Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Välivaiheita

Kirjoitettu 12.12.13
Esseen kirjoittaja: Sara Savolin
Kirjapisteet: 3
Kirja: Tiimiakatemia
Kirjan kirjoittaja: Timo Lehtonen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 2. Yhteisöllisyys, 3. Yrittäjyys, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Aivan ensimmäisenä pitää sanoa että tämä olisi täydellinen pikaopas ja tutkimusretki kaikkien Tiimiakatemialaisten vanhemmille heidän lapsiensa 3,5 vuotta kestävään elämään. Jos kaikkien vanhemmat lukisivat tämän, ei meidän tarvitsisi kuulla joka kerta tyhjien rattaiden raksutusta heidän aivoissaan tai nähdä ainaista kulmien kurtistelua kun selitämme treeneistä, synnytyksistä, ristipölyttämisestä etc. Itselleni kuulostaa ainakin varsin helpottavalta! Itsellehän kirja oli sinänsä itsestään selvyys, nyt kun on ollut akatemialla jo 1,5 vuotta. Mutta luinkin sen saadakseni lisää näkökulmaa tiimin kehitysvaiheisiin sekä tiimin rakennemuutoksiin, joita mekin olemme ehtineet tässä kohdata etenkin viimeisen vuoden sisään. Pohdin lähinnä tätä kuluvaa syksyä, sillä tänä aikana ovat tapahtuneet suurimmat muutokset Milliossa.

 

Miten tiimin kutistuminen vaikuttaa tiimiin?

Meiltä lähti ensimmäinen jäsen jo aikaisin viime vuonna, ja sen jälkeen heitä on putoillut yhteensä kuusi pois. Suurin osa täysin yllätyksellisesti kesän aikana, niin että niihin ei oikein edes osattu, saati ehditty reagoida. Meillä on kuitenkin aina annettu melko paljon vapautta, ja kunnioitettu ihmisten päätöksiä. Siksi emme ketään ole vaatineet itkua vääntäen ja hampaita kiristellen jäämään. Jos siltä on tuntunut, on saanut lähteä.
Joskus mietin olemmeko luopuneet tiimiläisistämme liiankin helposti, olisiko heidät pitänyt pakottaa jäämään ja katsomaan jospa akatemia sopisi heille sittenkin. Mutta toisaalta, loppuen lopuksi olemme nähneet lähtemiset enemmän helpotuksena.
Ymmärrämme jo paremmin, mistä vanhemmat tiimiyrittäjät ovat meille paasanneet ensimmäisestä päivästä lähtien; ”olette tyytyväisiä ja onnellisempia kun paska tippuu rattaista”. En todellakaan sanoisi että paska tippuu rattaista, sillä olemme menettäneet niin tiimillemme tärkeitä ihmisiä kuin hyviä ystäviäkin. Mutta totuuspohjaa tuolla lauseella silti eittämättä on.

Kun syksyllä palasimme akatemialle, treenit puhkuivat uudenlaista intoa ja voimaa. Olimme jo aiemmin todenneet että treenit ovat helpompia kun kaikki eivät ole paikalla. Nyt siitä tulisi arkipäivää. Enää 14 jäsentä entisen 20 sijaan, kaikki, myös minä hieman hiljaisempana isossa joukossa, sai puhua enemmän, tai ainakin varmasti tilaisuuden siihen. Mikä on todella hieno juttu, ihmiset alkoivat todella päästä ulos kuoristaan. Muutenkin jäljellä olivat ehkä ne eniten TA:lle ominaista spirittiä huokuvat henkilöt, ja ne, joilla oli enemmän yhteistä, kuten elämäntilanne ja mielenkiinnonkohteet.

Ihana autuus tiiviimmästä tiimistä ja treeneistä alkoi kuitenkin sortua pikkuhiljaa. Olimme oppineet tuntemaan toisiamme sen verran paremmin pienemmässä porukassa, että tavallaan olimme suorapuheisia, ja toisaalta taas emme. Mitä tämä tarkoittaa? Uskallettiin alkaa heittää enemmän lokaa niskaan ja moittia suoraan toisten tekemisiä, tiuskiakin. Mutta silti, suorapuheisuus ei ollut vielä saavuttanut oikeaa tasoa. Sellaista jolla asioista puhutaan niin kuin ne ovat, mutta sivistyneesti, harkiten ja ratkaisukeskeisesti. Kireä ilmapiiri näkyi treeneissä usean viikon ajan, katseltiin lattiaa, kattoa, seiniä ja kaikkea muuta kuin toisiamme kun puhuttiin vaikeista asioista, niin kuin kassajärjestelmästä. Suoraan puhuttiin vasta treenien jälkeen, joko checkout:issa tai vasta ovien ulkopuolella. Oltiin tultu siihen vaiheeseen, kun tiimin systeemejä otettiin suurennuslasin alle; miten toimimme, mitä tavoittelemme, mistä unelmoimme, miten varmistetaan että se saa joka antaa.

