Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Puhu äänellä jonka kuulen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Järkisyyt, puolustaminen ja valittelu eivät vie meitä sinne, minne haluamme. Ne ovat tekosyitä paikalla pysymiselle”.

Minua johtajuus on aina kiehtonut jo ihan asiana hyvinkin paljon. Millainen on hyvä johtaja ? Mitä ominaisuuksia ihmisellä tulee olla, että hän menestyisi vakuuttavana johtajana ? Mitkä piirteet ovat ratkaisevia, että ne luovat vaikutelman luotettavuudesta ja uskottavuudesta ? Mitä minun tulisi kehittää itsessäni ollakseni vaikutusvaltainen johtaja ?

Olen huomannut Akatemian aikana, että joku osa viestinnässäni ns. kusee. Palautteeni viime syksyn palautetreeneissä oli kutakuinkin: ”suoraa puhetta,  johtajamaisia elkeitä, temperamenttia, tulistumista 0-100 hyvin tehokkaasti”. Seuraavissa palautetreeneissä sain kuulla, että olin hienosti kehittynyt itsehillinnässäni, minkä kyllä itsekin allekirjoitan. Mutta joku tässä silti mättää. Vaikka minut sanotaankin koettavan samoin kuin itsekin itseni koen, niin en jotenkin silti saa aina viestejäni perille oikein niin, että olisin itse sitä mieltä että näin tapahtui, tai että huomaisin sen myös muiden käytöksessä. Minulla on paljon mielipiteitä ja ajatuksia, mutta en koe itseäni tarpeeksi vakuuttavaksi niiden kanssa. Aikaisemmin en ole asiaan lähtenyt perehtymään kovinkaan tarkoin vaan ajatus on vain ikään kuin leijunut ilmoilla, mutta luettuani kirjan ”Kiltti tyttö ei pääse pomoksi” koin pienen oivalluksen hetken.

Ongelma ei ole niinkään toiminnassani, vaan kaikki lähteekin puhetavoista ja -tottumuksista. Kokosin tähän 7 hieman toisiaan sivuavaa ”virhettä”, mitä löysin omista puhetottumuksistani.

  1. Toteamuksen pukeminen kysymyksen muotoon

Tämä on yleinen virhe, jota kuulen naisten tekevän. He haluavat esittää ajatuksen, mutta esittävät sen kysymyksen muodossa, jottei heitä pidetä liian suorasukaisina tai päällekäyvinä.

Esimerkki: ”Miltä teistä tuntuisi, jos..” tai ”Oletteko harkinneet….”

 

Itse teen tätä harva se päivä. Minulla on mielipide asiasta, mutta sen esittämisen sijaan lähdenkin kalastelemaan, josko kysymyksen avulla saisin jonkun muun olemaan samaa mieltä asiasta. Ihan naurettavaa. Huvittavinta on, etten ole edes tajunnut tätä itse. Syön itse omaa uskottavuuttani ”luopumalla idean omistajuudesta” jo heti kättelyssä. Ja miksi ? Jaa-a.

 

  1. Selittäminen

”Pääasiallisia syitä on neljä: Kun sanoja on enemmän, viesti pehmentyy, ja herra arjele meitä kuulostamasta liian pontevilta. Toiseksi saatamme pelätä, ettemme ole olleet riittävän perusteellisia, joten yritämme esittää asian tyhjentävästi puhumalla puhumasta päästyämme. Kolmas syy on, ettei puhettamme useinkaan kommentoida, joten jatkamme puhumista saadaksemme palautetta. Lopuksi peitämme puhumisella epävarmuutemme. Ajattelemme, että mitä enemmän puhumme, sitä vakuuttavampia olemme… vaikka todellisuudessa käy juuri päinvastoin”.

 

Jepjep.  Mitä tähän lisäämään. Tässä oli lista juurikin niistä asioista, miksi selitän, selitän ja selitän. Usein vailla päätä ja häntää.

 

  1. Luvan pyytäminen

”Oletan, että naiset pyytävät lupaa pikemminkin tottumuksen vuoksi kuin siksi, että heillä olisi todellista tarvetta saada lupa. Luvan pyytäminen on muunnelma ideoiden esittämisestä kysymysten muodossa, mutta se voi olla vielä vaarallisempaa. ” ”Jos pyydämme lupaa ennen kuin toimimme, meitä ei todennäköisesti syytetä virheen tekemisestä, mutta meitä ei myöskään pidetä itseemme luottavina riskinottajina”

Tämä ei näy minussa niinkään akatemialla, missä luvan pyytäminen tiimiltä on sovittu käytäntö tiettyjä asioita koskien, kun taas puolestaan ilmoittamiskäytäntöä sovelletaan toisiin. Tämä piirre ilmeneekin kohdallani ravintola-alan töissä, jossa minulla ei usein ole ennakkoon tarkkaa tietoa vastuualueestani ja toimintaluvistani. Tästä viisastuneena: Kesätyösopimusta kirjoittaessani selvitän ensitöikseni, mitkä asiat ovat päätettävissäni ja mistä tulee erikseen kysyä, sillä enhän halua tällaisen vaikuttavan kyvykkyyteni aliarviointiin vain siksi, etten ole hoksannut selvittää vastuualuettani.

