Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Uutta juustoa akatemialta

Kirjoitettu 20.11.13
Esseen kirjoittaja: Tapio Auvinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kuka vei juustoni?
Kirjan kirjoittaja: Spencer Johnson
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kenen syytä on, että minä joudun luopumaan tottumuksistani? Kuka on vastuussa, kun joudun päästämään irti jostain, mihin olen tottunut – jostain, jonka luulin kestävän iäisyyden? Miksi meidän täytyy kohdata muutos? Näitä kysymyksiä itse pohdin lukiessani Spencer Johnsonin kirjaa ”Kuka vei juustoni?”.

Kirja kertoo kahdesta hiirestä (Nuusku ja Vippe) ja kahdesta hiiren kokoisesta pikkuihmisestä (Hemmi ja Houksu). Hiiret ja pikkuihmiset seikkailevat sokkelossa, joka kuvaa haasteita, joita he joutuvat kohtaamaan löytääkseen unelmiaan. Näitä unelmia kuvataan vertauskuvallisesti juustona, jota tarinan henkilöt löytävät sattuman varaisesti joskus lyhyemmän ja joskus pitemmän etsinnän seurauksena.

Hemmi ei suostu hyväksymään kun hänen löytämänsä ”juusto” loppuu. Houksu taas hyväksyy sen, mutta ei kuitenkaan halua lähteä takaisin sokkeloon ilman kaveriaan Hemmiä, joten hänellä kestää kauan, ennen kuin hän saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta kohdata yksin haasteensa. Pikkuihmisille on haasteellista lähteä liikkeelle etsimään uutta ja tuoretta juustoa, kun taas hiiret eivät asetu paikoilleen, vaan tarkkailevat tilannetta jatkuvasti tarkoilla nenillään ja ovat aina valmiita lähtemään takaisin ”sokkeloon”. Kun ”juusto” loppuu Hemmiltä ja Houksulta ovat hiiret jo ehtineet seuraavalle apajalle.

Itselleni ajatus siitä, että minun täytyisi lähteä yksin sokkeloon kartoittamaan ja tavoittelemaan uusia unelmiani, tuntuu epämiellyttävältä. Paljon turvallisemmalta tuntuisi vain jäädä samoille kulmille tuttujen ihmisten kanssa pyörimään ja tekemään sitä samaa vanhaa – kuten Hemmi. Tein kuitenkin toisin.

Vuosi takaperin en olisi voinut kuvitellakaan löytäväni itseäni Jyväskylästä opiskelemasta liiketaloutta. Itse asiassa liiketalous ei edes kiinnostanut minua tuolloin. Olin aivan tavallinen lukiolaispoika, jota opiskelukaan ei oikein enää napannut. Aina aamumuisin masensi herätä ja polkea kouluun. Saman kaavan toistuminen tympi, mutta olin kuitenkin tottunut siihen, joten en osannut myöskään kuvitella löytäväni mitään erilaista.

Lopulta korkeakoulujen hakupapereiden täyttämisen aika koitti ja aloin miettiä mikä minua kiinnostaisi. Ensin en saanut mitään päähäni. Mieleen tulivat vain aineet, joissa olin hyvä. Tämän vuoksi kirjoitinkin ensimmäisenä hakemukseen matematiikan ja energiatekniikan. Mielessäni kuitenkin kolkutti ajatus siitä, että jättäisin vanhat tavat taakseni ja aloittaisin alusta.

Lopulta päätin kysyä ammattikorkeakouluista tutkimusta tehneeltä isältäni, että olisiko ammattikorkealla minulle mitään tarjottavaa. Nopean keskustelun jälkeen isä tokaisi, että käyppä tiimiakatemian sivuilla. Siellä kuulemma opiskelu hoidettiin hieman eritavalla. Menin siis akatemian sivuille ja selailin mitä tiimiakatemialla olisi minulle tarjota. Etusivu oli kuitenkin sekava, joten luovutin nopeasti.

Viikkoa myöhemmin kysyin lukioni opolta mitä mieltä hän oli tiimiakatemiasta. Eipä hänellä oikeastaan mielipidettä ollut akatemiasta, mutta lopulta päädyimme kuitenkin siihen ratkaisuun, että samahan se tiimiakatemia on siihen ammattikorkean hakulomakkeeseen kirjoittaa, kun muutoin se näytti aika tyhjältä ja kuitenkin vaikutti siltä, että haluisin enemmän käytännönläheistä opiskelua.

Myöhemmin haun jälkeen epäilykset kuitenkin heräsivät. Olisiko akatemia sittenkään minun paikkani? Ajatus tiimiakatemiaan pääsemisestä jopa pelotti minua. Miten minä uskaltaisin vain lähteä ja jättää kaiken taakseni. Joensuussa matematiikan opiskelu olisi niin paljon helpompaakin. Pääsisin sisään ilman kokeita ja kotikenttä säilyisi samana. En halunnut lähteä yksin ”sokkeloon”.

Toisaalta ajattelin, että pakkohan minun on joskus muuttua. Enhän minä mitään uutta tulisi ikinä löytämään, jos en kokeilisi. Tämän hoksattuani kiinnostuin uudelleen akatemiasta. Luin pääsykokeisiin enemmän kuin mihinkään yksittäiseen kokeeseen aikaisemmin. Lopulta pääsin sisään akatemialle monen ylimääräisen pisteen voimin ja ajattelin, että onneksi en ollut laiska vaan kohtasin muutoksen.

Oli vaikeaa käsittää, että joutuisin kohtaamaan muutoksen yksin. Kaikki muutokset, mitä omaan elämääni haluisin piti minun itse järjestää. Jos haluaisin elää normaalia, tavallista ja tylsää elämää, niin pystyisin sitä kyllä elämään, mutta jos haluaisin jotain erilaista, täytyisi minun tehdä töitä sen saavuttamiseksi. Ennen ajattelin, että kyllä elämä ohjaa ja antaa tarvittavat tietotaidot. Niinhän se ehkä tavallaan meneekin, mutta kaikki extra pitää itse hankkia.

Nyt kun olen päässyt sisään akatemialle ja alkanut jo löytää pieniä uusia ”juuston” palasia paikoista, joista en uskonut niitä löytäväni. Olen käynyt Tampereella kolmessa aivan erilaisessa yrityksessä, pelannut lasersotaa ja ollut mukana järjestämässä juhlia baariin. Olen jo nyt tehnyt monia asioita, joita en olisi tehnyt, jos en olisi kirjoittanut tiimiakatemiaa hakulomakkeeseen. Olen nyt ehkä saavuttanut osain siitä ”juustosta” mistä joskus haaveilin, mutta paljon lisää ”juustoa” on vielä varmasti löydettävissä, joten haluan pitää silmäni, korvani ja etenkin nenäni auki, jotta olen valmiina kun vanha ”juusto” haisee. Toivottavasti en kiinny tähän elämän vaiheeseen niin paljoa, että siitä irtipäästäminen tuntuu yhtä vaikealta, kuin lähtöni Joensuusta.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!