Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Peloton vai Pelkuri?

Kirjoitettu 09.02.16
Esseen kirjoittaja: Jarna Lehtola
Kirjapisteet: 2
Kirja: Pelon hinta
Kirjan kirjoittaja: Henkka Hyppönen
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Olemme puhuneet tiimissämme viimeaikoina pelosta. Suosittelujen vuoksi luin Henkka Hyppösen kirja Pelon hinta. Kirja herätti ajatuksia, eniten omien pelkojeni synnystä. Suurin pelkoni ja esteeni tehdä uusia asioita on epäonnistumisen pelko. Panouduinkin pohtimaan pelkoni syntyperiä ja pelon vaikutuksia, joten essee on lähinnä ajatusten purkua ”paperille”.

 

Luulin pitkään olevani peloton. Ja olinkin, kunnes ala-asteella minusta tuli koulukiusattu. Silloin pelkkä kotiovesta astuminen pelotti, koulusta puhumattakaan. Pelkäsin välillä jopa omia kavereitani. Yläasteen puolivälissä roolit olivat vaihtuneet käänteisiksi, minusta tuli koulukiusaaja. Käänsin sen pelon, jota olin itse vuosia kokenut, voimaksi kiusata jotakin toista. Pönkittää omaa egoani kiusaamalla ja luomalla pelkoa muille. Ajatus ”en pelkää mitään tai ketään” astui jälleen kuvioihin. Tämän ajatuksen vahvistamana tein paljon hölmöyksiä, joita nyt vanhemmiten voi vaan katua. Hain hyväksyntää ”siisteillä” teoilla, yrittämällä näyttää coolilta, jota ei pelko kotiarestista kiinnosta. Ja kaikki nuo teot johtuivat siitä, että pelkäsin. Pelkäsin, että joudun itse kiusatuksi, että minua ei oteta mukaan kaveriporukkaan. Pelkäsin pitää esitelmän minua oikeasti kiinnostavasta aiheesta, sillä luulin muiden nauravan minulle. Aloin karttaa lähes kaikkia mahdollisia epäonnistumisen tilanteita, sillä pelkäsin.

 

Epävarmuudesta epäonnistumisen pelkoon

Luultavimmin nuoruuden pelkoni johtuivat kirjassakin puhutusta epävarmuudesta. Nyt aikuisiälläkin voin todeta monen pelon johtuvan juurikin epävarmuudesta. Oma epävarmuus vaikuttaa arkipäiväisesti tekemisissäni. Myös epäonnistumisen uhka on merkittävä syy pelolle. Minulta on aina vaadittu paljon ja olen oppinut vaatimaan paljon myös itseltäni. Ero on siinä, etten anna itselleni lupaa epäonnistua. Olen siis aivan itse kyhännyt tämän vankilan. Olen oman pääni, omien ajatusteni vankina. Tämä johtaa siihen, että valitsen varmoja juttuja, joissa suurella todennäköisyydellä onnistun. Jos aina vaan onnistuu, tulee epäonnistumisesta suuri mörkö, jota alkaa oikeasti pelätä. Alitajuntaan kasvaa ajatus, että epäonnistuminen on pahinta maailmassa, eikä siitä selviä. Jos epäonnistut, joudut naurunalaiseksi ja olet varsinainen luuseri. Eihän se todellisuudessa ole näin. En oikeastaan muista yhtäkään tilannetta, jossa epäonnistumisesta olisi rankaistu. Epäonnistumisia tarvitaan vähintään yhtä paljon kuin onnistumisiakin. Onnistuminen on toki kivaa mutta opettavaisia tapauksia ovat juurikin ne paljon pelätyt epäonnistumiset.

Miksi en anna itselleni lupaa munata oikein kunnolla? Miksi en tee tarkoituksella jotain, jossa minulla on riski epäonnistua? Olen akatemialla tehnyt tähän asti vain niin sanottuja ”varmoja” projekteja. Nekin ovat olleet tyhjää parempia mutta ovatko ne loppupeleissä vieneet oppimista ja kehittymistäni eteenpäin? Eivät juurikaan. Oppimissopimukseni on täynnä asioita, joissa voin onnistua helpostikin. Otankin tavoitteeksi epäonnistua, sallia mokaamisen itselleni. Ehkäpä juhlistankin oikein kunnolla epäonnistumista, ja kirjan neuvon mukaan käännän sen positiiviseksi. Kaltaiselleni perfektionistille ja täydellisyyttä tavoittelevalle epäonnistuminen tulisi tarpeen. Se saattaisi murtaa maailmani, mutta todennäköisesti vain hetkeksi. Tai entäpä jos selviäisinkin siitä pelkällä olankohautuksella?

Ilman epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä elämä on köyhää. Voisi kuvitella että jatkuva onnistuminen toisi mukavan ja ylpeän tunteen. Oma ”täydellinen” elämäni on itseasiassa aika tylsää. Pieni epäonnistumisen riski tekisi varmasti elämästä kutkuttavaa ja lisäisi vähän jännitystä. Se voisi jopa johtaa parempaa lopputulokseen. Olen huomannut, ettei epäonnistumisen pelko rajoitu vain itseeni, vaan myös esimerkiksi tiimiini. Tämä taas on kurjaa tiimikavereita kohtaan, kun huohotan niskassa varmistamassa sataprosenttista onnistumista. Tässä kohtaa olisi tarvetta tiimin tuelle, ymmärtää pelkoni ja auttaa kasvamaan siitä ulos.

 

 

Jos jotain positiivista, olen alkanut opetella ottamaan riskejä ja murtamaan pelkoani epäonnistua. Esimerkkinä oli Tuusniemen laivaprokkis, joka oli itselle täysin tuntematon ja vieras. Se ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin, joten on alettava etsiä uusia tuulia, joissa onnistua tai epäonnistua.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!