Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tavoitteena onnellisuus

Kirjoitettu 06.12.20
Esseen kirjoittaja: Mia Hyötyläinen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Korkeintaan vähän väsynyt
Kirjan kirjoittaja: Eeva Kolu
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu, 8.2. Yrittäjänä kasvun taidot ja työkalut, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 9. YPK:n ulkopuoliset, 9.08. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kuuntelin Eeva Kolun kirjan ”Korkeintaan vähän väsynyt”. Kirja on tänä vuonna ilmestynyt eli todella uusi ja ajankohtainen sisältäen esimerkiksi tietoa COVID19 -viruksen vaikutuksista ihmisten taakkaan. Kolu on itse kokenut burnoutin kolmesti, ja onkin varmasti kirjailija, joka osaa avata samaistuttavia kokemuksiaan monelta eri taholta.

Eeva

Kolu kokee itsensä suorittajaksi, ja voin hyvin vahvasti samaistua häneen. Kuten Antti Tuisku laulaa ”Jos nyt jaksan tämän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki? Onks sen jälkeen vielä mäki?”. Kolu on itse elänyt suorituksesta toiseen, sammutettavasta tulipalosta seuraavaan.

Hän ei koskaan kokenut olevansa uupunut eikä myöhemmin masentunut. Hän teki useaa työtä, urheili, oli sosiaalisesti aktiivinen ja reippaan hyväntuulinen. Puhjennutta vatsahaavaa, eikä öisiä rintakipuja ei osattu yhdistää ylikuormitukseen – kunnes hän romahti eikä päässyt ylös. Mitään fyysistä kipua hän ei tuntenut, hän ei vain enää jaksanut. Hän paloi loppuun.

Myöhemmin hänelle todettiin masennus, joka tuli hänelle puskista. Ajatus yksipuolisesta. masennuksesta piti muuttaa. Hän ei missään vaiheessa kokenut olevansa ollut masentunut, hän toimi normaalisti, oli tavoitteellinen ja selvisi arjesta. Silti myöhemmin hän tajusi ettei ”mikään ollut tuntunut miltään”, asioita unohtui ja hän toimi ”vielä tämä päivä” -mentaliteetilla. Ydin oli hävinnyt, mutta silti siellä jossain pinnan alla. Masennus oli seurausta pitkään jatkuneesta uupumuksesta, mutta Kolu itse koki olevansa ”korkeintaan vähän väsynyt”.

Uupuminen nuorilla on nykyaikana yleisempää kuin ennen, mutta syyt sille ovat hyvin moninaiset. Kolu itse kertoo haastatelleen opetustyötä tekeviä koska ajatteli sosiaalisen median paineen olevan suurin syy uupumiselle. Mutta tosiasiassa suurin syy oli jatkuva suoriutuminen. Toki sosiaalisen median näemme ”täydellistä elämää” eläviä, ”positive vibes only”, ”break your goals” -tyylistä sisältöä, joka voi luoda illuusion. Tosiasiassa asia ei näin ole, kaikki painimme omien mörköjemme ja haasteidemme kanssa, mutta sisällöntuottajasta riippuen tuodaan negatiivisiakin asioita sosiaaliseen mediaan.

Suoriutuminen oli suurin ongelma, joka aiheuttaa uupumista. Etenkin hieman perfektionismia omistavilla ihmisillä on ollut taipumus määrittää arvonsa saadusta palautteesta, ja etenkin saaduista numeroista. Ja kun kouluajan jälkeen ei todistuksia jaetakkaan, luo se helposti riittämättömyyden tunteen koska emme saa ”numeroa” enää.

Mitä minulle uupumus on?

Aiemmin useita vuosia nuorempana minulle se oli käsite, että aikuiset kokevat työuupumuksen. Nyt sosiaalinen media on lähivuosina nostanut esiin myös opiskelijoiden uupumuksen.

Ajattelin että uupumus on summa hirveästä työtaakasta, perheen pyörittämisestä ja miljoonasta harrastuksesta. ”Enhän mä voi uupua, koska enhän mä tee mitään.”