 

  1. Välttelevien määreiden käyttö

”Se on vähän sillä lailla…”, ”Me vähän niin kuin yritimme…”, ”Meidän pitäisi ehkä….” ja ”Saattaisi olla parempi…”

What goes around, comes around.  Jatkumoa kohdalle 1. Yritän pehmentää sanomaani, etten vaikuttaisi liian jyrkältä tai jääräpäiseltä, ja hukkaan koko pointin edellä kuvailemaani kiertelyyn ja kaarteluun. Vakuuttavuus hukkuu ennen kuin itse asiaa saa edes sanotuksi. Säälittävää.

 

  1. Täytesanojen käyttö

Tästä ei tarvitse edes lainausta. Ehkä pahin maneeri mitä omaan. ”Niinku tota niinii, tota niinii, siis sillee niinku…” Suora lainaus omasta esiintymisestäni mm. vahvarissa. Hävetti ihan kun katsoin streamausta jälkikäteen. Noin joka toinen sana oli joku täytesana. JOKA TOINEN. Koita siinä olla sitten uskottava. Itsekin kyllästyin ensimmäisen puolen minuutin aikana kuuntelemaan sitä jonninjoutavien jorinaa, en halua edes tietä miltä se yleisöstä kuulosti.

Jos tästä jotain hyvää haluaa löytää, niin ainakin ongelma on tiedostettu. TODELLA tiedostettu.

 

  1. Tunnepohjaisen kielen käyttö

Esimerkit:

1.”Tuntuu siltä, että meidän pitäisi….”, ”Miltä sinusta tuntuisi, jos…” ja ”Olen ajatellut….
2.
”Minusta meidän olisi parasta….”, ”Mitä sanot, jos…” ja ”Ehdotan, että…”

Kumpi noin niin kuin omasta mielestä kuulosti vakuuttavalta ?

 

  1. Kerrosvoileipä
    ”Kerrosvoileipämallin ideana on peittää kielteinen palaute kahden myönteisen palautteen väliin”. I’ve got breaking news: Ei toimi. Jotta palautteesta saataisiin toimivaa, tulisi asiat esittää täsmällisesti ja selkeästi. Ei piilotellen kritiikkiä, se aiheuttaa vain hämmennystä kuulijassa.

Olen omalla kohdallani huomannut, että halutessani antaa negatiivistä palautetta toimin juurikin tällä tavoin: sanon ensin jotain positiivista, sitten negatiivisen asian, ja sen perään minulle tulee kiireellinen tarve ikään kuin kumota juuri sanomani kielteinen palaute etsimällä äkkiä joku positiivinen asia lopetuskommentiksi, jotta vastaanottajalle jäisi positiivinen kuva. Mutta positiivinen kuva mistä ? Hänhän suoritti työnsä osittain kehnosti. Epäilenpä, että taustalla on oma haluni jättää MINUSTA positiivinen kuva palautteenantajana. Tämähän ei aja palautteenannon tarkoitusta millään tapaa. Minun tulisinkin päästä tästä tarpeesta eroon, ja keskittyä kavereiden kalastelun sijaan suoraan ja selkeään, mutta rakentavaan palautteeseen mikäli haluan muutoksia siis toisen toimintaan.

Lopuksi pieni itseanalyysi: Saamani palautteen myötä siitä, että olen ehkä ollut liian hyökkäävä, jyrkkä ja äkkipikainen, olen huomaamattani kääntänyt kelkkaa liian jyrkästi ja hieman väärään suuntaan. Sanomisieni varominen on mennyt hieman yli, ja johtanut kiertelyyn ja kaarteluun niin, etten saa loppupeleissä mitään oikeaa sanotuksi, ja jos saankin, kätken sen jollain tavalla itse huomaamattani esimerkiksi täytesanojen joukkoon. Tai kysymykseksi. Tai jonninjoutavien papattamiseksi kun en saa välitöntä vastausta. Tai sitten en vain pääse itse asiaan.

Oivalluksia oivalluksien perään. Tämä oli hyvä kirja minulle. Todella hyvä. Myös siksi, että kirjan alussa olevan testin perusteella saatoin löytää todelliset ongelmani enkä tuhlannut aikaa lukiessani kaikkia ”virheitä” läpi, jotka itseäni ei niinkään koskettaneet, vaan saatoin keskittyä minulle oikeisiin asioihin.

”Millaisia kortteja elämä jakaakin, joudumme loppujen lopuksi ratkaisemaan, miten reagoimme saamiimme kortteihin. Ja siihen pystymme vaikuttamaan”.

Tagit: ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!