Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Veronika päättää kuolla

Kirjoitettu 08.10.13
Esseen kirjoittaja: Ida-Sofia Katajarinne
Kirjapisteet:
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: Yleinen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Olen usein yrittänyt löytää kirjaa, joka herättäisi minussa voimakkaita tunteita ja oivalluksia elämästä.  Luettuani Paulo Coelhon kirjan Alkemisti, koin ensimmäisen kerran lukemisen herättävän suuria ajatuksia. Se kantavatko heränneet ajatukset ja oivallukset pitkälle jää nähtäväksi, toivon kuitenkin näin jollain tiedostamattomalla tavalla tapahtuvan. Nyt luettuani samalta kirjailijalta toisen teoksen Veronika päättää kuolla sain taas koettua samanlaisia tunteita ja elämyksiä kuin Alkemistin kanssa. On vaikea käsittää, kuinka jollain ihmisellä voi olla niin käsittämätön taito puhua ihmisille tarinoiden muodossa. Olen täysin myyty.

Kirjan päähenkilö Veronika päättää tehdä itsemurhan, koska hän ei koe elämän antavan hänelle enää mitään. Hän on elämänsä elänyt lähes muiden tahtojen ja yleisten normien mukaan hyvin huomaamattomana ja kuuliaana, tukahduttaen omat tiedostamattomat halunsa. Itsemurhayritys epäonnistuukin ja hän herää Vilatesta, yhteiskunnan määrittelemien hullujen joukosta. Veronika saa kuulla, että hänellä on vain viikko aikaa ja hän kokee pientä iloa siitä ettei hänen yrityksensä ole täysin epäonnistunut, mutta toivoo elämänsä päättyvän mahdollisimman nopeasti. Vilatessa Veronika tutustuu Mariin, joka opettaa hänelle tavan elää muiden mielipiteistä välittämättä, toteuttaen omia halujaan ja näin Veronika löytääkin elämänilon älytessään päiviensä olevan luetut.

Olen usein miettinyt miten normaali määritellään, ymmärrän että se tarkoittaa enemmistöä. Mutta miksi vapaiden ihmisten täytyy tavoitella ”normaaliutta” eikä itsensä toteuttamista, välittämättä muiden mielipiteistä. Kirjankin mukaan hulluhan se on, joka normaaliutta tavoittelee eikä elä omien halujensa mukaan. Silti useimmat meistä jatkavat elämää massassa, melkein kuin varpaillaan ollen, varoen herättämästä huomiota. Sana hullu kuuluu lähes jokapäivään ja sen leiman saa ihminen, joka tekee jotain erilaista murehtimatta muiden mielipidettä ja reaktiota, vaikka asialla ei olisi edes vaikutusta muihin. Hullun leiman saaminen on mielestäni erikoinen, varsinkin silloin kun toisen tekeminen ei satuta tai saatika vaikuta muihin. Yhteiskuntamme leimaamat hullut – varsinkin entisaikaan – ovat useimmiten kuitenkin ollut niitä, jotka ovat muuttaneet maailmaa muista eroavilla näkökulmillaan ja keksinnöillään. Miksi siis leimaamme hulluiksi niitä jotka oikeasti uskaltavat elää?

Toinen teema, joka kulkee kirjassa on elämänilo ja sen löytäminen. Usein ihmiset alkavat elää vastakun he ymmärtävät, että heidän kuolemansa on lähellä ja haluavat ehtiä kokea mahdollisimman paljon ennen sitä. Tämän tajuaa myös Veronika kirjassa ja hän ymmärtää, että kun päästää halunsa valloilleen häpeilemättä saa eniten elämältä nautintoa. Hän löytää tukahdetuttuja haluja, jotka hän on kätkenyt sisällensä, asioita joita ei edes kehtaisi miettiä. Päästämällä ne valloilleen hän löytää taas elämänilon ja halun elää viimeiset päivänsä täysillä kokien kaikkea mahdollista pelkäämättä. Mielestäni antautumalla kohtalolle voi kokea suuria. Totuus kuitenkin on että hallitsemisen tunne luo turvaa, eikä sen takia tuntematonta uskalleta usein kurottaa.

Unelmat antavat voimaa elämään, mutta usein niiden tavoitteleminen jää koska ne nähdään niin kaukaisiksi. Olen kokenut sen itsekkin, mutta en ole luopunut niistä kuitenkaan. Kirjan luettuani ymmärsin että pientenkin välitavoitteiden luominen olisi apuna unelmiin pääsemiseen. Viime viikolla kuulin lausahduksen pölyttäessäni toisissa treeneissä: ”Miten sata perunaa pilkotaan? -Yksi kerrallaan.” Yksinkertaisuudessaan se oli äärimmäisen viisaasti sanottu. Asioita ei voi useimmiten saavuttaa hetkessä eikä varsinkaan kerrallaan, vaan ne vaativat aikaa ja työtä. Ajatuksena onkin lähteä kartoittamaan unelmiani siitä mitä voin saavuttaa Tiimiakatemialla ja luomaan polut minkä kautta pääsisin niihin.

Elämä tulisi elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen, tartuttava jokaiseen mahdollisuuteen vaikka pelottaisikin. Ei sitä kuitenkaan kokeilematta saa tietää mitä olisi tapahtunut. Epäonnistumiset kasvattavat meitä parhaiten, eikä niitä kuuluisi pelätä liikaa. Sitä toistetaankin Tiimiakatemialla paljon, eikä turhaan. Tiedän, että itse saatan aristaa joskus mahdollisuuksien kohdalla. Peläten sitä että onko minusta tähän, taikka mitä muut minusta sitten ajattelisivat – yhteiskunta on luonut minusta kaltaisensa hullun – mutta aion kyllä ryhtyä ottamaan loikkia tuntemattomaan, koska tiedän että kyllä siellä joku ottaa vastaan.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!