Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tiimi, onko sitä?

Kirjoitettu 08.01.16
Esseen kirjoittaja: Aleksi Halsas
Kirjapisteet: 3
Kirja: The Winner Within: A Life Plan for Team Players
Kirjan kirjoittaja: Pat Riley
Kategoriat: 5. Valmentaminen, 5.1. Valmentaminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Viime syksynä yhdistyimme Mukian kanssa yhdeksi tiimiksi, joka sai lopulta nimen Wedia. Tuo sana tiimi on tuossa, ehkä hieman hämäävä monella tapaa, sillä ei tästä tiimiä ainakaan vielä ole muotoutunut. Viime vuonna tuli pohdittua Tiimiakatemiaa ja käyttämiämme metodeja aika paljon, tämä yhdistymiskuvio vauhditti pohdintoja entisestään. Tiimiaspektista tai edes tiimioppimisesta en koe saaneeni minkäänlaista otetta tämän kuluneen puolen toista vuoden aikana. Paljon muuta akatemia on toki tarjonnut ja uskon käytännössä oppimisen olevan monella tapaa ylivertainen, perinteisiin opetusmetodeihin verrattuna. Tämä ei toki päde kaikilla aloilla, mutta nopeasti kehittyvillä aloilla, joita lähes kaikki tällä hetkellä tuntuvat olevan, uskon käytännössä oppimisen nousevan ylivertaiseksi ykköseksi. Toki olen myös pohtinut, että tätä kuvaa vääristää julkisten opetuslaitosten tehottomuus ja mukautumiskyvyttömyys.

Mennään nyt kuitenkin itse asiaan. Otin Pat Rileyn kirjan lukuun, koska halusin saada uudenlaista näkökulmaa Wedian touhuiluun, omaan touhuiluun osana sitä ja toki myös mielenkiinnosta urheilua kohtaan. Kirjassa oli paljon tavaraa, jotka kolahtivat ja osuivat jopa suoraan Wedian tilanteeseen. Toisaalta kirja sai myös ajattelemaan, että onko akatemialla oikeasti oleellista rakentaa tiimiä, vai onko kysymys ennemminkin tukiverkosta, jonka akatemia luo. Kuten Pat Riley sanoo joukkueesta: ”Team must work together almost daily. It must be constantly aware of its own performance. And it must be in tune with its own morale. If it can’t do these things, the group is not a real team.” Tämä on toki linjassa Tiimiakatemian teorioiden kanssa, mutta nostaa itselle myös kysymysmerkin, onko tuon kaiken läpikäynti sen vaivan arvoista? Urheilujoukkueessa tilanne on täysin erilainen ja omasta kokemuksestani se ei ole verrattavissa Tiimiakatemialle. Urheilujoukkueessa tiiminprosessit tukevat yksilön kehitystä, eivätkä vie aikaa siltä, kun taas Tiimiakatemialle tiimin kehittäminen on suoraan pois muusta tekemisestä ja omien päämäärien jahtaamisesta, ainakin omasta kokemuksestani. Väsynyt argumentti tähän on, että minusta täytyy tulla me. Kollektiivinen hyöty täytyy laittaa oman hyödyn edelle, jolloin saavutetaan suuria, mutta lähtökohtaisesti vaikka asettaisit kollektiivisen hyödyn oman välittömän hyötysi edelle, toimit silti itsekkäästi ja haet tästä toiminnasta itsellesi hyötyä. Oleellista olisi siis vakuuttaa ihmiset siitä, että tiimi tuo henkilöille pitkässä juoksussa niin paljon lisäarvoa, että muita asioita kannattaa uhrata sen takia. Mielestäni nykyisenlaisessa systeemissä, jossa korostetaan tiimioppimista tämän tulisi olla valmentajien vastuulla. Toisaalta en ole jäävi kommentoimaan aihetta, koska olen prosessin sisällä ja en omaa juurikaan perspektiiviä asiaan.

Mietitään vähän tiimimme tilannetta Rileyn lähtökohdista. Emme työskentele yhdessä juurikaan, emme mittaa suoriutumistamme juurikaan, meillä tai ainakaan minulla ei ole selkeää käsitystä minkälainen yhteinen moraali käsityksemme on, eli mitkä ovat arvomme. Tiimissämme ei ole mitään näistä ominaisuuksista, joilla Riley määrittelee oikean tiimin. Riley näkee oman LA- Lakers joukkueen kehityksessä selkeät 11 vaihetta ja toki vertaa näitä myös muihin ympäristöihin. Toisen vaiheen ”The disease of me” määritelmä osuu aika hyvin tiimimme kohdalle. Riley listaa seitsemän varoitus signaalia tähän liittyen, joista ainakin kolme, ehkä jopa neljä osuu tiimimme kohdalle ”spot on”.

