Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Vahvaksi johtajaksi

Kirjoitettu 06.05.21
Esseen kirjoittaja: Mia Hyötyläinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Pikkupomosta johtajaksi
Kirjan kirjoittaja: Helena Kastikainen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 4. Johtaminen, 4.1. Johtavat ajatukset, 4.2. Johjajan / valmentajan taidot ja työkalut, 4.4. Johtamisen haasteet

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kirja, jota olin kuullut hehkutettavan kevään 2021 oli vihdoin omaltani saapunut lukuohjelmaani ja olin vähintäänkin innoissani päästessäni siihen käsiksi: Helena Kastikaisen kirja ”Pikkupomosta johtajaksi”. Tiivistettynä kirjassa Helena kertoo oman tarinansa, taisteluistaan ennakkoluuloja ja sisäisiä demoneja vastaan. Hän kuvaa saaneensa suurimmat oppinsa johtajuudesta tavaratalojen johtamisesta ja siitä opettavaisimmasta; kantapääopistosta.

Standardit

Haluaisin nostaa kirjasta ensimmäisenä esiin johtajuuden standardit joihin tulen paneutumaan enemmän esseessäni sekä sen vaikutuksia tekemiseen.

”Standardi on määritelmä sille miten jokin asia tulisi tehdä”- Helena Kastikainen

Kevään 2021 aikana olen luotsannut kolmea hyvinkin erilaista johtajuuspestiä:

  • Asiakkuuspäällikön rooli
  • TA Goes Napapiirin Sankarit – projektipäällikkyys
  • Yksi Gravin kuukausilaskutus -asiakas + projektitiimi

Eniten minua on tässä kuitenkin opettanut toisena mainitsemani TA Goes Napapiirin Sankarit -projektipäällikkyys.

Vaativana, ja jokseenkin perfektionistin -piirteitä omaavana ihmisenä olenkin kokenut syviä haasteita liikojen standaarien asettamisesta itseäni kohtaan. Hyvän johtajan tulee kuitenkin ensin osata johtaa itseään, ennen kuin voi johtaa muita hyvin. Kirjassa Helena Kastikainen kuvaa esimerkiksi, että on asettanut esimerkillä johtamiseen tietyn standarditason, jonka yläpuolella toimii.  Johtajan on kuitenkin näytettävä esimerkkiä tekemiseen, ja tämän avulla Helena Kastikainen täyttää oman määrittelemänsä tason itselleen sekä toki muille. Kuitenkin, jäin pohtimaan että kuinka hän määrittää ns. terveellisen tason – eikä vaadi itseltään tai muilta väsymiseen asti. Toki tähänkin varmasti harjaantuu ajan myötä.

Helena Kastikainen myös kuvaa omaavansa standardeja esimerkiksi yöunen sekä palautumisen määrään. Näin hän pitää huolta itsestään.

 

Omat standardit

Olen ihminen joka helposti vertaa itseään muihin, ja esimerkiksi monissa johtamisrooleissa olenkin huomannut ajattelevani useasti, että joku muu tekisi roolisi paljon paremmin kuin minä.

Ehkä olenkin asettanut asettamani johtamisen standardit liian ylös, ja vaadin itseltäni aivan liikaa jossain määrin.

Asioista kieltäytyminen ja omien rajojen vetäminen ovatkin olleet itselleni lähestulkoon aina hieman hankalaa. Sisältä puskeva miellyttämisen halu nostaa korviaan ja ilmoittautuu töihin. Enhän halua tuottaa pettymystä, ärsyttää tai joutua konflikteihin. Siksi itseni puolustaminen on välillä ollut todella hankalaa, vaikka itseäni muka kovaksi luuksi olenkin kutsunut.

Kukaan muu ei kuitenkaan pidä puoliani tai vedä rajojani, se ihminen olen minä itse. Olen saanut useasti palautettakin asiasta, että kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Silti koen välillä riittämättömyyttä ja vertaan itseäni nopeasti muihin, että kyllä joku muu olisi jaksanut tai osannut tehdä sen. Siksi tietyllä tapaa olenkin asettanut omat standardini liian ylös ja koen riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita helposti. Kuten eräässä podcastissa, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista puhuttiin siitä, että olisi hyvä puhua itselleen kuten puhuu omille ystävilleen. Helposti kannustamme ympärillämme olevia ihmisiä, mutta unohdamme itsemme.

Kuten Helena Kastikainen kuvaakin hienosti kirjassaan:

”Omia heikkouksiaan ei pitäisi ikinä verrata muiden vahvuuksiin. Sitä peliä ei voi koskaan voittaa. Tämä on kokemuksiini pohjautuen varma tapa hajottaa mielenterveytensä.” -Helena Kastikainen

 

Olenkin aina ihaillut äärettömän vahvoja johtajia, vahvoja naisia, jotka kestävät kaiken. Nyt jo tuon lauseen kirjoittaminen tuntuu naurettavalta ja tunnistan sieltä heti kohtia mitä kyseenalaistan:

  • Mitä edes on vahvuus? Onko vahvuus muka sitä että kestää kaiken loan mitä saa niskaan?
  • Tarvitseeko kaikkea edes kestää? Ja mitä tämä ”kestäminen” edes sisimmältään tarkoittaa?

Näiden asioiden olenkin kevään 2021 aikana paininut. Kirjassakin puhutaan paljon siitä, että johtajan on hyvä huolehtia itsestään henkisesti että fyysisesti. Olenkin ikuisesti kiitollinen omalle terapeutilleni siitä, että olen saanut reflektoida mielenmallejani kevään 2021 aikana hänen kanssaan. Koen että näitä asioita pohtimalla opin äärettömän paljon itsestäni ja tavastani johtaa, sekä siitä että missä osa-alueella on seuraavaksi tekemistä.

