Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Yhtenä – Kun minästä kasvaa me

Kirjoitettu 03.11.13
Esseen kirjoittaja: K M
Kirjapisteet: 3
Kirja: Yhtenä - Kun minästä kasvaa me
Kirjan kirjoittaja: Heikki Peltola
Kategoriat: 2. Yhteisöllisyys, 2.3. Yhteisöllisyyden kehittämisen työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Turhauduin aivan suunnattomasti Tiimimestari –valmennuksen ensimmäisellä kerralla. Valitin tiimiläisilleni kuinka voin tulla toimeen näiden kahdenkymmenen kanssa kun en kestä äitiänikään päivää pidempään. Se oli varmaankin huonointa dialogia mitä olen koskaan kokenut. Aina kun turhaudun ihmisiin pyrin ajattelemaan asiaa heidän näkökulmastaan. Silloin pystyn kääntämään turhautumisen ymmärrykseksi ja haluksi auttaa.

 

Aloin lukemaan Heikki Peltolan ”Yhtenä – Kun minästä kasvaa me” –kirjaa alusta, mutta tajusin aivojeni puutuvan, sillä kirjoittaja toistaa paljon jo ennestään tuttua asiaa. Hyppäsin siis suoraan kolmanteen osioon, joka käsittelee yksilön sijasta tiimiä.

 

Dialogi

Huono dialogi on sitä, että jokainen pyrkii tuomaan esille oman näkökulmansa välittämättä siitä, mitä muut sanovat.  Joskus dialogi on niin tiivistä, että joutuu kärkkymään tilaisuuksia sanoakseen oman mielipiteensä vaikka kyseisen aiheen käsittely olisi jo ohi. Silloin ei ehdi lainkaan kuulemaan mitä asiaa muilla on.

 

Olen kirjoittanut aiemminkin oivalluksesta, jonka sain keskusteluista minua viisaampien kanssa ja muutamista kirjoista. Onneksi kirja toi saman asian esille, sillä unohdan sen itsekin usein. Heikki Peltola kirjoittaa näin: ”Dialogissa ei opeteta toisia, vaan opitaan heiltä”. Aina kun huomaan miettiväni sitä, mihin väliin ehdin puhua, olen väärällä tiellä. Joku sanoi joskus viisaasti että on todella pieni todennäköisyys, että olet viisain jokaisessa keskustelussa missä olet, anna siis älykkäämpien puhua.

 

On todella tärkeää, että jokainen tiimissämme kokee olevansa arvostettu. Jos joku kokee, että hänen mielipidettään ei arvosteta, hän hiljenee. Tiimi tarvitsee kuitenkin jokaisen osallistumaan dialogiin. Heikkilä listaa seuraavanlaisia keinoja: ”Jos haluaa ihmisten tuntevan olevan arvostettuja ja kunnioitettuja,

  1. heiltä pitää kysyä
  2. heidän vastauksensa pitää todella kuunnella
  3. heihin pitää luottaa, antaa tehdä”

 

Kysyminen on nimenomaan aikaisemmin mainitsemani oman mielipiteen esiintuomisen vaihtoehto. Kun mieleni tekee ilmaista mielipiteeni voin kysyä mitä joku muu asialle tekisi. Kuunteleminen on sitä, että jokaisen annetaan puhua loppuun. Kuunteleminen on kuitenkin myös sitä, että keskustelua rakennetaan edellisen kommentin jatkoksi. Tiimissämme on onneksi enää yksi ihminen, jolle molemmat näistä kuuntelemisen kohdista ovat vaikeita. Tässä vaiheessa tiimin kehitystä noita ihmisiä ei pitäisi olla enää yhtään.

 

Luottaminen on aina vaikeaa. Olen kuitenkin tiimistämme ylpeä, sillä pyrimme luottamaan jäseniimme viimeiseen asti. Olemme olleet yhdessä yli kaksi vuotta ja ideaalissa tilanteessa olisimme sellaisessa vaiheessa, että voimme kaikki luottaa toisiimme. Kukaan meistä ei ole täysin luotettava, mutta tiimissä on pari ihmistä, jotka ovat alkaneet aiheuttaa yleistä epäluottamusta.

