Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Nautitaan raakana

Kirjoitettu 23.05.13
Esseen kirjoittaja: Teija Välinoro
Kirjapisteet: 2
Kirja: Nautitaan raakana
Kirjan kirjoittaja: Henkka Hyppönen
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Elämä sellaisenaan. Kirja siitä, kuinka aivomme menevät automaattipilotilla päivät pitkät, jopa 90 % ajatuksistamme on samoja kuin eilen. Ja sitä edellisenä päivänä. Ja sitä… Järkyttävän pieni osa on uutta ajattelua. Aivojen laiskuudesta kirjoitti Alf Rehn kirjassaan Vaarallisen ideat, joten sikäli tämä ei tarjonnut uusinta uutta – aivot ovat ohjelmoitu käymään säästöliekillä, koska se säästää energiaa, joka luolamiesaikoina oli oleellinen keino selviytyä. Tämä saa ymmärtämään hyvin puheet siitä, minkälaisia mahdollisuuksia aivoissamme onkaan hyödyntämättä? Tässä tarjoutuu myös takaportti liikunnanvihaajalaihduttajille: aivot kuluttavat kokoonsa nähden suunnattomasti energiaa. Aivotyöskentelyllä voi siis kuluttaa kaloreita – kunhan muistaa että se vaatii juuri sitä muun kuin 90 % ajattelua. No, tämä nyt oli sivuhuomautus, pointti on kuitenkin se, että joudumme taistelemaan evoluutiota vastaan, jos haluamme aivopilotin pois päältä.

Läsnäolosta on puhuttu joka paikassa. Kirjassa meditaatio ja mindfullness mainittiin useaankin kertaan, kuinka jo pienet harjoitukset parantavat oleellisesti henkistä hyvinvointia. Sikäli huvittavaa, että meditaatio on ikiaikainen harraste, ja varsinkin uskonnoista löytyy sille monia vastineita – itämaisista, luonnonkansojen kuin kristillisestä uskonnosta. Jälkimmäisessä ei toki puhuta meditaatiosta, mutta luultavasti varsinkin munkkien harjoittamissa pitkissä rukoussessioissa lähennellään meditatiivista tilaa. Tavoite on tavoittaa ”tyhjä mieli”, ajatuksista ja ulkomaailman ärsykkeistä vapaa mieli. Meditaatioon liitetään sana läsnäolo, eheys, keveys, täyttymys. Tuntuu kummalliselta, että oleellinen ihmisyyden muoto, ajattelu, pitäisi kytkeä pois. Humpan juoni onkin ajattelun laadussa. On aitoa ajattelua ja on aivojen autopilotti. Autopilotti hokee sitä samaa kaavaa, pahimmillaan vielä negatiivissävytteistä. Murehdimme eilisen murheita ja varuilta jo huomisenkin valmiiksi, väheksymme, katkeroidumme, vihaamme, pelkäämme.

Meditaation ”kevyempi” muoto on hetkessä olemisen taito. Läsnäoloa tunnistan itse tarvitsevani ja varmasti tarvitsisi moni muukin. Elämme yksinkertaisesti liian hektistä elämää. Pahimmillaan läsnäolomme jakautuu kolmeen osaan: fyysisen kehon sijainti, jatkuvasti käden ulottuvilla oleva Internet ja ajatuksiemme sen hetkinen sijainti. Seisomme tässä, kädessä kännykkä josta selailemme facebook -päivityksiä samalla kun puolittain pohdiskelemme jotain täysin muuta. Missä siis olemme läsnä? Moni janoaa ultimate -kokemuksia, koska mikään ei muuten tunnu miltään. Perusarki on tylsää, blaah. Voisiko tämä niin monien tuntema tylsyys olla sitä, ettemme edes kohtaa asioita oikeasti. Ne eivät tunnu miltään, koska emme ole läsnä. Aivopilotti on päällä. Olemme ajan kuluessa opettaneet itsemme jatkuvaan ärsykkeiden saamiseen, siihen että ”jotain tapahtuu”, kun tosiasiassa jotain tapahtuu aivan koko ajan.

