Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Nouse nyt

Kirjoitettu 11.11.20
Esseen kirjoittaja: Elsa Rasehorn
Kirjapisteet: 2
Kirja: Nouse nyt
Kirjan kirjoittaja: Ulrika Björkstam
Kategoriat: 9.12. Elämänkerrat

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kaikilla on joskus huonoja päiviä. Huonoja viikkojakin. Huono päivä saa tuntemaan itsensä huonoksi, tyhmäksi, rumaksi, laiskaksi ja kaikkea muutakin ikävää. Silloin voi olla mahdotonta saada mitään järkevää aikaiseksi. Tällaisena päivänä yleensä antaudun fiilikselle ja säälin itseäni. Tällaiset kirjat ovat kuin tehty näitä hetkiä varten. Ulrika Björkstamin kirja: ”Nouse nyt”, on pysäyttävä tarina selviytymisestä. On aivan mahdotonta kuvitella itseään niin huonoon tilaan, missä Björkstam on ollut, henkisesti ja fyysisesti, kun hän oli onnettomuuden jälkeen.

 

Björkstam oli lähdössä töistä ja nousemassa taksiin, kun huomasi lentokoneen syöksyvän suoraan häntä kohti. Hän tajuaa makaavansa maassa ja on tajuissaan, sokissa. Jokin hänen sisällään sanoo: ”Nouse nyt.” Myöhemmin Björkstam palaa tähän hetkeen ja miettii kivuissaan, ettei olisi pitänyt nousta. Kirjaa lukiessa tunteet nousevat pintaan ja on inspiroitunut olo. Itsekin välillä miettii, että kunpa ei tarvitsisi olla olemassa, mutta silti tiedostaa, että haluaa sisimmissään elää.

 

Kävin keväällä suurta kamppailua oman motivaationi löytämiseen ja en ole vieläkään päässyt siitä aivan yli, vaikka suuria harppauksia olenkin ottanut. Kesällä sain tietää, että olen masentunut. Olen saanut siihen apua ja päässyt parempaan pisteeseen henkisen hyvinvointini kanssa. Mielenterveyttä ei tule laiminlyödä, sillä se on yhtä lailla merkittävä kuin fyysinenkin terveys. Tällä hetkellä yritän tasapainoilla hyvän olon ja tehokkaan työnteon kanssa. Samaan aikaan pitäisi olla itselleen armollinen ja muistaa vapaa-ajan ja rentoutumisen merkitys, mutta myös tehdä valtavasti töitä vain pysyäkseen muiden tahdissa. Miten tämä on mahdollista masentuneelle ja ahdistuneelle yksilölle?

 

Kuinka jaksan

Iso osa omasta jaksamisestani riippuu ympärilläni olevista ihmisistä. Kun kotona on kaikki hyvin, jaksaa ainakin kolme kertaa suurempaa työtaakkaa kuin jos kotonakin ahdistaa. Nyt, kun parisuhteessa on meneillään tasaisen onnellinen ja rakkaudentäyteinen jakso, on helppo keskittyä muuhun. Olen pitkään kokenut omassa tiimissäni riittämättömyyden tunnetta, mikä saa minut tuntemaan, etten saa yhtään arvostusta. Tätä on vaikea ottaa esille, sillä tiedän, etten varsinaisesti ole mikään ydinpelaaja. Sen kuitenkin tiedän, että teen hurjan paljon töitä oman tulevaisuuteni eteen, vaikkei se kaikille näkyisi. Toki se on itsekästä, sillä mietin harvoin tiimiäni siinä mitä teen, muuten, kuin että: ”Onkohan tämä tiimille ok”, tai ”lasketaankohan tämä projektiksi?”

 

Päätin kuitenkin tuoda pahan oloni esille, sillä olen aina ennenkin ollut rehellinen tiimilleni ja sanonut asiat ääneen, silloinkin kun se pelottaa. Ensimmäinen keskustelu oli suorastaan farssi. En ollut etukäteen suunnitellut sanojani paljoa ja vastaus oli täysin sitä mitä odotinkin saavani, eli neuvoja ja kritisointia. Tietenkin vastaus oli juuri sitä. Tiimin vastaus oli puolusteleva, koska minun lausuntoni oli suoraan hyökkäävä. Tunnekuohussa käy aika helposti niin. Purin pettymystäni tiimini lisäksi koko akatemian väkeen ja useampi henkilö soitti minulle huolissaan siitä, miten voin.

 

Taidan olla liemessä

Seuraavan kerran asia otettiin puheeksi treeneissä, niin, että siihen oli varattu käytännössä rajattomasti aikaa. Kaikki saivat mahdollisuuden puhua ja keskustelu oli avointa. Ilmapiiri oli rauhallinen ja ymmärtäväinen. Ensimmäistä kertaa tajusin todella, mitä tiimini ajattelee minusta työssä. Olen lähes tiimien jaosta asti ajatellut olevani monesti ikään kuin silmätikkuna, eikä minua kohdella samalla tavalla kuin muita. Ehkä se on totta, mutta olenhan minäkin erilainen kuin muut ja varmasti oma käytökseni heijastuu muissa. Eräs ystäväni sai minut myös ymmärtämään, että vaikka olen sisältä erittäin herkkä ihminen, on minulla kova ulkokuori, mitä tavallaan kompensoin huumorilla, mutta mikä ei oikeastaan edes pehmennä kuvaa, päinvastoin. Ehkä huumori on defenssi, ehkä se on lapsuudesta opittu toimintamalli, ehkä molempia. Mitä tiimini sitten oikeasti ajattelee? He näkevät minussa potentiaalia. Olen sanonutkin ääneen, olevani alisuorittaja ja he eivät aio päästää minua helpolla, sillä tietävät minun pystyvän parempaan ja siksi puskevat ja haastavat minua kovasti.

 

En kaipaisi tiimiltäni aivan niin paljoa painetta, sillä kun paine kasvaa liian suureksi, lamaannun ja minusta tulee marttyyri. Mietin, miksei mikään riitä. Mietin, miksei muille sanota samoista asioista, vertaan itseäni muihin. Jos minulla on liikaa tehtävää ja liian vähän aikaa, en tee mitään. Ahdistun ja yritän keksiä keinoja, millä pääsen pälkähästä tai pusken kaikki ajatukset muualle ja katson televisiota. Ironisesti, olen itse sellainen tiimiläinen, joka haastaa muita. Tykkään vähän kyseenalaistaa ja olla erimieltä. Tykkään perustella asioita ja väitellä, kunhan se ei etene riidaksi. Haastan jatkuvasti koko tiimiä ja olenkin saanut palautetta, että se on myös hyvä asia, mikä tietenkin rohkaisee minua jatkamaan. Jos kuitenkin haluaisin osaltani saada enemmän ymmärrystä ja tukea, ehkä minun tulisi myös antaa sitä ensin tiimille, jotta se voi kimmota takaisin? Sitä lähden kokeilemaan seuraavaksi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!