Koen koitelleeni uupumuksen rajoja jo ensimmäisen kerran lukioiässä. Kakkosvuoden kevät toi tullessaan lähestyvät kirjoitukset, ero nuorisovaltuustosta (joka oli ollut minulle tärkein harrastus koko nuoruuden), kipeää tehnyt ero ja uusi orastava parisuhde, puhjennut identiteettikriisi ja vastikään todettu keliakia. Siinä oli minulle seitsemäntoistavuotiaalle Mialle liikaa kerraksi.

Terveydenhoitajasta tuli varmasti yksi läheisimpiä ystäviäni, ja onneksi ymmärsin jättää koulunkin hetkellisesti tauolle koska en saanut enää nukutuksikaan. Olen ikuisesti kiitollinen omalle äidilleni kaikista hänen viettämistään öistä vieressäni kuunnellessaan itkuista huutoani kysyen ”Olenko mä äiti tulossa hulluksi”. Elämässäni oli kuitenkin alkamassa ”hengähdystauko”. Olin lähdössä kielimatkalle Californiaan kuukaudeksi ja elämä oli saatava edes jollakin asteella mallilleen ennen sitä ja onneksi perheen, ystävien ja alkaneen terapian myötä sain, kun sainkin itseni jaloilleen ja pian olinkin jo matkalla meksikolaisen isäntäperheeni luo.

Tiimiakatemialla koen uupumuksen olevan meille usealle varmasti rajojaan kolkutellut asia. Työskentelemme paineessa ja monella meistä on monta rautaa yhtä aikaa tulessa. Jatkuvat muutokset etäaikaan siirtymisessä ja vaihtuvissa projekteissa kuluttavat meitä. Olenkin huomannut syksyn aikana itsestäni ajattelun ”vielä tämä viikko” tai ”kunhan tästä päivästä selviän”. En ole aiemmin Tiimiakatemia -aikanani kohdannut vastaavaa ajattelua ja en ole asian kanssa yksin. Kesän 2020 aikana en pitänyt hetkeäkään lomaa ja se näkyy nyt.

Johtoryhmäroolini kautta ensivuodeksi voisikin ottaa tavoitteeksi hyvinvoinnin seuraamisen koko tiimin osalta ja keskittää siihen enemmän huomiota. Pyörittelimme ajatuksia esimerkiksi liikuntaseteleistä aiemmin syksyllä ja se voisikin olla konkreettinen keino palautumisen ja rentoutumisen tueksi.

Tavoitteet

Kolu on ollut aina hyvin tavoitteellinen ihminen ja hän kirjoittaakin kirjassaan, miten kehitymme ja menemme eteenpäin tavoitteiden kautta. Kuitenkin itselle suurin kolahdus kirjassa oli Kolun loppuun palamisesta seurannut ajatusmalli; tavoitteena parantua uupumuksesta. Sekin oli suoritettava tavoite.

Olemme tiimissämme jumpanneet hurjasti kuluneen syksyn aikana tavoitteiden kanssa ja etenkin niissä käytettävien mittareiden. Tavoitteita on hyvä olla, ne ajavat meitä eteenpäin. Olen myös itse ihminen, joka tarvitsee niitä suoriutakseen. Muuten teen ongelmia ”pienistäkin asioista”, koska ei ole verrokkia tai mitään mihin kohdistaa energia. Onneksi kuluneella viikolla asetimme roolilleni asiakkuuspäällikkönä pyytämäni tavoitteet. Heti stressi omasta merkityksettömyydestä helpotti: nyt minulle on tavoite mitä kohti mennä.

Kirjan myötä aloin kuitenkin kiinnittää huomiota kyseenalaistettuun asiaan: Missä menee raja tavoitteiden asettamisessa? Kirjassa havainnollistettiin asiaa hyvin: nykyään ennen lomalle lähtemistä osa ihmisistä suunnittelee lomakuvien lokaatiot etukäteen. Koemme stressiä noudattamattomasta ruokavaliosta tai skipatusta treenistä. Voin hyvin samaistua etenkin jälkimmäiseen ja olenkin paininut asian kanssa jo vuosia. Olen ihminen, joka treenaa mieluiten treeniohjelman mukaisesti ja joka kokee mielihyvää itse treenistä sekä myös ”siitä kun kaikki treenit on suoritettu”. Onkin ollut haaste löytää kultainen keskitie, etten tee treenaamisestakin itselleni painetta ja koen kehittyneeni ja olleeni siinä armollisempi itselleni lähivuosina. Tavoitteita voi toki olla vapaa-ajallakin, mutta meidän tulisi pohtia että minkä verran ne meille antavat kuin ottavat ja miten ne määrittävät tekemistämme. Vapaa-ajan kuitenkin tulisi olla palautumista varten, eikä palautuminenkaan olisi hyvä olla suoritettava tavoite.

