Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Paras parhaani

Kirjoitettu 07.12.15
Esseen kirjoittaja: Annu Karkama
Kirjapisteet: 2
Kirja: Paras
Kirjan kirjoittaja: Erik Bertrand Larssen
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Olen lukenut akatemian aikana useita elämänhallinnan ja itsensä kehittämisen kirjaa. Sama kaava toistuu niissä melko usein ja usein mietin kuinka hölmö olenkaan, kun lukemani asiat eivät ole minulle uusia, mutta silti en saa niitä aina vietyä käytäntöön. Ikäänkuin tiedostan asiat, mutta en aivan sisäistä – tai koe täysin omakseni.

Useat kirjat, kuin myös Paras, puhuu 10 000 toiston tarpeesta tiellä menestykseen. Sana lahjakas ei niinkään pitäisi kuulua sanavarastoon menestyjää määriteltäessä, pikemminkin sinnikäs. Hän, joka jaksaa tehdä toistoja, harjoitella, kehittyä ja epäonnistuakin yrittäessään, kohtaa menestyksen mitä todennäköisemmin jossain vaiheessa. Eri alojen menestyjiä vertailtaessa, on todettu toistojen ja harjoittelun määrän olevan suoraan verrannollinen saatuun menestykseen. He, joilla 10 000 toistoa oli täynnä, menestyivät selvästi paremmin kuin ne jotka olivat kyllä harjoitelleet, mutta vain 5000 toiston verran.

Vaatii siis jonkinsortin omistatumista sillä tuollainen toistomäärä ei tule hetkessä – se vaatii vuosia, jopa 10 vuotta. Vaikka koenkin saavuttaneeni elämässä pieniä upeita menestyshetkiä, olen päässyt tavoitteisiini ja saanut hetken olla todella ylpeä itsestäni, en silti koe, että olisin erityisen hyvä missään. Ei, minulla ei ole suurta toistojen määrää taustallani, sillä en tiedä mihin ne käyttäisin. Toki elämässä tulee huomaamatta eteen tilanteita, joissa tiettyjä toistoja tapahtuu säännöllisesti, esim. ihmissuhteiden kanssa ja niissä kehittyy iän myötä pakostakin.

Mutta välillä mietin, olenko minä itse oman menestykseni este? Vaatii nimittäin kovaa kurinalaisuutta jaksaa tehdä paraspaljon harjoittelua yhden asian eteen? Olkootkin se yksi asia vaikka johtajuus, joka sisältää monia eri osa-alueita. Onko intohimo välttämätöntä harjoiteltavaa asiaa kohtaan, jotta toistoja jaksaa tehdä, vai riittääkö siihen pelkkä päämäärätietoisuus? Toistaiseksi olen käpertynyt sen tiedon alle, että minulta vain puuttu intohimo yhtä tiettyä asiaa kohtaan. Mutta entä jos kyse onkin vain päätöksestä harjoitella. Silloin joudun toteamaan olevani intohimottomuuden sijaan vain laiska – ja sehän vasta suututtaakin. Minulla olisi avaimet menestykseen, mutta olenko liian laiska avaamaan oven? Karmiva ajatus. Toisaalta tämä on se, joka erottaa jyvät akanoista. Kenellä on munaa tehdä pitkäaikaisia päätöksiä elämässään ja kenellä ei.

Vastapainona mietin myös sitä, että pitääkö jokaisen olla menestyjä? Pitääkö jokaisella löytyä munaa tehdä pitkäjänteisiä päätöksiä? Kyllä, haluaisin tienata hyvin ja olla arvostettu alani osaaja (mikä lie ala olisikaan), mutta toisalta nautin niin hirmuisesti elämän tarjoamista hetkistä, jolloin voin vain olla perheeni kanssa, nauttia lenkkeilystä koiran kanssa ja syödä hyvin. Eikö tärkeintä kuitenkin ole se, että olet onnellinen ja nautit näistä hetkistä tällä pallolla? Jos sinut tekee onnelliseksi se, että herkuttelet glögiä takkatulen ääressä, sen sijaan että olisit taas juoksuradalla harjoittelemassa silmissä siintävää maailmanmestaruutta varten, niin onko se väärin? Olin pitkään todella ura-orientoitunut, haaveilin omasta yrityksestä tai johtoroolista isommassa yrityksessä. Otin steppejä, harjoittelin johtajuutta, luin kirjallisuuta ja jokseenkin olen tällä tiellä edelleen, sen suunta vain on hieman muuttunut. Elämääni ohjaavat arvoni ovat tavoittaneet minut paremmin. Tällä hetkellä kiinnostaa enemmän valmentava johtajuus tai valmentajuus, lasten ja nuorten parissa. Tämä osittain siksi, että koin aikuisten kesken tapahtuvan ”uramenestyksen” jokseenkin kylmäksi ja karuksi maailmaksi. Maailmaksi joka on täynnä kilpailua paremmuudesta ja mahdollisuuksien hyötykäytöstä- joskus jopa toisten kustannuksella. Tällainen maailma ei tuntunut enää omalta. Tässä nousee esiin omien arvojen merkitys tavoitteiden luomisessa. Jos arvoni ohjaavat minua ihmisläheisempään toimintaan, onko oikea suunta silloin lähteä taistelemaan ”kylmän” yritysmaailman hampaisiin oman menestyksen puolesta. Tuskinpa.

