Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Pilvilinnojen murskausta

Kirjoitettu 24.10.17
Esseen kirjoittaja: Oona Tynkkynen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Vaaralliset ideat – kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi
Kirjan kirjoittaja: Alf Rehn
Kategoriat: 7. Innovointi, 7.1. Luovan ajattelun työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Romanttisen pumpulimaailmani muureihin tuli pelkästään yhden kirjan lukemisella iso reikä, (onneksi) pilvilinnat eivät vielä täysin sortuneet. Jos Alf Rehnin kirjaa ’Vaaralliset ideat – kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi’ on uskominen, lukeudun juuri noihin luovuuden faneihin ja ihailijoihin, jotka ajattelevat, että luovuus on mukava ja ihana asia. Niihin, jotka haluavat olla luovia, ja jotka haluavat, että luovuutta on joka paikassa. Tuotahan luovuus ei Rehnin mukaan ole. Päinvastoin, se on vaikeaa ja ikävää. Se haastaa aivomme uudelle tasolle, jonne ne eivät mene pakottamatta.

Oikea luovuus on Rehnin mukaan paljon tuota ihannekuvaa ronskimpaa. Sen herättämiseen ei riitä vain laatikon ulospuolelta ajattelu, vaan se vaatii laatikon ulkopuolella olevan salaisen laatikon ulkopuolelta ajattelua.

Kuulostaako vaikealta? Niinpä, sitä se totisesti on.

 

Rehnin kirja pyörii luovuuskirjana ihan omassa sarjassaan. Se ei tyydy kertomaan, miten luovuutta voi kehittää, vaan se haistattaa pitkät ”päälle liimatulle” luovuudelle. Rehnin mukaan meidän on luovuttava romanttisista ”luovan neron”-mielikuvistamme. Luovuus ei synny aivoissa, vaan yhteistyön tuloksena siis oikeastaan aivojen välillä.

Täytyy myöntää, että itse olen sortunut romantikkona usein ”luovan neron” -ajatukseen. Olisihan se nyt hienoa olla luovia ideoita täynnä ja tiputtaa aina sopivia sopiviin paikkoihin. Totuus vaan ei taida olla ihan se. Totuus on se, että luovuus on raakaa työtä. Se ei ole pelkkää ideoimista, vaan se on myös kokeilemista ja tekemistä. Luovuudessa pitää Rehnin mukaan unohtaa oma tärkeyden tunteensa, mihin myönnän itse sortuvani. Kunpa vain keksisin, miten siitä pääsee eroon.

Luovia ideoita on Rehnin mukaan tärkeää kyseenalaistaa ja haastaa, jotta ideoista tulisi hyviä. Mutta Rehn muistuttaa kirjassaan vielä myöhemmin, että aina ei ole tarpeen kyseenalaistaa ideoita loputtomiin. Asioiden lukkoon lyöminen on myös tärkeää, vaikka se vaikeaa usein onkin. Ideat pitää altistaa monenlaisille vaikutteille sekä niitä pitää työstää alituisesti kaavamaisuuden välttämiseksi.

Luovuus ei siis totisesti ole iloista ideoiden heittelyä, vaan raakaa työstämistä, raakaa työtä.

 

Ideoiden kyseenalaistaminen toi mieleen taannoisen ’Vain voittajat muistetaan’ -viikon, jossa meidän ryhmämme ideointi oli alkuun todella tehokasta. Ideoimme kymmenille, ellemme sadoille post it-lapuille uusia ideoita eri teemojen ympäriltä. Teimme lapuista koonteja ja valitsimme parhaita kokonaisuuksia. Kyseenalaistimme vastaan tulleita ideoita ja saimme karsittua muutamia ideoita matkalla pois joukosta. Saimme kasattua melko nopeasti omasta mielestämme hyvän, mutta vielä aika raa’an idean. Välisoitto asiakkaalle kuitenkin paljasti, ettei ideamme ollut sitä, mitä he kaipasivat.

Ihan kuin olisimme törmänneet seinään. Yhtäkkiä kaikki vauhti loppui eivätkä syntyneet ideat tuntuneet enää hyviltä. Kenelläkään ei ollut voimaa puskea ideoita eteenpäin, mikä tässä vaiheessa ehkä olisi ollut jopa järkevää. Pyysimme ja saimme apua, jonka pohjalta päädyimme tekemään täyskäännöksen, jonka myötä unohtui viimeinenkin kyseenalaistaminen.