Aivot kivikaudelta

Monessa suhteessa aivomme elävät vielä luolamiehen luolissa. Ympäristö on radikaalisti muuttunut, mutta aivomme vain luotaavat tätä kaikkea vuosituhansia vanhalla systeemillä. Kipu – johon kuuluvat myös epämukavat tunteet – vaarantaa elämää, mielihyvä turvaa sen. Nautinnot kuten syöminen, juominen, seksi, ja laumaan kuuluminen ovat kaikki elämän edellytyksiä. Olemme ohjelmoituja tavoittelemaan nopeita voittoja, eli hetkellisiäkin mielihyvän tunteita, sen uhalla että pitkällä tähtäimellä seuraukset ovat huonoja. Pettäminen, ruoan ahmiminen yli tarpeen ja asioiden lykkääminen ovat pikavoittoja, joiden pitkäaikaisvaikutuksien hyvyyttä voidaan epäillä. Siinä hetkessä ajatus kuitenkin tuntui hyvältä. Se riittää aivoillemme tekemään päätöksen. Koska haemme mielihyvää, kartamme mielipahaa. Pehmitämme mahdollisuudet tuntea kipua, henkistä tai fyysistä, minkä seurauksena turrutamme myös toisen pään tunteet. ”Mikään ei tunnu miltään” – kierre on syntynyt. Negatiivisten tunteiden vältteleminen on monesti hyvinkin huomaamatonta: selittelyä, ajatusten siirtämistä toisaalle, välttelemme tilanteita, ihmisiä. Ja negatiivisten tunteiden tunteminen ei tarkoita niissä märehtimistä, vaan tuntemista – ja sen jälkeen irti päästämistä.

Toinen ”kivikauden jäänne” vaikkakaan ei negatiivinen sellainen, on ihmisen sosiaalisuus. Nykymaailmassa, jossa yksilöllisyyttä ja omaa itseä korostetaan enemmän kuin tarpeeksi, unohtuu tosiasia siitä, että ihminen on yhä edelleen täysin laumaeläin, sosiaalisen kanssakäymisen kautta syntyvä olento. Ihmisyys tulee muista ihmisistä, ilman sosiaalistumista jäämme lähes eläimen tasolle. Tarinat ns. susilapsista todistavat tämän. Monen epämiellyttäväksi koetun tunteen taustalla on äärimmäinen vaara: lauman hylkäämisen riski. Tämä määrittelee hyvin pitkälle käyttäytymistämme. Haemme toisten hyväksyntää joskus äärimmäisilläkin teoilla. Ulkopuolelle jäämisen tunne on ihmisen psyykelle jopa kuolemaan johtavan raskas taakka.

Mantelitumake on se aivojemme osa, joka on pelastanut esi-isämme kuolemalta, ja pelastaa oikealla hetkellä yhä. Taistele, pakene, jähmety! Järki katoaa, kun mantelitumake ottaa vallan. Valitettavan usein nykyään ei kuitenkaan ole kyse oikeasti henkeä uhkaavista tilanteista, vaan aivot tulkitsevat tilanteita väärin. Näitä tilanteita kohdataan arkipäivässä jatkuvasti. Aivomme saattavat tulkita monet asiat uhiksi ja riskeiksi hengelle, jolloin mantelitumake syttyy eloon. Tähän riittää työkollegan eriävä mielipide, tai uhmaansa kiukutteleva lapsi. Tietoisuus ja läsnäolo auttavat tähänkin. ”Jahas, mantelitumake se tässä taas yrittää tehdä tepposiaan”.

Tunteiden raakuus

Tunteet ovat välttämätön osa ihmisyyttä. Tunteet ovat osa läsnäoloa, elämän raakana nauttimista. Tunteilla on yleensä tarinansa kerrottavana. Niin hyvät kuin huonoksikin koetut tunteet täytyy tuntea. Tärkeintä on kuitenkin osata päästää niistä myös irti. Hyväksy, ja anna sen jälkeen tunteen mennä, varsinkin jos se on kuluttava tunne.

Hyppönen esittää kirjasta Change your Brain Change your Life poimitun yhdeksän negatiivisen ajattelun kategoriaa, ja niistä yksi on uskominen tunteisiinsa sellaisinaan ja olettaminen, että ne ovat tietoa. Tunteilla on tarinansa, mutta aina se tarina ei perustukaan oikeaan faktaan, vaan uskomuksiin, vääriin tulkintoihin, oman mielen värittämiin tapahtumiin. Mitä jäin kirjassa ihmettelemään on, mihin sitten oikeasti voimme luottaa? Mitä ihan oikean oikeasti on elämä raakana, vailla aivopilottia ja liikaakin tekoja ohjailevia tunteita? Toki omia tunteitaan on hyvä kyseenalaistaa, ja monessa hetkessä on hyvä sanoa että tämä on vain tunne. VAIN tunne. Hyppönen neuvoi kysymään, ”Mikä on totuus?”

Ehkä elämää raakana on tietoisuutta. Tietoisuutta aivojen kikkailusta, tietoisuutta omista tunnetiloistaan, tietoisuutta siitä, mihin ne johtavat, tietoisuutta omasta minuudesta, tietoisuutta hetkestä, tietoisuutta toisista, vailla oletuksia. Vaikuttavassa valmentajassa meille kerrottiin tarina munkista, jonka ainut ohje elämän tärkeintä asiaa tiedustelevalle kiertolaiselle oli tietoisuus. Mitä enemmän asiaa miettii, sen totuudellisempi tuo vastaus on. Kun nautimme elämäämme tietoisina ja tietoisesti, nautimme sitä raakana. ”En uskalla”, sanoi nainen, jota valmensin. ”Entä, jos hyväksyt, että pelko on vain tunne?” Kysyin. Niinpä, tunne on vain tunne, mikä on totuus? Tunteet ovat aaltoja rantavedessä, ne eivät vie mennessään, eivätkä kaada vesirajassa seisovaa.

