Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tylsyyden ylistys

Kirjoitettu 25.02.21
Esseen kirjoittaja: Jutta Järvinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Tylsyyden ylistys - Ikävystyneisyys on luovuuden alku
Kirjan kirjoittaja: Juha T. Hakala
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 8.4. Ihmisen tulevaisuus

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tylsyyden ylistys

Juha T. Hakala

 

 

Tylsyyttä on esiintynyt jo muinais-Roomasta lähtien. Roomalainen filosofi Seneca nuorempi vertasi ikävystymistä pahoinvointiin, peräti sairauteen verrattavaan mielentilaan. Teollinen vallankumous toi tylsyyden laaja-alaisemmaksi ilmiöksi, kun palkkatyöläinen ei enää omistanutkaan aikaansa. Ennen sitä ikävystymisen koettiin olevan hyväosaisten ylellisyyttä. Tylsyyttä esiintyy ihmisillä eri lailla, ja se voi johtua eri asioista. Yksi on kuitenkin sama, jokainen kokee joskus tylsyyttä. Se ei kaihda rikkaita, päinvastoin, hyväosaisten on koettu jopa tylsistyvän enemmän, kun mikään muu elämässä ei aiheuta iloa kuin luottokortin vinguttaminen. Uudestaan ja uudestaan, dopamiiniryöppy kestää sen pienen hetken, kun saat näpyteltyä pin-koodisi maksupäätteeseen. Tylsyys on kuitenkin tarpeellinen tunne. Omaperäisyys ja kekseliäisyys ovat tylsyyden vastalääkettä, ja useinpa vasta tylsistyneenä esimerkiksi artistit ja taiteilijat joutuvat olemaan oma-aloitteisia ja improvisoimaan. Tylsyys voi siis olla mahdollisuus tehdä asioita toisella, uudella tavalla. Hakala puhuu kirjassa ”yksitoikkoisuuden loistosta”.

 

 ”Mikä tahansa voi lopulta muuttua kiinnostavaksi, kunhan sitä tuijottaa riittävän pitkään”

 

Teknologia on yrittänyt luoda ratkaisuja tylsistymiseen, digitaalisen teknologian ja ah, niin ihanan, sosiaalisen median. Tämä on kuitenkin luonut ihmisen arkeen uudenlaisia kaavoja ja pinnallisuutta. Työpäivästämme suurin osa kuluu tietokoneen näpyttelyyn, illalla ”vapaa-aikanamme” olemme pienten kosketusnäyttöjemme uhreja, tai katsomme pari jaksoa lempisarjaamme vähän isommalta ruudulta. Ja sama kaava jatkuu. Tämä on jopa niin luonnollista, että harva (mukaan lukien minä) sen kyseenalaistaa. Missä on vaihtelu? Miksi bussimatkatkin pitää viettää scrollaten insta feediä, pelkäämmekö tylsistymistä niin paljon? Miksi jopa 3-vuotiaiden käsissä näkee nykyään tabletin? Hakala varoitti kirjan alussa eräänlaisesta havahtumisesta, ja olen sen ehdottomasti kokenut kirjaa lukiessani. Kirja sisältää aika korkealentoista tekstiä, mutta sisällöltään se on täyttä faktaa. Tämä on kuitenkin todella ristiriidassa arkeni kanssa, ehkä sen takia kirja loi epämukavankin olon. Olen siis Netflixin suurkuluttaja, muutamia lempisarjojani olen nähnyt sen 5 kertaa alusta loppuun. Lisäksi olen some narkomaani, jopa 8 tunnin ruutuajalla päivittäin. Miten näiden asioiden välille voi luoda balanssin? Nyt kun tiedostaa, kuinka paljon sitä tuleekaan hukattua kallisarvoista aikaa scrollaten tyhjänpäiväisiä julkaisuja päivästä toiseen? Yksi asia ei ole muuttunut, haluan edelleen luoda somesisältöä! En vain halua käyttää kaikkea aikaani selaten toisten ihmisten postauksia, tai refreshaamalla etusivua odottaen toinen toistaan tylsempää sisältöä. Itse sisällönluominen on tapa ilmaista itseäni, kuten esimerkiksi taiteilijat tai valokuvaajat tekevät. Lisäksi se on minulle tapa kehittää henkilöbrändiäni sekä Vanilla Vintagen tunnettuutta. Haluan vain luopua kaikesta siitä turhasta, joka ei kehitä minua harrastuksessani ja työssäni, vaan ovat pelkkiä aikasyöppöjä. Sosiaalisen median käytössä ei ole mitään väärää pelkästään hupitarkoituksessa, niin kauan kun se on oikeasti hupia. Monesti olen alkanut selaamaan etusivua mielenkiinnolla huvikseni, ja päätynyt parin tunnin päästä puhelin käteen liimattuna havahtumaan, ettei tästä ehkä aiheutunutkaan niin paljon hupia, kuin olin odottanut. Näin ihan salakavalasti somesta tulee helposti vain tapa, jota teen, vaikka se ei tuota yhtään lisäarvoa elämääni.

 

Suosittelen jokaista lukemaan tämän kirjan, se todellakin avaa silmiä omasta ajankäytöstä. Olen varma, että seuraavan kerran kun olen tarttumassa puhelimeen, mietin, voisinko käyttää tämän ajan paremmin. Olla vaikkapa ystävieni, perheen, poikaystäväni, koirieni kanssa, harrastaa jotain ja ihan oikeasti elää hetkessä. Elämä on loppujen lopuksi niin lyhyt tuhlataksesi aikaa sellaiseen, joka on vain puolikivaa. Sitten yhtäkkiä voikin havahtui siihen, että aikaa riittää, vaikka aloittamaan se maalausprojekti, jota varten oleva canvas on nojannut jo kolmatta kuukautta eteisen seinää vasten.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!