Vahvuus ja kantapääopisto

Koen suurta ristiriitaa juurikin vahvuudessa ja vahvuudessa.

Palaankin kysymykseen, mitä edes on vahvuus?

Kirjoitin johtamisen filosofiaani, että haluaisin olla johtaja joka kannustaa avoimuuteen ja tunteiden näyttämiseen. Eikö avoimuus juurikin ole vahvuutta? Se, että voi myöntää tehneenä virheen, ei tiedä jostain asiasta tai kertoo juuri syyn oman toiminnan takana – eikö se juurikin ole vahvuutta?

Kuten Diilin uusimman kauden finaalissa, mielestäni Sointu Orvokki osoitti esimerkkiä siitä ettei kaikkea tarvitse aina tietää. Vaikka sijoittajat häntä kovasti haastoivatkin, kertoi Sointu reippaasti ettei tiennyt tiettyyn kysymykseen vastausta mutta uteliaana halusi tietää siitä lisää ja sanoi ottavansa selvää. Mielestäni juuri tämä on sitä oikeaa vahvuutta, koska kenenkään ei tarvitse tietää tai osata kaikkea – ei edes johtajien.

Kuten Helena Kastikainen, kuvaa hän käyneensä kantapääopiston. Sitä kautta hän on kasvanut hyväksi johtajaksi. Epäonnistumiset, mokat ja varmasti tietyllä tapaa jonkun pohjalla käyminen kasvattaa meitä ihmisinä, että johtajina kaikista eniten.

Johtaja, joka näyttää tunteensa ja osaa puolustaa itseään, eikä anna itseään kohdeltavan huonosti, eikö se juurikin ole vahvuutta? Toisaalta tekeekin varmasti hyvää reflektoida johtamisen mielenmallejaan juuri näin, ja oppia että me kaikki olemme uniikkeja ihania yksilöitä – ja toisiin vertaaminen ajaa meidät juuri ahdinkoon.

Älä ole virtahepo

Mutta toisaalta tunteiden liialla näyttämisellä on myös kääntöpuolensa. Kuten Helena Kastikainen kuvaa kirjassaan, on johtaja ja mielestäni koko tiimi vastuussa flow-tilan suojelemisesta. Siksi vahvat tunnetason ”hyökkäykset” voivatkin vaikuttaa koko tiimin ilmapiiriin ja nostaa kortisolitasojamme – tuottaen stressiä. Onkin tärkeä taito opetella että mitä asioista viestii missäkin, ja etenkin: miten. Siksi Helena Kastikainen kehottaa kirjassaan aina oksentamaan ylöspäin, esimerkiksi esimiesten suuntaan eli ylöspäin. Tasapaino ja kultainen keskitie kaikessa, niin tässäkin.

Kaikissa tiimeissä toimivat johtoryhmät/joryt ovatkin hyviä foorumeita käsitellä ehkä niitä ”kovimpia/herkimpiä” aiheita ensiksi, ja miettiä toimintasuunnitelma ja tapa tuoda se tiimille. Kuitenkin tärkeintä on jakaa asiat mitkä kuuluvat kaikille koko tiimille, mutta johtoryhmä on hyvä foorumi mielestäni keskustella niistä ensin.

Itselläni on vielä harjoiteltavaa tunteiden näyttämisen rajaamisen suhteen. Tiedän että olen vahva tunnelmajohtaja tiimissä, eli stressaamisen ja huonojen päivien fiilikset tarttuvat helposti koko tiimiin. Etenkin johtoroolissani minun on otettava tämä huomioon etten oksentaisi tunteita ja asioita tiimilleni.

Kirjassa oli esitetty mielestäni hauska vertaus asiasta:

”Oksennuksen jälkeen onkin luonteva puhua muista biologisesti syntyvistä seka-aineista. Tiedätkö mikä on virtahepojen kakkasprinkleri? Se on virtahevon ulostamistapa, jossa se pyörittää häntää ulostaessaan. Näin ulostetta lentää ympäriinsä. Tällaista kakkasprinkleriä muistuttavat ne ihmiset, jotka levittävät negatiivisuutta kaikkialle. Älä ole virtahepo. Pidä ympäristö mahdollisimman siistinä.”- Helena Kastikainen kirjassa Pikkupomosta johtajaksi

Pomoksi vai johtajaksi?

Olenko ajatellut asioita liikaa ”pomomaiselta” näkökannalta?

Kuten kirjan alussa, sekä lopussa puhutaan; on pomo ja johtaja täysin eri asia. Pomo on tietyllä tapaa titteli joka nostaa tietylle jalustalle, mutta johtaminen on taas vaikuttamista. Vaikuttaminen taas on tavoitteiden asettamista ja niitä kohti tiimiä ja yksilöitä ohjaamista.

Kirjan lopussa sanotaankin ”Maailma on täynnä pikkupomoja, mutta se kaipaa lisää johtajia”.

Ei ole yhtä ja oikeaa tapaa johtaa, ja meillä kaikilla on omia heikkouksia ja vahvuuksiamme joita voimme hyödyntää ihmistuntemuksessa – vaikuttamisessa ja sitä myötä johtamisessa.

Voinkin hyvällä omatunnolla todeta kirjan todellakin laittaneen minut ajattelemaan omia mielenmallejani, standardejani ja omaa tarinaani. Etenkin näin esseetä kirjoittaessani tuntui kirjan reflektointi hyvinkin helpolta – olinhan näitä asioita jo kerennyt hetken pohtimaan päässäni. Tuntuikin hyvältä lukea jonkun muunkin ajatelleen samoista aiheista.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!