Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tiimiakatemia – Kuinka kasvaa tiimiyrittäjäksi

Kirjoitettu 21.11.13
Esseen kirjoittaja: Annu Karkama
Kirjapisteet: 3
Kirja: Tiimiakatemia - Kuinka kasvaa tiimiyrittäjäksi
Kirjan kirjoittaja: Timo Lehtonen
Kategoriat: 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

 

”Hitsi vie kun jännittää. Mitä vaatteita sinne laitetaan edes päälle? Pitäiskö mun nyt alusta asti antaa jotenkin kuvaa, että mä olen kivenkova bisneshai. Mustaa? Jakkua? Äh, no hitto vie en tiedä, pistän normikamat.”

Puolen tunnin kävelymatka kouluun. Tiedän sen koska kävin eilen ennalta kävelemässä matkan, jotta löytäisin ajoissa perille. Ovia lähestyessä alkaa musiikin jumputus pauhamaan. Ovella käteen annetaan lappu, johon kirjoitan nimeni ja minusta otetaan kuva lapun kanssa. Seuraavaksi ojennetaan kuohuviini. Sisään tullessa on hassu olo. Mikä hiton paikka tämä on? Ainakin täällä näyttää siistiltä ja mielenkiintoiselta. Huomaan etten ole ainoa epämukavuusalueellaan. Hämmentyneitä päitä pyörii ympärillä, jotkut ottaa jo kontaktia toisiinsa. Itse karkaan ainoan tuttavani luokse jutustelemaan. Tuntuupa turvalliselta kun seurassa on joku kokeneempi akatemialainen. ”Opettajat” pistävät ihmeelliset soittimensa sähisemään, olen huvittunut. Juontajat saapuvat lavalle skootterilla ajaen. Ympärilleni katsellessa havahdun sanaan ”poskeenotto”. Joku sitten meni ja sanoi sen sanan lavalla puheen yhteydessä. Minne hittoon minä oikein olen tullut,

nämähän ovat kaikki ihan hulluja?

 

Ensimmäiset pari viikkoa menee hujauksessa ohi. Päivien päätteeksi kotiin päästyäni nukun useiden tuntien päiväunia ja päätäni särkee hirmuisesti. Päivät ovat niin kovin jännittäviä, kun niin nopealla tahdilla tutustutaan uusiin opiskelijaystäviin, uuteen opintomalliin, vanhempiin akatemialaisiin ja siinä sivussa juostaan vielä ympäri uutta kaupunkia ja heivataan jo ensimmäisille asiakaskäynneille. Väsyttää, väsyttää niin paljon, muta samalla tuntuu etten malta odottaa mitä seuraavaksi.

Parin viikon päättömän touhuamisen jälkeen meidän jaetaan tiimeihin. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että nyt on jotain pysyvää, nyt on jotain tarttumapintaa mihin alkaa tutustua tosissaan.

Tiimin kanssa tutustuminen alkaa. Porukasta löytyy aluksi pari kivaa tyyppiä, joiden seuraan helposti hakeutuu. Itseäni jännittää, kuinka minun ikääni suhtaudutaan. Pelkään ehkä jääväni ulkopuolelle jos hieman vanhempi ikäni otetaan kehnosti vastaan. Missään vaiheessa en oikeastaan joudu kokemaan, että siitä ongelmaa voisi aiheutua. Itseästähän se on myös kiinni. Onneksi minussa asuu sellainen lapsi, joka tulee vielä 80-vuotiaanakin kujeilemaan kuin nuori tyttö.