Ajan kulku kävi yhtäkkiä ahdistamaan ja asioiden lukkoon lyömisestä tuli tiimin tärkein prioriteetti. Ja no vähänhän siinä metsään sitten mentiin.

 

Näin jälkikäteen on helppo jossitella ja miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta toisaalta, jos noita asioita pohtii, ehkä ne jäävät päähän ja ensi kerralla ei tule tehtyä samoja virheitä.

Rehn kirjoittaa kirjassaan, että järkiperäinen ja luova ovat aina ristiriidassa keskenään. Tähän kompastuimme osittain ideoinnissamme. Keskityimme niihin ideoihin, jotka olisi mahdollista toteuttaa, vaikka alkuun meidän olisi pitänyt ideoida paljon luovemmin välittämättä toteutettavuudesta ja sopivuudesta alaan.

Kirjoitin jo aiemmin Rehnin ajatuksesta, että todelliset luovat ihmiset tekevät ja kokeilevat, eivät vain ideoi ja tätä meidän olisi pitänyt hyödyntää. Meidän olisi pitänyt soittaa ja kysellä miltä idea kuulostaa, voisiko se toimia, miten sitä voisi kehittää? Parhaimmillaan olisimme voineet kokeilla jotain ideaa käytännössä pienimuotoisesti.

Olimme projektimme loppumetreillä jo, kun viimein tajusimme, toisilta kopiointi on sallittua. Pystyimme hyödyntämään tätä hivenen, mutta emme niin hyvin kuin mahdollista. Alf Rehn kannustaa kirjassaan nimenomaan kopiointiin. ”Kopioiminen ei ole rumaa.” ”Kaikkihan sitä tekevät.” Kopioimalla toisten ideoista ja tuomalla niitä uusiin konteksteihin ja kehittämällä niitä pidemmälle syntyy parhaimmillaan nerokkaita ideoita.

Niin meidän olisi pitänyt ajatella laatikon ulkopuolelta sekä röyhkeästi kopioida toisten ideoita. Mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että laatikon ulkopuolelta ajattelu on todella vaikeaa. Uusia ideoita ei vain tunnu syntyvän.

Rehnin mukaan, jos luovuuden haluaa päästää valloilleen, on järjen rajoitukset heitettävä niin sanotusti hitoille. Luovuuden täytyy ylittää kaikki rajat ja rajoitukset. Tästä pääsemme ongelmaan, joka minun kohdallani ainakin on. Noudatan sääntöjä liian orjallisesti ja asetan ajatuksilleni rajoituksia huomaamattani. Yritän kuunnella aina mahdollisimman tasapainoisesti tunteita ja järkeä. En anna kummankaan juosta alasti vapaana pellossa – tai no järki tuskin siellä alasti juoksisi.

Luovuuden tehtävä on Rehnin mukaan avata ovia, ei sulkea niitä. Tässä minun järki tekee luovuudelleni hallaa. Järki rajoittaa ajatukset pysymään toteutettavuuden ja säädyllisyyden rajoissa. Vaikka nimenomaa oikeassa luovuudessa pitää uskaltaa ajatella juuri päinvastoin.

Täytyy sanoa, että järkeni murtaminen on sitten aikamoinen työmaa. Enkä oikein tiedä (edes tämän kirjan jälkeen), miten pystyisin siihen. En edes tiedä, onko se mahdollista. Kirja tarjoili kuitenkin kyseisen ongelman helpottamiseksi yhden keinon: sopimattomat kysymykset.

Alf Rehnin sopimattomat kysymykset ovat:

  • Mitä alallamme ei saa koskaan tehdä? /Mikä on alallamme kiellettyä? / Mitä alallamme pidetään sopimattomana?
  • Mitä yrityksessämme ei saa koskaan tehdä? /Mikä on yrityksessämme kiellettyä? /Mitä yrityksessämme pidetään sopimattomana?

Vastattuasi edellä oleviin, vastaa sitten seuraaviin.

  • Milloin minä/me teimme viimeksi niin kuin yllä sanotaan?
  • Miksi ei?

