Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Sitä saa mitä tilaa!

Kirjoitettu 29.09.13
Esseen kirjoittaja: Sini-Tuulia Ahonen
Kirjapisteet:
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Havahtuminen

Sini-Tuulia Ahonen, 2013

 

Pinkkuvuoden palautteessani valmentaja kehotti minua lukemaan välillä muutakin kuin markkinointia ja innovointia. Hiukan vastahakoisena päätinkin sitten seurata neuvoa ja lainasin kirjastosta sellaisen henkisenkasvun kirjan, josta olin joskus kuullut. Olen edelleen erittäin epäileväinen näiden henkisenkasvun kirjojen kanssa (liitän ne helposti uskontoon), mutta ei tämä huono valinta ollut.

En ole koskaan osannut sen kummemmin katua tekojani, mutta sen verran epäilyttävinä olen niitä itse pitänyt, etten juuri avaudu elämästäni. Nyt teen kuitenkin valtavan poikkeuksen, koska tämä kirja loi minulle niin vahvoja mielikuvia. En sano, että kaikki tämä koskisi minua, siitä saat tehdä ihan omat johtopäätöksesi, mutta voin luvata että nyt uidaan syvissä vesissä.

Herää olet aikuinen

 

Oletko koskaan ollut suhteessa, joka ei vaadi sitoutumista? Voit tulla ja mennä miten haluat ja kun kerrot missä olet mennyt, hän kertoo sinulle omista seikkailuistaan. Ja silti olette niin kuin olisitte olleet koko ajan yhdessä. Ja te molemmat olette onnellisia. Siitä tämä kirja kertoi, onnesta ilman rajoitteita. Ja siitä miten mieli asettaa meille rajoitteita. Sitä onnea kestää aikansa, mutta jossain vaiheessa et enää haluakkaan palata seikkailustasi hänen syliinsä. Tunnet syyllisyyttä ja haluat kokea itsesi ainutlaatuiseksi, ainoaksi. Siihen maailma meidät opettaa. Enkä nyt tarkoita vain suhdekuvioita. Ennemmin tai myöhemmin lukitsemme itsemme tavalla tai toisella, koska se sattuu olemaan helpoin vaihtoehto. Haluamme toimia normien mukaan, koska uskomme sen kuuluvan parempaan elämään. Ja siihen me jäämme. Elämme lukittuina ja mietimme kuinka paljon paremmin asiat voisivat olla, vaikka ainoa rajoite tiellämme olemme vain me itse.

Ehkä meidän on laskeuduttava hetkeksi lapsen tasolle. Juttelin viikonloppuna erään ystäväni kanssa hänen lapsensa käytöksestä. Lapsella on tapana huutaa aina kun ystäväni poistuu näkyvistä. Tokaisinkin ystävälleni, että lapsi selvästi pelkää jäävänsä yksin, koska ei ole oppinut luottamaan kehenkään muuhun (lapsen vanhemmat ovat vasta eronneet ja toinen vanhemmista on ikään kuin kadonnut, vaikka lapsi näkee yhä molempia). ”Mutta enhän mä koskaan jättäisi sitä yksin” kuului vastaus. Mutta mistä ihmeestä lapsi sen voisi tietää? Lapsi elää elämäänsä tunteiden pohjalta. Hän itkee kun tuntee itsensä surulliseksi, nauraa ollessaan iloinen ja työntää tavaroita suuhunsa kokeillakseen uutta pintaa. Hän kokee vain tarpeellisen. Ja pohjimmiltaan lapsi on onnellinen.

”Sen joka haluaa pysyvää onnea, on muututtava koko ajan”

 

Elin viime vuoden (siviilissä) aika pitkälti tämän opin mukaan, tiedostamatta sitä itse. Kun akatemia alkoi, erosin pitkään jatkuneesta suhteesta (en akatemian vaan armeijan takia) ja lähdin kokeilemaan mikä minusta tuntuu hyvälle. Ensin olin helpottunut, sitten hiukan yksinäinen ja talven tullen löysin rinnalleni vanhan tutun, joka täytti tarpeeni ja antoi minun olla juuri sitä mitä olen ja tehdä mitä haluan, ilman turhia rajoitteita. Hän kannusti minua teoillaan siihen mihin en itse uskaltanut lähteä. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain elää vain itselleni. En elänyt perheelleni, enkä suhteelleni, elin vain itselleni.

Huomasinkin pian jääneeni kodittomaksi. Tai kyllähän minulla koti oli, en vaan voinut asua siellä, koska tiesin mikä minua odotti. Tiesin, että siellä minun täytyisi unohtaa itseni ja elää muita varten, onhan minulla kuitenkin pikkusisko vailla äitiä ja koti vailla hoitajaa. Pieni omatunnon pistos rinnassani kiersin toukokuuhun asti paikasta toiseen, kunnes vihdoin opin ettei minun tarvitse elää muille. Opin arvostamaan itseäni.

En ole hakenut, saati kokenut, havahtumista ja tätäkään asiaa en ole ennen ajatellut saati myöntänyt. Ennen en myöntänyt sitä, koska kaikki tämä tuntui todella tunteettomalta. Mutta tämä kirja sai minut ymmärtämään, ettei ole tunteetonta tavoitella onnea. Ei onnellisuus ole itsekästä. Tai onhan se, mutta ei huonolla tavalla. Ja minulle onni on sitä, että voin elää omaa elämääni.

Kesän jälkeen olen taas pysähtynyt hetkeksi. Nyt olen kirjaimellisesti koditon, mutta en ole yksin ja tiedän aina mihin voin mennä. Enää minun ei tarvitse etsiä itselleni yöpaikkaa, eikä pelätä hukkaavani itseni. En tunne kahleita, mutta huomaan niiden välillä ahdistavan minua. Tämän kirjan tärkein opetus taitaakin olla se, että luomme itse omat kahleemme ja meidän on ne myös avattava.

 

Älä kieltäydy olemasta onnellinen!

Tiivistetysti saat itsellesi juuri sen mitä olet valmis ottamaan vastaan. Sinä saat vain sen mitä tilaat.

 

Lopuksi haluan vielä kiittää sitä vanhaa tuttua, jonka mainitsin. En ole tainnut koskaan kertoa kuinka paljon olet auttanut minua. Olet minulle kuin veli, ja vähän enemmänkin.

 

De Mellon sanoin ”Kun itse muuttuu, kaikki muuttuu”
Sini kiittää ja kuittaa!
Tagit: , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!