Kiitos

Kiitollisuus tekee onnellisemmaksi ja takaa paremmat yöunet. Kiitollisuutta voi harjoitella, ja voi jopa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Mistä asioista olen tänään ollut kiitollinen? Keistä olen kiitollinen? Kiitollisuus vähentää haluamista ja turhautumista. On hyvä asettaa tavoitteita, mutta jos vain tuijotamme niitä ja rakennamme elämäämme tulevaisuuden varaan, menetämme jotain oleellista – itse elämän. Tämän hetken. Matkan. Kiitollisuus on tätä hetkeä.

Uskon että…

Uskomukset, nuo elämäämme ihanan salakavalasti ohjailevat ratit. Uskomukset luovat elämäämme raameja, ne kertovat mihin pystymme ja mihin emme, ne luovat syy-seuraussuhteita ja rakentavat identiteettiämme. Hyppösen mukaan monen negatiivisen tunteen taustalla on uskomus. ”Mihin minun pitää uskoa, että minusta tuntuu tältä?” Kehiin astuu taas tietoisuus omista uskomuksista, niiden tunnistaminen ja muuttaminen. Oma sinnikäs uskomukseni on ollut, etten osaa aja autoa. Mikään ei todista tätä asiaa, mutta alitajuntani on vain päättänyt niin. Näen usein jopa painajaisia siitä, etten osaa ajaa, ja joka kerta autolla ajaminen ahdistaa. Vaikka kuinka pystyn todistamaan itselleni, että katsos nyt, taas päästiin ehjänä perille, vaatii tietoista muistuttelua itselleen muuttaa tätä automaattista ajattelumallia. Aivot tekevät sen niin salakavalasti ja ennen kuin huomaankaan, huomaan sanovani taas kerran jollekulle ääneen, niin että kun en ole järin hyvä kuski.

Toinen ärsyttävä uskomus on kuvitelma siitä, mitä ihmiset minusta mahtavat ajatella, tai että he ajattelevat tietyllä, itselleni negatiivisella tavalla. Kohta a.) toisen ajattelua ei voi joka tapauksessa hallita, joten asian ajattelu on totaalista energiahukkaa, kohta b.) luolamiesaivot parhaassa terässään, pelottelemassa että lauma hylkää, jos he eivät ajattele minusta vain ruusunpunaisia ajatuksia, kohta c.) tunteet ovat vain tunteita, mikä on totuus?

Pelkkä uskomusten ja itselle kerrottujen tarinoiden tunnistaminen ei riitä niitä muuttamaan, vaan tarvitaan tekoja. Tekoja, jotka muokkaavat uutta todellisuutta. Ja uutta todellisuutta voi havainnoida vain ollessa läsnä, olemalla utelias, tekemällä asioita toisin, olemalla myötätuntoinen, olemalla kiitollinen.

Oma haasteeni on liiallinen itsensä tutkailu. On hyvä olla tietoinen itsestään, mutta jatkuva oman sisäisen maailmansa tuijottelu heikentää läsnäoloa ja sitä kautta kaikkea muutakin. Coachingissa on elintärkeää osata päästää irti itsestään. Ulkoistaa minä, ja keskittyä toiseen ihmiseen. Oma ”hyvin pärjääminen” on toissijaista, pääroolissa on toinen. Tämän sisäistäminen täysin vaatii itseltä vielä harjoitusta. Olen liian keskittynyt omaan onnistumiseen kuin toiseen, stressaan, etten osaa tarpeeksi, teenkö juuri oikean kysymyksen. Oma mieli pitää saada tyhjennettyä. Tähän tarvitsen joitain ”virittäjiä”, asioita, tekoja, ääniä, hajuja, mitä ikinä, jotka valmistavat käsillä olevaan hetkeen. Turhauttavaa on, ettei tähän mennessä coachingille ole ollut rauhallista, hyvää tilaa. Oma ideaalitilani olisi seesteinen, esteettisesti kaunis, kuitenkin mahdollisimman virikkeetön. Samalla pitää kuitenkin opetella toimimaan tilasta riippumatta, pääsemään oikeaan mielialaan missä tahansa.

Kirjassa on paljon elementtejä, joita viedä coachingin ja valmentamisen maailmaan. Negatiivinen tunnekehä, uskomukset, aivopilotti, tulevaisuudessa tai menneessä eläminen ja läsnäolon puute vaivaavat meistä useampia, estäen todellisen kasvun esille tulemisen. Tätä voi tuoda osaksi coachingia kysymysten kautta, harjoitteilla (jonkinasteiset meditaatiohetket) sekä pakottamalla toimimaan erilailla – pienetkin asiat auttavat. Näitä vien ehdottomasti käytäntöön.

 

 

 

 

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!