 

Kirjoittaja lainaa Peter Sengeä puhuessaan ihmisten keskustelutyyleistä. Hän esittelee ”juristityylin” ja ”tutkijatyylin”. Tutkijatyyli on nimenomaan edellä mainitsemani kyselevä tyyli. Keskustelua ei tykitetä väittämillä vaan kysytään mieluummin toisten mielipiteitä asiaan. Kaksi eri tyyliä jakautuvat myös ihmisten persoonallisuuksien mukaan, mutta tutkijatyyliin voi oppia. Uskon näin siksi, että olen päässyt tarkkailemaan eroa Tiimimestarit –porukan ja Innomon välillä. Innomo on siinä vaiheessa, että dialogi sujuu ja Tiimimestarit ovat aivan alussa. Ryhmässä on muutamia ihmisiä, jotka ovat juristin ilmentymiä. Keskustelutyyli on myyvää, tarkoituksenhaluista ja väittelevää. Ominaispiirteenä on myös voitonhalu väittelyn voittamisesta. Tutkijan piirteisiin kuuluvat puolestaan halu löytää yhteinen ratkaisu, avoin yhteys ja kunnioitus.

 

Kuten mainitsin, aluksi nämä juristityypit raivostuttivat minua, mutta koska kirja avasi asian minulle, pystyn nyt luottamaan prosessiin. Onhan sama käynyt jo kerran Innomolle. Alussa meissäkin oli enemmän juristeja kuin tutkijoita. Toisella kontaktikerralla dialogi olikin jo parempaa. Voisikohan syynä olla se, että ryhmästä todella moni oli lukenut tämän kyseisen kirjan.

 

Innomossa on ihmisiä, jotka kaipaavat enemmän arvostusta kuin muut. Kirjoittajan mukaan tämä johtuu siitä, että nämä ihmiset vähättelevät itseään. Kaikki tekevät niin, mutta jotkut enemmän kuin toiset. Ei ole paljon pois itseltä kehua näitä ihmisiä muutaman kerran muita enemmän, sillä he tarvitsevat sitä jaksaakseen. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin seuraavaa: ”Arvostuksen odottaminen on turhaa touhua. Kukaan ei saa ansaitsemaansa arvostusta”. Hänen mukaansa emme vain osaa osoittaa sitä muille. Ongelmana on se, että ylimääräistä arvostusta kaipaavat palavat helposti loppuun. Puhuimme Tiimimestarit –porukan kanssa samasta aiheesta. Kerroin motivoituvani enemmän ulkopuolelta tulevista kehuista kuin omista onnistumisistani. He sanoivat saman tien, että: ”Sellaisia te nuoret olette!”. Ehkäpä tämä onkin henkisestä kypsyydestä kiinni. Olen minäkin huomannut parantuneeni tässä. Ihmisten ei tarvitse aina kertoa minulle milloin olen onnistunut jossain.

 

Noste

Noste on termi, jota en ole kuullut muiden kuin Peltolan käyttävän. Vaikka en tiennyt mitä kirjoittaja termillä tarkoittaa, tajusin että Innomo tarvitsee sitä. Olen puhunut ympäriinsä positiivisen energian voimasta, mutta ympärilläni oleville pessimisteille se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Nosteen vastakohtana Peltola käyttää nimitystä ”notke”. Innomon notkeesta hyvänä esimerkkinä toimii taannoiset treenit, jossa päätimme MYM –vastaavaa. Kukaan ei halunnut ottaa hommaa vastaan, koska se olisi vaatinut ylimääräisen työn tekemistä. Nimenomaan oman navan ajattelu luo notketta.

 

Nosteen luomiseksi tarvitaan muun muassa yhteisiä haasteita. Innomon patikkaretki oli aivan loistava tapa tehdä tämä. Melkein koko Innomo ylitti itsensä moninkertaisesti tuolla reissulla ja teimme sen yhdessä. Eikös se ollut niin että tiimiytyminen tapahtuu epämukavuusalueella. Reissu oli epämukavin asia, mitä olen Innomon kanssa tehnyt ja samalla paras.

 

Tämä ei kuitenkaan riitä. Kirjoittaja listaakin noin 20 nostattajaa ja notkauttajaa. Tärkeimpänä on ehkä loputon toistemme rohkaiseminen, aito arvostaminen ja toisten tärkeyden ääneen sanominen. Itse asiassa kaikki nämä kävivät toteen patikkareissulla. Kuinka voisimme muuttaa patikkareissulla vironneen nosteen arkipäiväksi? Itse en keksi kuin esimerkkinä toimimisen.  En usko, että asian pöydälle nostaminen auttaa asiaa. Ei kulttuuria luoda keinotekoisilla päätöksillä.

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!