 

Kesällä olimme muistaakseni heittäneet läppää että olemme pääsemässä valetiimivaiheesta varmaankin pian ylöspäin, oltiinhan jo sukellettu Pilkkeen kanssa ja menetetty tiimiläisiä. Olimme kuitenkin vasta kastaneet varpaamme kuralätäkköön Hai-saappaat jalassa. Nyt olimme matkalla kuralätäkköön paljain jaloin.
Kassakriisi oli kolkutellut oven takana pitkin syksyä ja joulua kohden ovi oli avautunut jo ammolleen. Liikettä ei ollut tarpeeksi, eikä kukaan keksinyt siihen mitään ratkaisua. Osa teki hommia, osa ei, ja sekös ihmisiä, myös minua henkilökohtaisesti, turhautti. En tiedä mikä loppuen lopuksi puhdisti ilmapiirin, mutta nyt palautekeskustelut ja jorynvalinnat on käyty, ja marraskuun loppu ja koko joulukuu on menty hyvässä hengessä.
Koin suorastaan suurta ylpeyttä tiimistämme ensimmäisen palautekeskusteluerän jälkeen: kaikki saivat jotain irti, palautteet olivat tasapainossa negatiivisen ja positiivisen palautteen suhteen ja suurimmasta osasta tosiaan OLI jotain sanottavaa. Toisin kuin viime vuonna.

Viimeisissä treeneissä täpitettiin, eli arvioitiin tiimin ja yksilön erilaisia kehitysprosesseja. Tuloksena oli pyöreä nolla, vähän niin kuin taisi olla aikalailla viime joulunakin. Se kertoo omalta osaltaan myös hitaasta startista, ja siitä että akatemian yksi tärkeä johtamisen työkalu on täysin unohdettu. Jos täpitystä seuraisi aktiivisesti ja täppiä kohti pyrkisi pitkin vuotta, olisi välttämätöntä että myös liikettä ja rohkeita kokeiluja olisi aivan erilailla! Keväällä tähän varmasti tehdään muutos ja täppiä pitäisi sadella.
Herätys todellisuuteen  ja akatemian mielekkyyteen palasivat sikäli liian myöhään tälle lukukaudelle, että monesta varmasti tuntuu että oli liian myöhäistä aloittaa enää mitään uutta projektia. Olen kuitenkin luottavaisin mielin, että tammikuussa alkaa uusi, tekevämpi ja hauskempi aikakausi meille kaikille, yksilöinä sekä tiiminä, ja sen totesimme kaikki vuoden viimeisissä treeneissäkin.

Tiimiakatemialainen henkeen ja vereen

Palautekeskusteluissa sain Venlalta palautetta, että jos joku pitää mainita olevan Tiimiakatemialainen henkeen ja vereen, niin se olen minä. En voi edes sanoa miten hyvältä, ja oikealta se tuntui. Huomaan sen kyllä itsestäni siinä, että olen aina valmis kertomaan akatemian oppimistyyleistä ja tapahtumista ja hehkuttamaan niitä niistä tietämättömille (siihen rajaan asti kun he pyörittelevät silmiään ja päitään siihen tahtiin että heitä ei näytä kiinnostavan pätkääkään).  Olen viimeisen vuoden aikana päässyt myös enemmän sisälle juurikin akatemiaan, en pelkästään omaan tiimiini, niin kuin ujona pinkkuna. Harmittaa, miten paljon oppeja ja koppeja onkaan voinut jäädä väliin, kun ei ole uskaltanut tarpeeksi lähestyä vanhempia tiimiyrittäjiä alusta asti. Nyt Partasen aikaiset tyypit ovat jo lähdössä, ja alkaa olla viimeiset hetket käsillä nähdä hänen välittömiä vaikutuksiaan. TA-spirittiä on toki kaikissa, jopa meillä nuoremmilla, mutta vahvimmiten se elää esimerkiksi Ideaflyssa ja Madessa. Itse aion tehdä kaikkeni, että akatemia pysyy sellaisena kuin se on nyt, tai on ollut kymmenen vuotta sitten. Sillä jotkin asiat pilaantuvat vanhetessaan, varsinkin kun byrokratian lonkerot pääsevät ulottumaan sinne minne niiden ei aina tarvitsisi.

 

Nyt kun pääsin mukaan Learning Expeditioniin, voisi olla vielä syytä lukea tämä kirja uudestaan, ja monta muutakin kirjaa Tiimiakatemiaan ja sen metodeihin liittyen, jotta saan vielä valmennuksellisen näkökulman Tiimiakatemian menoon ja meininkiin.

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!