 

Osallistumme Forest&back tapahtumaan, kuten kaikki pinkkutiimit. Saavun tapahtumaan hieman myöhässä ja jännitän miten vasta jaettu tiimimme ottaa minut vastaan heidän yhdessä tiivisti viettämänsä päivän jälkeen. Aluksi kokeilen hieman tunnelmaa, mutta huomaan pian ettei poissaolollani ole ollut suurta merkitystä. Tiimi ottaa minut heti mukaansa. – Ovatpa nämä mukavan oloisia ihmisiä. Tästä tulee varmasti kivaa, ajattelin. Tiimimme veti täysillä kaikki kilpailut, oli mukava tsempata omia tiimiläisiä – ”sitä punatakkista poikaa” – kun ei vielä nimiä edes muistanut. Illalla tutusteltiin päättömien vitsien parissa ja kikateltiin myöhälle yöhön, taidettiin jopa pieruputki avata – mitäs sitä nyt ujostelemaan jos tällä porukalla kerta kuljetaan 3,5 vuoden taival yhdessä. Yöllä en saanut nukuttua, makuupussini osoittautui liian ohueksi ja palelin paljon. Silti olin tyytyväinen, että myöhäisestä saapumisesta huolimatta, olin kuitenkin päässyt paikalle. Tiimin kanssa oleskelu tuntui tärkeältä.

 

Arki akatemialla alkaa ja ensimmäisiä projekteja aletaan touhuamaan. Joukosta nousee esiin vahvoja ja näkyviä persoonia ja luontaiset johtajat nostavat päätään. Silti tunnelma on alkuun hyvin kokeilevaa ja hieman arkaa. Ei uskalleta olla vielä täysin omia itsejä. Tästä tulee jännittävä matka.

***

On ollut huikeat 3 kuukautta takana. Voi kun olisin ymmärtänyt aikaistaa ”Tiimiakatemia” – kirjan lukemista. Hämmentyneelle pinkulle siitä olisi löytynyt niin monta vastausta mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Kirjan luettuani koko tämä hassu paketti nimeltään Tiimiakatemia, on avautunut paremmin ja ymmärrän koko prosessia hieman enemmän. Tuntui naurettavalta lukea kirjaa, sillä alkuosa oli suoraan kuin puhetta omasta suusta. Varmasti vuodesta toiseen, suurin osa aloitavista tiimiyrittäjistä tuntee juuri näitä fiiliksiä, mistä kirja puhuu. Omat tuntemukset ovat niin vahvoja – uusi jännittää, sopeutuminen ottaa aikaa ja koko systeemin ymmärtäminen ja sisäistäminen edes alkeellisesti on aika haastavaa. Näitä samoja tuntemuksia on jokaisella 60 uudella tiimiyrittäjällä, joten sinänsä omat tuntemukset tuntuvat pieniltä ja turhilta. Olo on kuin kalalla akvaariossa – olen hieno sininen ja kimalteleva kala, mutta siltikin vain kala muiden joukossa.

 

Tiimien vaiheet ovta mielenkiintoista luettavaa – prosessi joka tapahtuu väistämättä. Välillä miettii, voiko kulkua nopeuttaa tai kannattaako sitä edes yrittää. Alku on kaikessa hauskuudessaankin hirvittävän turhauttavaa välillä. Toiminnassa kun on mukana vielä tutustuminen ja oppiminen, oman roolin etsiminen tiimissä ja koko tiimin identiteetin kehitys. Yksilön arvostusta ei saa unohtaa, tahdonhan minäkin että minua arvostetaan, minun täytyy antaa samalla tavalla muille. Joukosta nousee henkilöitä, joiden kanssa kemiat eivät täysin natsaa, jolloin on kova opinpaikka mennä itseensä ja miettiä, mitä minä voisin tehdä toisin, miten voisin asennoitua ja ajatella toisin, jotta yhteistyömme helpottuisi. Oma ego saa kyytiä, kun ”joutuu” nöyrtymään toimintamalleissaan ennen käyttämättömälle mallille vain todetakseen että ”hitto vie, tämähän toimi, nyt homma etenee paremmin”. Persoonissa jo alkuvaiheessa havaittu muutos luo mielenkiintoisen ajatelman siitä, kuinka paljon aika akatemialla tulee ihmisiä muutamaan ja kasvattamaan. Konflikteilta ei tulla välttymään, eikä kannatakaan. Ajattelen itse asian näin, että ”Tiimi on kuin kermainen keitto, sitä pitää joskus hämmentää, ettei se pala pohjaan” Ja lopputuloksesta tulee toivottavasti jotain erittäin herkullista!

