Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tekosyynä pelko

Kirjoitettu 25.11.14
Esseen kirjoittaja: Emma Kyyrä
Kirjapisteet: 2
Kirja: Taivas ja Helvetti 2
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Elämä on ristiriitaista. Elämä vie eteenpäin. Välillä on vaikeeta ja ärsyttävää, toisinaan huikeeta ja parasta.

Sitä se on. Elämä.

Yrittäminen on elämistä. Yrittäjyys on kokonaisvaltaista, kattaa siis koko elämän. Sen takia pitää olla sydän mukana. Vähän niin kuin elämänmittainen ihmissuhde.

Onko yrittäjyys elämäntapa? Syntymälahja? Mitä yrittäjyys vaatii?

Miksi yrittäjä kohtaa aina vastustusta? Miksi yrittäjä selviää vastustuksesta?

 

Yrittäjäksi ei synnytä. Kukaan ei ole seppä syntyessään, kuten sanotaan. Yrittäjyys on ehkä kuitenkin lähtökohtaisesti lähimpänä jokaisen ihmisen syntymäammattia, lapsen ollessa useimmiten tutkiva, oppiva, ratkaiseva, rohkea ja impulsiivinen (sekä avoin erehdykselle). Taivas+Helvetti vol. 2 –kirjassa tehtiinkin matka jokaisen yrittäjän lapsuuteen. Siellä oli se jokin tapahtuma, jokin intohimo tai jotain merkittävää tarinan kannalta.

Olen kovaa kyytiä matkalla yrittäjäksi. Minulla ei vaan edelleenkään ole mitään hajua mille alalle, tai minkälaiseen yrittäjyyteen suuntaudun, muttei se paina mieltäni. Tullessani Tiimiakatemialle, en aikonut tai halunnut yrittäjäksi, ajatus oli minulle täysin absurdi. Tulin Tiimiakatemialle viettämään kolmea välivuotta, jotta tietäisin mille alalle kouluttautua. Elämä on vienyt eteenpäin. Nykyään haluan olla yrittäjä.

Pelko, kiire, ahdistus

Omaan elämänfilosofiaani kuuluu jatkuva pelkojen prosessointi. Olen ollut aina aikamoinen pelkuri, ja pelot ovat turvanneet minulle turvan. Pelkoonhan on erittäin helppo turvautua: koska pelkään sitä ja tätä, voin vältellä sitä, tätä ja tuota. Tiedättehän, tekosyy, niitähän ihmisillä riittää.

Ihmiset puhuvat jatkuvasti kiireestään. Siitä kuinka ei ehdi, tai ei voi tehdä asioita. Unelmien, harrastusten ja nautinnollisen elämän esteenä on aina kiire tai raha. Minun kohdallani esteenä kaikkeen hienoon tai tavoiteltavaan on aina pelko.

Intohimon pelko

Ollakseni tyytyväinen ja hyvä yrittäjä minun on oltava intohimoinen asiaan jota teen. Tämä kyseinen asia on tämänhetkinen pelkoni kohde. Jos nyt suuntaudun liian palavasti jonnekin, ja intohimo lakkaakin jossain vaiheessa. Kuolenko? Tuleeko maailman loppu? Ajaudunko ikuiseen velkakierteeseen? Kysymyksiä voin keksiä loputtomiin, vastauksiakin pallotella ikuisuuksiin, mutta lopulta päädyn aina rakastamaani pelkoon.

Itse yrittäjyys ei enää pelota, matkaa on siis jo taitettu. Itse asiassa yrittäjyys näyttäytyy minulle valtavan inspiroivana leikkikenttänä täynnä mahdollisuuksia. Iloa ja intoa, aktiivista tekemistä ja muiden ilostuttamista. Nykyisin pelkäänkin myöntää kiinnostuksen kohteitani ja intohimojani. Asioita, joiden parissa viihtyisin aina.

Haluaisin olla pidemmällä, kuin tässä ja nyt. Pelkään tuhlaavani aikaa.

Tutkiva seikkailija

Tehdään pieni matka lapsuuteeni, tuonne puhtaan kiinnostuksen, innostuksen ja intohimon maailmaan.