Yritin miettiä kysymyksiin vastauksia, enkä aluksi keksinyt mitään kunnon vastauksia kysymyksiin. Tein hetken muuta ja jatkoin miettimistä ja sitten aloin keksiä. Alallamme, liiketalouden parissa, ei saa koskaan syljeskellä kattoon kokouksissa ja heittää tikalla budjetin lukuja.

Alallamme (ja aika lailla yleisestikin) on kiellettyä vahingoittaa ihmisiä fyysisesti, huijata rahaa ja kiertää veroja. Sopimatonta alallamme voisi olla saippuakuplien puhaltaminen kokouksessa ja leijan lennättäminen toimiston ikkunasta. Leikki junaradan rakentaminen toimistojen välille viestien viemiseksi voisi myös olla sopimatonta, kuten myös kahvin korvaaminen salaa kaakaolla.

Täytyy myöntää, etten ole työpaikallani koskaan edellä mainittuja tehnyt, mutta miksipäs ei. Ainakin saippuakuplien puhaltaminen kokouksessa voisi tuoda mukavaa vaihtelua ja yllätyksellisyyttä harmaisiin kokouksiin. Leijan lennättäminen ikkunaista olisi kivaa ja samalla saisi raitista ilmaa, kun ulos seisomaan meneminen tuntuu jotenkin tyhmältä ja tylsältä. Liian kofeiinin sijaan lämmin kaakao voisi rentouttaa ylivilkkauden lisäämisen sijaan.

Mielestäni budjetin luvut voisi heittää tikalla, jos vaihtoehdot olisi mietitty kuitenkin aika tarkkaan, ettei niiden kanssa mentäisi metsää. Junanradan rakentaminen toimistojen väliin tai akatemialla työpöytien väliin ja päälle olisi hauskaa (vaatii TOSI paljon palikoita) ja kehittäisi luovuutta ja yhteistyötaitoja, kun miettisimme porukalla, kuinka monella eri tavalla radan voi rakentaa. Siinä sitten juna saisi puksutella rataa ympäri perässään jokaisen tiimiyrityksen vaunut, johon voisi halutessaan kirjoittaa junan matkan varrelta viestejä tai jättää palan suklaata kollegoille.

Näköjään minäkin osaan keksiä jotain, kun vain aina malttaisin. Täytyy kyllä myöntää, että sisäinen lapseni heräsi. Olisi aika siistiä päästä toteuttamaan noita juttuja oikeasti. Ehkä joskus, jos pääsen pitämään luentoa tai kouluttamaan jostain aiheesta, otan laukusta saippuakuplat ja alan puhallella niitä ympäriinsä. Ihmiset voisivat olla hämmästyneitä, mutta kukapa nyt ei tykkäisi saippuakuplista! Se herättäisi varmasti iloa. Olisi kiva jakaa myös ilmapalloja, varsinkin jos kohdeyleisöni olisi virallisia pukumiehiä ja -naisia. Voisin käskeä jokaisen ottamaan kravatin pois ja somia niillä heliumilla täytetty ilmapallot kiinni.

Kahvia odottaneet saisivat aikamoisen yllätyksen, kun kahvin tilalla olisi kaakaota ja kengät käskettäisiin ovella vaihtaa villasukkiin (tämän haluan tuoda joskus omaan yritykseeni käyttöön, jos minulla joskus sellainen on).

Täytyy sanoa, että miksipä ei, jos pokka kestää!

 

Vielä loppuun lyhyt ajatusten yhteenveto kirjasta. Keskeisimpänä oppina kirjasta jäi käteen, että pitää uskaltaa mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Pitää ärsyttää ja ällöttää. Pitää olla lapsellinen ja rietas. Pitää rikkoa rajoja ja tehdä sitä, mitä muut eivät uskalla tehdä. Sen oppiminen on pitkä prosessi, mutta ehkä käytän Rehnin sopimattomia kysymyksiä uudestaan ja sovella niitä tuleviin projekteihin. Ainakin nyt kysymyksiin vastaaminen sai minun sisäisen lapseni innostumaan ihan täysillä, kun viimein jaksoin paneutua tehtävään. Toivottavasti rohkeus riittää viemään näitä ideoita eteenpäin!

Tagit: , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!