 

Voisin väittää että ryhmässä työskentelemään oppiminen tasavertaisesti, on ehkä yksi isoimmista haasteista. Siinä sivussa kun lähdet vielä oppimaan yrityksen pyörittämistä käytännössä nollasta, on oppimisen käyrän suunta ylöspäin taattu. Vielä kun pysyisi täysillä kyydissä mukana!

Tahdon omalta osaltani olla täysillä mukana niin oman tiimin, kuin myös koko akatemian tapahtumissa ja toiminnoissa. Kuinka mielissäni olisinkin mukana jakamassa akatemian ilosanomaa uusille innokkaille oppijoille.

 

Tuntuu että vuorokaudessa ei riitä tunnit, eikä viikossa päivät siihen, kuinka paljon tahtoisin sisäistää akatemian ajatusmaailmaa. Toistaiseksi näin alkuvaiheessa ajatukset kuluu suurimmilta osin teoriapuolen ajatuksista nimenomaan systeemin ymmärtämiseen kun taas ajan kanssa energiaa riittää enemmän yrityspuolen teoriaan. Kun vaan malttaisi, antaisi ajan auttaa, kyllä se tietous sieltä päähän tippuu. Liialla tahkomisella polttaa helposti itsensä loppuun, mutta toisaalta kun mukana on riemu ja jopa intohimo asiaa kohtaan, kuljetaan varmasti vielä turvallisella tiellä. Ja mikäli raja alkaa liikaa hämärtymään, ehkä tiimikin puuttuu jo siinä vaiheessa kuvioon. Turvaverkko pitää, näin uskoisin. Emmehän me kaikki aina pysty vain ja ainoastaan loistaviin valintoihin, se tässä hienoa onkin, ettei edes tarvitse. Odotan onnistuvani ja pärjääväni mutta kuinka paljon helpompaa on kokeilla, kun tietää ettei kompastuminen pientä kirpaisua enempää satu tai haittaa. Olo on kuin lapsella, joka opettelee kävelemään – tahtoisi niin kovin jo osata, muta kömmähdyksiä tulee. ”Up we go” ja eteenpäin mars. Toki tämänkin ”epäonnistumisen taidon” oppiminen vie aikaa. Antaa viedä.

 

Se mikä ensimmäisen päivän ja ensimmäisten viikkojen aikana tuntui älyttömältä ja hullulta, on muuttunut ajatukseksi siitä, että nämä ihmiset tekevät kaiken täysillä ja sydämellään. Toki siihen mukaan kuuluu paljonkin hulluttelua, mutta tiiviissä yhteisössä se kuuluu vahvasti asiaan. Nyt olen itsekin yksi niistä hulluista. Kun oppii luottamaan yhteisöönsä, voi tavoitella vaikka esiintymispelosta irtipääsemistä. En ole kohdannut vielä yhtäkään kokeneempaa tiimiyrittäjää, joka ei olisi auttanut minua kysymysteni kanssa. Apua on saatu ja sitä jaetaan eteenpäin. Tieto on perintöä, eikä siitä pihistellä. Omat opit, kopit, mokat, sopat ja voitot jaetaan.

 

Kaikin puolin pidän kyllä tästä hassusta kokonaisuudesta, jonka Partanen aikoinaan on pistänyt alulle. Varmasti löytyisi jotain kyseenalaistettavaakin, mutta vielä en ole edes halunnut löytää niitä. Jokaisella yrityksellä on aina visionsa ja sloganinsa tulevaisuuden huipputavoitteista. Jokaisella tuotteella on parhaimmat myyntiargumenttinsa ja niin on myös Tiimiakatemialla – Visio, josta olen aivan INTOna!

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!