Lapsena vietin paljon aikaa metsissä. Rakastin maaseudulla sijaitsevaa mummolaani, kävimme äidin kanssa usein retkillä luontopoluilla, keräsimme marjoja ja sieniä ahkerasti joka vuosi. Metsä tarjosi loistavat puitteet leikeille. Naapurin poikien kanssa rakensimme toinen toistaan hienompia majoja. Talomme lähistöllä olevat metsät oli nimetty niissä leikittävän leikin mukaan. Välillä oltiin Phileas Foggeja, toisinaan Harry Potteria, jossain vaiheessa trendinä oli Roni Neutroni ja Pokemon.

Naapurustoomme muutti ikäiseni tyttö muutama vuosi myöhemmin. Harry Potter vaihtui Heinähattuun ja Vilttitossuun, sekä kotileikkeihin. 90-luvun kinderlelut (tiedättehän ne kilpparit, leo-leijonat ja hipot) saivat hiekkalatikolla ympärilleen upeita loma-asuntoja ja koteja. Barbieleikit olivat lähinnä sisustamista, tapettien piirtämistä ja kenkien järjestelyä.

Pitkäaikaisin projekti oli kuitenkin aina ylitse muiden. Joskus kahdeksan ikäisenä aloimme leikellä H&Mn postimyyntikuvastoa. Ensimmäisenä leikattiin kaikkien mallien kasvot. Ne lajiteltiin: äidit, isät, teinit ja lapset. Tämän jälkeen kuvastosta leikattiin kaikki vaatteet. Nekin lajiteltiin. Seuraavana päivänä leikatuista naamoista luotiin perheitä. Annettiin nimet ja liimattiin valkoiselle paperille. Nimet olivat tärkeät. Tämän jälkeen vuorossa oli asuvalinta. Leikatut vaatteet levitettiin, ja vaatteita alettiin mallata asukokonaisuuksiksi. Kun mielekäs yhdistelmä löytyi, se liimattiin paperin toiselle puolelle. Lopputuloksena oli tyylikkäästi pukeutuva H&M –perhe.

Perheille oli oma kansionsa. Toinen kansio täyttyi perheiden kotien pohjapiirustuksista. Kansiot olivat tarkassa järjestyksessä. Perheiden asunnot sijoittuivat yhdelle kadulle. Oli rivaria, omakotitaloa ja kerrostaloa. Katu oli piirretty myös katuperspektiivistä pitkälle rullapaperille. Minä olin tarkempi yksityiskohtien kanssa. Kerrostaluasunnoissa asuvien perheiden vesiputket tuli kulkea linjassa keskenään, ja valontulo piti huomioida. Kaverini taas panosti sisustuksen materiaaleihin ja kodin yhtenäiseen teemaan. Perheistä ja pohjapiirustuksista täyttyviä kansioita kertyi. Niitä säilytettiin kaverini vaatehuoneessa, ja ne veivät kokonaisen hyllyn. Iltaisin sain unen päästä kiinni kuvittelemalla lisää unelmaperheitä unelmakodeissaan. Koulumatkat kuljin kävellen, jotta oli enemmän aikaa ajatella, taloja ja rakennuksia. Mielessäni pyöri jatkuvasti unelmaperheen tavallinen arki hulppeassa kodissa, isä kävi töissä ja äiti toimi muotisuunnittelijana sekä piti kodin täydellisessä kuosissa, siivosi, silitti ja kokkasi.

Nolottaa myöntää, mutta todellisuudessa kuvittelen edelleen iltaisin nukkumaan käydessäni ydinperheitä unelmien asunnoissaan. Viimeisimmät pohjapiirustukset löytynevät lukioaikaisista vihkoista. Lukiossa minulle kerrotiin, ettei piirustustaidoillani tulla arkkitehdiksi. Ja arkkitehtinä oli lähes pakko toimia yrittäjänä. Minä en halunnut yrittäjäksi. Mikään ei kuulostanut yhtä vaikealta ja masentavalta kuin yrittäjyys.

Vaan tässä sitä ollaan, ”välivuosista” on takana lähes kaksi ja puoli, ja läppärin ääressä makoilee yrittäjänalku. Olen onnellinen.

Pitkälle ollaan tultu. Epäonnistuminen ei enää ole sama kuin maailmanloppu. Tai edes elämän loppu.