  • Paranoia over being cheated out of ones rightful share (tuli selvästi esiin budjettikeskustelussa)
  • A leadership vacuum resoluting from the formation of cliques and rivalries (no ainakin johtajuus tyhjiö, tiedä sitten mistä johtuu varmasti myös edellä mainituista syistä)
  • Feelings of frustration even when the team perform successfully (väittäisin että moni kokee turhautumista, vaikka kaikki menee ”hyvin”, ainakin itse koen treenien suhteen)
  • (Resentment against the competence of partners) tästä en osaa sanoa sen enempää, mutta mututuntama sanoi, että tämäkin osuu.

Yksi ongelmista tähän liittyen ainakin henkilökohtaisella tasolla on se, että minua ei oikeasti kiinnosta keskittää energiaani tiimiytymiseen, koska en koe sen tuovan järkevää tulosta, suhteessa työpanokseen. Veikkaanpa, että en ole ainoa joka ajattelee tiimin tilanteesta näin. Pidän edelleen tiimiä ja tiimiakatemiaa erinomaisena tukiverkostona oman tekemisen tueksi. En toki pois sulje tiimiytymistä ja sitä, että alkaisimme oikeasti toimia tiiminä. Se voisi olla jopa todella kiinnostavaa, mutta nykyisellään tilanne on aika kaukana siitä. Kuten Pat Riley sanoi ensimmäisessä palaverissaan aloittaessaan valmentajana: “A house divided against itself cannot stand. You are either with me or you are against me.” Johtamisen kannalta, joko kaikkien täytyy olla mukana tai sitten hypätä koko kyydistä pois, mitään välimuotoja ei ole. Tällä hetkellä tilanne on se, että yhdessä tekemistä ei ole. Ehkä parempi niin, kuin että tehtäisiin vähän välillä, mutta ei kuitenkaan kunnolla. “If you don’t do it excellently, don’t do it at all. Because if its not excellent, it won’t be profitable or fun and if you’re not in business for fun or profit, what the hell are you doing there?” Tämä herätti itsessäni ajatuksia kyllä ihan yleisesti tekemiseenkin liittyen, mutta tiimiakatemiaan liittyen tuohon voi toki joku vastata, että hankkimassa tutkintoa ja nostamassa opintotukia. Ajoittain tällaista vitsailua akatemialla myös näkee, ottamatta kantaa siihen onko porukka tosissaan asian kanssa.

Uskon tiimimme olevan murrosvaiheessa. Rakennammeko Wediasta vielä tiimin, vai onko Wedia vain yritys ja tukiverkosto. Yksilöistä tämä paketti joka tapauksessa muodostuu ja niiden kautta tämä täytyy joka tapauksessa rakentaa. Vetoamalla yksilöiden omiin motiiveihin näen tiimiytymisen mahdollisena, mutta tuon kuuluisan epäitsekkyyden kautta, se ei kyllä tule onnistumaan. Tämä ei mielestäni todellakaan ole huono asia, mutta haasteelliseksi se tämän tekee. Tietyllä tapaa homma meinaa kaatua omaan nerokkuuteensa. Halutessamme vedota jokaisen yksilön hyötyyn, uskon parhaan lähtökohdan löytyvän tavoitteista. Olen itse kokenut niitten hyödyt, niin joukkue urheilussa, kuin henkilökohtaisessa elämässä ja niiden merkitystä itselleni, en voi liikaa korostaa. Toki lähes jokainen lukemani kirja on entisestään voimistanut tätä tuntemusta, The Winner Within mukaan lukien.

“Teams break, when they don’t have a goal or the goals aren’t clearly defined by leaders. Goals have to be firmly entrenched, otherwise people begin to operate as independent entrepreneurs in a system that really need cooperative work.” – Dr. Lew Richfield

Lisäisin tähän vielä, että en tiedä vaatiiko ympäristömme, että työskentelemme yhdessä tiiminä. Toisaalta mikäli se tätä vaatii, en usko että esimerkiksi johtoryhmä ajattelu ajaa meitä oikeaan suuntaan, vaikka johtajuusaukko tiimissämme selkeästi on. Sillä en usko johtajuusaukon olevan alkuperäinen syy, se on ennemminkin vain oire jostakin paljon monimutkaisemmasta, joka ei oikeasti ratkea lisäämällä johtajuutta.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!