut aikojen saatossa. Joillekin se tarkoittaa rahan takomista, ”Nyt kun se tuottaa niin yritetään tuottaa lisää”. Kun taas itse miellän lauseen näin: ”Nyt kun ollaan saatu huomio, yritetään saada myös kiinnostus”. (Ehkä se kertoo jotain omasta mielenkiinnosta tulla miljonääriksi, mutta hei, kaikilla on omat intressinsä) Kun yritys saadaan tuottamaan ja menestymään, haitallisinta yritykselle on jäädä niille sijoilleen. Täytyy olla koko ajan liikkeessä, jotta pysytään aallon harjalla. Minusta epäonnistumisista hirvittävin on tyytyminen onnistumiseensa. Kuinka pidetään kiinni uteliaisuudesta kehittymiseen. Miten se olikaan että jos haluaa tulla mestariksi jossain vaatii se vähintään 10 000 tuntia. Okei mitä sitten kun se on saavutettu? Kuinka monta tuntia vaaditaan kyseisen aihealueen kehittämiseen uudelle tasolle? Onko pokkaa mennä eteenpäin tuntemattomille vesille vai odotatko aallon vievän sinut takaisin rantaan? Ei ehkä ajankohtainen kysymys itselleni, mutta asetetaan rimaa alemmas. Missä ja kuinka pitkälle vielä haluan kehittyä Tiimiakatemian aikana? Mikä asia jää minua eniten kaivertamaan jälkikäteen, kun en sitä uskaltannut tehdä?

Silloin, nyt ja huomenna

Epäonnistun usein ja enimmäkseen se haittaa itseäni. Se on kuin huomaat kotiin  tultuasi että sepalus on jäänyt housuistasi auki ja et tiedä kuinka kauan se on ollut niin. Kukaan sitä on oikeasti huomannut, sillä olisit kuullut jo siitä, mutta silti se nolostuttaa ja hieman punastuttaa. Tai se että kävelet kadulla huolestuneena miltä näytät kun hiuksesi ovat taas tuulen mylväämät, mutta todellisuudessa ketään muuta ei kiinnosta miltä näytät koska kaikki muutkin ovat liian kiireisiä huolehtimaan siitä miltä itse näyttävät.

Munaaminen nolostuttaa, punastuttaa ja hävettää. Saatat jopa näyttää yhtä syylliseltä kuin lattialle tortun vääntänyt koira, joka uikuilee selkä kyyryssä ja korvat vääränä pöydän alla. Epäonnistumisia ei kannata muistella liikaa, sillä ne tulevat jokatapauksessa taas mieleesi kun eniten yrität saada unta. Kun muistelen omia onnistumisiani tähän mennessä, suurin osa ellei jopa kaikki sisältävät jotain epäonnistunutta. Se kerta kun kohtasin ensimmäistä kertaa vihassaan huutavan asiakkaan tai se kerta kun onnistuin ottamaan roolia kesäprojektissa. Ei ole totta että kaikki epäonnistuvat joskus, sillä kaikki epäonnistuvat alituiseen. Se että miten me opimme siitä on aivan itsestä kiinni.

Tadaa! Kultamunaus. Tottakai otan sen puheeksi munauksista kertovassa kirjoitelmassani. Tämä Tiimiakatemian suurin palkinto. Ja aivan oikeasti sen se suurin ja parhain palkinto. En sitä ennen nähnyt. Ajattelin suoraan sanoen että sitä sanotaan vain parhaaksi palkinnoksi ettei munanneita hävettäisi niin paljoa. (Niin paljon ajatusmallini on muuttunut tässä lyhyessä ajassa. Vau!) Mutta mikä tekee kultamunasta sen arvoisen? Se on hieman kadoksissa. Kultainen epäonnistuminen voi vain tarkoittaa sitä miten sen tehneet ihmiset ovat oppineet siitä, uskaltaneet kokeilla jotain niinkin suurta, opettaneet muita epäonnistumisestaan tai ovat todella munanneet spektaakkelimaisesti.

Kaikkein rohkeinta mitä voi tehdä on tunnustaa munanneensa. Sen minä tekisin jos uskaltaisin.

Lähden kuitenkin hieman vähemmän rohkealle polulle, eli yrittämisen polulle. Haluan oikeasti oppia viemään ideoitani käytännön kokeiluun asti. Se on asia mikä minua jää kaikkein eniten harmittamaan, jos sitä en edes yritä tässä ympäristössä. Lähden siis eteenpäin ajatuksesta/ideasta jonka pitchasin ja kehitin parissa minuutissa Myynnimurtajien teematreeneissä. Minulla ei ole ajatustakaan miten sen saisin käytännön tasolle vietyä siinä mittakaavassa jonka päässäni näen. Itse palvelu/tuote ei välttämättä ole mihin sieluni voisin pistää pantiksi, mutta idea sen takana on. Idea siitä että ideani ovat kokeilemisen arvoisia. Hypätään ajassa hieman eteenpäin ja sama idea on muuttanut muotoaan täksi: Idea siitä että kaikki ideani eivät ole kokeilemisen arvoisia, mutta parhaimmat niistä voi myydä valmiiksi kokeiltuina. Pointti: Opettele tekemään itse aloite omille ideoillesi ja todista sen toimivuus. Saatat oppia jotain.

 

Opetelkaamme siis kuuntelemaan itseämme ja lähtemään polulle joka ei välttämättä näytä niin ruusuiselta. Todella vaikeaa tällaiselle henkilölle joka yrittää päästä mahdollisimman helpolla kaikesta. Ei välttämättä laiskuuden vuoksi vaan siksi että viisas pääsee helpommalla. No ehkä vähän laiskuudenkin vuoksi.

 

Teemu Kukkonen

Osuuskunta Driimi

teemu@driimi.fi

Tagit: , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!