Yrittäjyys ei enää ole velkakierre ja ahdistuneisuus, vaan innostava mahdollisuus.

 

Unelma ja tekosyy

Mutta se siitä. Tässä on vielä se yksi asia. Pelko. Tekosyy. Mutta pelko silti.

Rakastan taloja ja rakennuksia. Haluaisin osata remontoida hyvin. Haluaisin olla maailman paras vuokraisäntä. Haluaisin myydä asuntoja. Haluaisin tehdä ihmisille koteja.

Vuonna 2004 elettiin televisiossa mielestäni kulta-aikaa, televisiossa pyöri ”Unelmakämppä”. Formaatissa neljä pariskuntaa remontoivat rivitaloasunnot 42 500€ budjetilla. Toinen kausi tuli kaiketi vuosi myöhemmin, siinä remontoinnin kohteena oli kerrostaloasunnot. Muutama vuosi myöhemmin, muistaakseni 2005 televisiossa pyöri myöskin sarja ”Talo”, jossa 12 pariskuntaa rakensi ison puutalon 10 viikon aikana. Kyseisten sarjojen jälkeen telkkarista on tullut hyvin vähän mitään minulle merkityksellistä. Myyntimies Jethro tosin on minulle mieleinen.

Olen kolmen vaiheilla. Yksi ajatukseni on lähteä kouluttamaan ihmisiä yrittäjyyteen, Suomeen ja Ruotsiin. Kertomaan muille, ettei elämässä kannata tyytyä surkuttelemaan ja haaveilemaan, vaan tehdä ja toteuttaa.

Toisaalta asunnot ja asuminen kiehtoo ja innostaa. Arkkitehdin ura ei ole enää mahdottomuus, tosin viiden vuoden opiskelun jälkeen olen jo vanha kinkku, ja arkkitehdit ovat alkoholisteja. Asuntojen myynti ja kotien luominen vetävät puoleensa, muttei ehkä tyydytä enää kymmenen vuoden kuluttua. Mutta ei sen toisaalta tarvitsekaan.

Yksi rakastamistani asioista on myös ihmisten auttaminen. Perhe-elämän ja arjen arvostajana olen pienessä mielessäni miettinyt palvelukonseptia lapsiperheille. Kun perhe ei meinaa selvitä arjesta, menisin heille, siivoisin, kävisin seurana kaupassa, tehtäisiin ruokaa viikoksi, ulkoiltaisiin, ja puuhailtaisiin. Vähän niin kuin vanhuksia hoidetaan, muttei vanhuksille, vaan niille muille jotka eivät jaksa. Kärsivällisyyteni ei kestä vanhusten kanssa, enkä kyllä koe minkäänlaista paloakaan heidän seuraansa.

Suurin unelmani, kaiken muun yläpuolella oleva, on kuitenkin asua joskus Ruotsissa. Ennen eläkeikää.

 

Pelko.

Se näistäkin, unelmista. Edelleen se tekosyy. Pelko. Näkymätön henkinen este.

Voin todeta, että pelosta huolimatta voi päästä pitkälle. Tietynlainen pelko on tärkeää, pelko on suojautumismekanismi katastrofeja vastaan. Vahingollista kuolemista ja loukkaantumista vastaan. Länsimaisella hyvinvointiyhteiskunnan ihmisellä näyttäisi olevan kuitenkin liian vähän mitään oleellisia pelon aiheita, sillä olemme alkaneet pelätä itseämme ja ajatuksiamme. Näemme uhkia kaikkialla. Epäonnistumisen pelko. Pahin kaikista. Kaikessa voi epäonnistua, itselleni sattui epäonnistuminen tuossa muutama minuutti sitten, kun hammastahnatuubi humahti vessanpönttöön. Meni melkein elämä pilalle.

On pelottavaa olla oma itsensä. Se tulee tossa jossain koulun alkaessa. Sillon kun pitää tulla toimeen kaikkien kanssa, pitää saada kavereita ja arvostusta, ja kun aletaan arvioimaan ihmisen menestymistä. Sitten tulee ne kaikki harrastukset. Toinen on parempi kuin minä. Joskus minä olen parempi kuin toinen. Eikä haittaa jos en osaa jotain. Sillon en vain tykkää kyseisestä asiasta.