Olen vankasti itsensä kehittämisen kannalla, ehkä joskus jopa liikaa ja se on saanut minut miettimään syitä toiminnan takana. Haluanko menestyä siksi, että saan toisten ihailua ja arvostusta, vai siksi että tavoitteisiin pääseminen antaa minulle mielihyvää? Jos haluan menestyä vain siksi, mitä muut minusta ajattelevat, saako menestyksestä lopulta tyydytystä kun aplodit loppuvat?

Olin todella kova suorittaja ja vaadin tiimiltäni ja lähipiiriltäni vastaavaa. Kunnes ymmärsin, että minun tavoitteeni ei ole sama kuin jonkun toisen tavoite. Jonkun tavoitteet ovat löyhempiä kuin minun, kun taas toisten tavoitteet jättävät omani vain kiihdytyken jälkeiseen hiekkapilveen. Olemme kaikki erilaisia, jokaisella omat tavoitteemme, omilla tasoillamme, riippuen kohdatuista haasteita ja kokemuksista. Ja tästä syystä muihin vertaaminen on turhaa. Emme koskaan tiedä, mitä toinen jo on, tai ei ole tehnyt saavuttaakseen omat maalinsa.

Mitä menestys sitten on ja milloin voidaan sanoa, onko joku henkilö menestynyt? Voiko sen sanoa ulkopuolinen toiselle, vai lähteekö se siitä, että itse kokee menestyneensä? Millä menestystä mitataan? Liittyykö se vain työelämään, voiko kotiäitinä toimiva nainen olla menestynyt?

Menestys tarkoittaa tavoitteiden onnistunutta saavuttamista.

Amerikkalaistutkijoiden mukaan menestys työelämässä riippuu paljolti kognitiivisista kyvyistä.

Liike-elämässä menestyksellä tarkoitetaan taloudellista menestystä, joka tarkoittaa lähes samaa asiaa kuin kilpailukyky. ” -Wikipedia

 

Menestys siis linkitetään usein nimenomaan työelämää koskevin asioihin, mutta kuitenkin pääydin on ”tavoitteiden onnistunut saavuttaminen”. Voimme helposti sanoa, että urheilija joka haluaa maailmanmestariksi on kultamitalin saatuaan menestyjä. Voimme myös sanoa, että äiti joka haluaa kasvattaa hyvän itsenäisyyspohjan lapselleen, on menestyjä jos näin käy. Tällöin vain menestymisen on näkemässä muutama ihminen, kun taas urheilijaa hehkuttaa sadattuhannet käsiparit.

 

Kirjassa puhuttiin myös, kuinka on turhaa koskaan verrata itseään muihin. Pitäisi aina verrata itseään vain itseensä. Kävin aiheesta pienehkön keskustelun. Mietin, onko muihin vertaaminen aina huono juttu. Eikö siitä voi saada myös uusia näkökulmia, kun miettii, miksi koen itseni niin epäsosiaaliseksi, ystäväni hilluessa tapahtumassa kuin tapahtumassa eri ihmisten parissa, jutellen täysin luontevasti. Tuleeko minun vain pohtia ”olenhan jo hiukan kehittynyt tässä vuosien aikana” vai voisinko vain vertailla omaa toimintaani toiseen henkilöön ja sitä kautta poimia juttuja joita voisin itsekin kokeilla. Ehkä vertailussa on siis tärkeää tiedostaa, onko kyse ”toinen on tässä parempi kuin toinen”-ajattelusta vai puhtaasta havainnoinnista ja tiedonkeruusta.

 

Mutta tosiasia on, että työelämä on hieman raadollista. Voin kiertää asioita selittelemällä ”tavoitteeni ovat pehmeäarvoisempia” ja lipua pois muutoksesta joka minun täytyy tehdä, mikäli tavoittelen menestystä myös työelämässä. Työnhakutilanteessa kilpaillaan kymmenien, ellei satojen muiden kanssa. Parhaat valitaan. Ja parhaaksi tulee, kun keskittyy tekemiseensä. Fokusoi ajatuksensa siihen,mitä minun täytyy nyt ja tulevaisuudessa tehdä, jotta tavoitan sen mitä haluan. Ja se vaatii työtä! Se vaatii tavoitteita, pitkäjänteisyyttä ja päämäärätietoisuutta. Se vaatii sisua päästä yli vaikeiden aikojen ja ymmärtää että nekin kuuluvat elämään. Se vaatii tavoitteita, jotka pilkotaan pienemmiksi välietapeiksi ja konkreettisiksi teoiksi menestyshaaveiden portaikossa. MENESTYS EI TULE KOSKAAN ILMAISEKSI.

 

Mutta onneksi meillä on jokaisella valta päättää omassa elämässämme, millä portaalla oma henkilökohtainen menestyksemme ja armollisuus itseämme kohtaan seisoo.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!