Onnellisuus

Suurimmalla osalla meistä suurin tavoite elämässä on olla onnellinen. Voin itse allekirjoittaa tämän täysin ja vastaankin aina kysyttäessä oman elämän suurinta tavoitetta: olla onnellinen.

Olen paljon kyseenalaistanut omaa onnellisuuttani lähivuosina. Tunteena ilo ja onni jää helposti ahdistuksen alle. Koemme ahdistusta koska emme osaa nimetä tuntemaamme tunnetta ja koen ahdistukseni olleen monesti tiellä onnelle. Karsin tietoisesti elämästäni asioita, koska koin niiden olleen onneni tiellä. Osa olikin, mutta onnea ei voi löytää vaan se on kiinni pienissä hetkissä.

Nykypäivänä kirjakaupat täyttyvät entistä enemmän self help -kirjoista jossa luvataan työkaluja onneen. Kirjat yleisesti pistävät kyseenalaistamaan oman onnen hidastavia tekijöitä ja olemaan kiitollisempi. Monet ystäväni kirjoittavatkin kiitollisuuspäiväkirjaa. Kolu kuitenkin kirjassaan pisti minut miettimään kiitollisuuspäiväkirjan merkitystä. On hyvä olla kiitollinen ja löytää merkityksellisiä asioita, mutta myös olla vihainen ja ahdistunut eikä vähätellä sitä kääntäen sen ajatukseen ”en saisi tuntea näin, koska voin olla kiitollinen siitä että saan katon pään päälleni”.

Voimme ihmisinä kuitenkin voida huonosti, vaikka elämässä olikin asiat mallillaan. Kolu sekä itse olen myös kokenut ajatuksia, ettei itsellä ole oikeus voida huonosti koska saan asua Suomessa, minulla on ystäviä, koulupaikka ja oma koti.

Onnellisuus ei siis tarkoita sitä, ettei elämässä olisi ankeita päiviä, ahdistusta tai surua. Onnellisuus ei ole päämäärä vaan kaikkien muiden tapahtumien ja pyrkimysten sivutuote. Onnellisuus on niissä pienissä hetkissä. Joten Kolu muistuttaakin kirjassaan, että kun koen iloa, tulisi ajatella että ”näin tän pitikin mennä” ja nauttia siitä. Itse herkkänä ihmisenä olen huomannut nuo hetket, ja silloin yleensä jopa herkistyn. Ne hetket myös muistan, ne jäävät takaraivoon ja aina muistan miksi.

Yksi viimeisin hetki, jolloin jopa herkistyin onnellisuudesta, oli edellisillä virkkareillamme Riihivuoren mökkiviikonlopussa. Olimme viettäneet päivän ulkoillen ja söimme upeaa katettua illallista yhdessä, nauraen ja itkien ja jakaen toinen toisillemme tarinoita. Silloin koin vahvan onnellisuuden tunteen ympäröivistä ihmisistä ja siitä taianomaisesta hetkestä, kun olimme vahvasti läsnä. Uskon myös vahvasti, etten ole ainoa joka pitää tätä iltaa yhtenä hienoimpina hetkinä vuoden aikana.

Loppusanat

Kuuntelemani kirja ja essee on vuoden 2020 viimeinen esseeni. Oli ihanaa vaihtelua kuunnella vaihteeksi äänikirjaa touhuten samalla muita askareita, ja jopa palautuen kiireellisestä viikosta. Essee oli helppo kirjoittaa muistiinpanojen määrästä päätellen, ja olisin varmasti voinut kirjoittaa kirjasta toisenkin esseen. Kirja oli kuitenkin hyvä viimeiseksi kirjaksi ja sen sanojen myötä joulun aikaan rauhoittuminen tulee varmasti paikalleen. Aion saada parhaani mukaan työ- sekä kouluasiat mahdollisimman purkkiin ennen joulua, jotta saisin huilattua oikein kunnolla. Olen ollut aina ihminen, joka on harmitellut alkavaa lomaa, mutta nyt voin jopa myöntää odottavani sitä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!