Arjessa opitaan vetämään roolia roolin perään. Kotona ollaan yhtä ja koulussa toista. Harrastuksissa vähän enemmän kun ollaankaan ja kavereiden seurassa vähän mitä sattuu. On coolit ja nörtit, pissikset ja nobodyt. Aina haluat kuulua siihen toiseen mihin et kuulu.

Roolin vetäminen on siitä hauska juttu, että ihminen sen takana voi olla oikeastaan mitä vaan. Pintapuolisissa ihmissuhteissa, joita koulu- ja harrastusmaailma ovat pullollaan, kyetään oikein hyvin elämään naamarin takana. Aloitetusta roolista on hyvin vaikea päästä irti, sillä et tunne enää oikein itseäsikään. Olet pyrkinyt aina olemaan jotain muuta kuin se mitä olet luonnostaan.

 

Olen ollut pienestä pitäen älykäs, pieni tutkija sielu, jota on kiinnostanut lukea aamulla sanomalehteä ja koulumatkalla tutkia käpyjen rakennetta. Pärjäsin koulussa hyvin, jonka vuoksi minun oli vaikea saada pari ryhmätyöskentelyyn. ”Osaat aina kaiken, niin en haluu tehä sun kanssa”. Keksin esittää hölmömpää ja tyhmempää. En kertonut tutkineeni käpyjä tai lukeneeni uutisia aamulla lehdestä. Tein parityöt poikien kanssa, sillä heistä oli hauskaa, että tein kaiken myös heidän puolestaan.

Lukiossa ei enää olisi tarvinnut olla hölmö, silti olin, sillä olin siinä jo suhteellisen hyvä. Olin jo oppinut tekemään tutkijantyöni vaivihkaa. Vasta viimeisten vuosien aikana, siis Tiimiakatemian aikana, olen oppinut, ettei kannata olla hölmömpi, kuin mitä on oikeasti.

Pelkäämme siis itseämme, sillä haluamme tiettyjen ihmisten pitävän meistä.

Pelonsekainen maailma

Alkoholilla on hieno vaikutus ihmisen rooliin.

Nousuhumalassa ihminen on peloton. Ollaan mitä lie maailmanvalloittajia ja muutenkin aivan loistavia ihmisiä. Menee lujaa. Laskuhumalan paikkeilla saavutaan lähes lapsenomaiseen tilaan. Lähetetään rakkausviestejä ja etsitään omaa paikkaa yhteiskunnasta. Seuraavana päivänä kohdataan elämänilottomuus, järkyttävä väsymys ja masennus. Juomisenhan piti olla rentoutumiskeino.

Pelkäämme itsejämme ja toisiamme. Pelkäämme, ettei meistä pidetä, pelkäämme, että tuhlaamme aikaa. Ihannoimme ihmisiä, jotka uskaltavat toteuttaa itsejään ja unelmiaan. Mutta itse emme uskalla. Koska kiire ja raha.

Pelko on siitä armollinen tekosyy, että sitä ei suoraan ole välttämätöntä myöntää. Sille löytää miljoonia selityksiä, ja netistä vielä todisteet niiden mahdollisuudesta toteutua. Yeah right. Itselleen kannattaa valehdella.

Toisinaan kuitenkin…

On mielenkiintoista seurata lapsuudenkavereiden merkitystä jo vanhemmalle iälle päässeiden ihmisten seurassa. Lapsuudenkavereiden kanssa toteutetaan unelmia. Heille jaetaan haaveita, ongelmia, pelkoja ja toiveita. Lapsuudenkaverit ovat ystäviä ajalta, jolloin ei vielä oltu sisäistetty rooleja ja oltiin puhtaasti omia itsejämme. Välillä on syvä luottamus, toinen hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

Itselläni ei lapsuudenystäviä ole, muutimme aikana, jolloin opin myöskin roolielämisen. Sosiaaliset taitoni eivät riittäneet pitämään yhteyttä ystäviini, joiden kuitenkin huomaan edelleen somen kautta olevan hyvin kaltaisiani. Elämä on ihmeellistä. Se vie eteenpäin. Minä olen minä!

 

Tagit: , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!