Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Ympyröitä ja sandaaleita oppimisesta

Kirjoitettu 11.10.14
Esseen kirjoittaja: Aleksi Halsas
Kirjapisteet: 2
Kirja: The Art of Learning: An Inner Journey to Optimal Performance
Kirjan kirjoittaja: Josh Waitzkin
Kategoriat: 9. YPK:n ulkopuoliset, 9.01. Oppiminen, 9.05. Valmentaminen, 9.08. Henkinen kasvu

Ympyröitä ja sandaaleita oppimisesta, 4.0 out of 5 based on 2 ratings
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 4.0/5 (2 votes cast)

Alustus

Loistava kirja, oikeasteen se kirja mistä kiinnostukseni lähes kaikkea kohtaan heräsi uudelleen. Ennen kyseistä kirjaa luin lähinnä elämänkertoja jalkapalloilijoista ja muuta vastaavaa, mutta kyseisen kirjan jälkeen aloin lukemaan myös hyvin erilaisia kirjoja (mm. shakin strategiaa). Luin kyseisen kirjan ensimmäistä kertaa noin 1-2 vuotta sitten. Sen jälkeen olen lukenut kyseisen kirjan 4 kertaa, viimeisimmän kerran juuri äsken. Kirja ei ehkä ole paras kirja, jonka olen lukenut, mutta itselleni se on ollut ehdottomasti tärkein lukemistani kirjoista. Se herätti haluni oppia uudestaan, koulujärjestelmän tuhottua sen vuosien kuluessa.

Kirja on tavallaan Josh Waitzkinin oma elämänkerta hänen siihen astisesta elämästään (noin 2007 asti). Josh Waitzkin oli USA:n lupaavin shakin pelaaja sitten Bobby Fischerin ja hänestä tehtiin jopa elokuva hänen ollessaan teini-ikäinen (Searching for Bobby Fischer). Aikuistuessaan hän kuitenkin siirtyi kamppailulajeihin ja tarkalleen ottaen alkoi harjoittamaan Taiji:tä (eng. Tai Chi). Taiji on Kiinalainen perinteinen kamppailutaito, joka perustuu hitaisiin liikkeisiin ja “koreografioihin”, niin sanotusti energian virtaukseen. Siitä on kuitenkin myös kamppailulaji Tai Chi Chuan, joka perustuu Taiji:n perus tekniikoihin ja niiden käyttämiseen kamppailussa, tiettyjen sääntöjen rajoissa. Josh Waitzkin voitti ensimmäisenä ei Aasialaisena Tai Chi Chuan:in maailman mestaruuden sen molemmissa muodoissa “Fixed step” ja “Moving step”. Voitettuaan kyseiset mestaruudet Josh Waitzkin lopetti Tai Chi:n ja siirtyi Brasilian jujutsun pariin. Ihailen suuresti hänen tapaansa siirtyä eteenpäin elämässä, riippumatta saavuttamastaan arvostuksesta. Kuvittele nousevasi maailman huipulle jossakin asiassa, esimerkiksi jalkapallossa ja samalla hetkellä kun saavutat tavoitteesi, siirryt eteenpäin, vaikka olet omistanut elämäsi usean vuoden ajan kyseiselle asialle. Joidenkin mielestä tämänlainen toiminta voi olla tyhmää, mutta mielestäni ihmisen on siirryttävä eteenpäin, jos hänestä itsestään tuntuu siltä, riippumatta muiden mielipiteistä. Nykyään Waitzkin pyörittää konsultointi yritystä ja konsultoi yritys-, sekä finanssialan- johtajia.

Opetusfilosofioista

Kirjailija jakaa opetusfilosofiat kahteen kategoriaan: “entity theory” ja “learning theory”. Teoriat perustuvat kirjailijan kokemuksiin shakin ja kamppailulajien parissa. Molemmat teoriat ovat hyödyllisiä oikein käytettynä, mutta molemmat teoriat voivat olla myös haitallisia väärin käytettynä. Learning theory on yksinkertaisuudessaan sitä, että ymmärretään kovan työn ja onnistumisen välinen suhde. Tämän teorian mukaan opittaessa korostetaan kaikessa tekemisessä oppimista ja ei niinkään palkita lopputuloksen perusteella, vaan käytetyn työmäärän perusteella. Kaikkiin tilanteisiin tämä ei kuitenkaan sovi, esimerkiksi kilpailutilanteisiin, joissa lopputulos ratkaisee. Mikäli tällaisiin kilpailutilanteisiin lähtee vain oppimaan lopputuloksesta riippumatta, ei suoritukselle anna kaikkeaan ja tällöin kehitys kärsii. Tällaisessa tilanteessa täytyykin mukaan ottaa entity theory, joka korostaa lopputulosta käytetyn työmäärän sijaan. Jatkuvasti harjoittelussa käytettynä entity theory:lla päädytään tilanteeseen, jossa oppija kokee älynsä olevan tietyllä stabiililla tasolla ja ei koe pystyvänsä kehittämään sitä. Jos päivittäisessä tekemisessä korostetaan tuloksia, ei oppija uskalla ottaa riskejä, jotka voisivat johtaa epäonnistumiseen, mutta samalla oppimiseen. Kilpailutilanteeseen tämä filosofia on kuitenkin erinomainen, koska epäonnistumisen pelon luoma paine kannustaa huippusuoritukseen, joka osaltaan voi nostaa tekemisen uudelle tasolle. Jonkinlainen tasapaino näiden kahden teorian välillä on löydettävä.

En vielä tarkalleen ottaen tiedä, miten näitä tulisi soveltaa työskentelyymme tiiminä. Kirjan esimerkit ovat yksilölajeista ja niitä ei suoranaisesti voi tietenkään verrata tiimin toimintaan. Jos kuitenkin ajattelemme, miten mittaamme tuloksiamme tiimin sisällä, tulisi rahan olla yleisesti ottaen täysin toissijainen asia. Raha toimii motivaattorina, mutta liikevoiton silmitön tavoittelu ei varmastikaan johda parhaisiin oppimistuloksiin. Projekteja suunnitellessa tulisikin keskittyä enemmänkin oppimiseen, kuin rahan tekoon. Ei tämäkään asia toki mustavalkoinen ole, isot rahat tuovat isot vastuut ja sitä kautta paljon oppia, ja kyllähän rahaa tarvitsee erilaisten ideoiden kokeiluun. Se että jokin projekti ei tuo rahaa yritykselle, ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että kyseinen projekti olisi huono projekti yritykselle pitkällä tähtäimellä. Esimerkkinä tästä on mahdollinen projektimme Urban pranan kanssa, rahallisesti projekti ei ole mikään lottovoitto, mutta kontaktina kyseinen yritys voi olla minulle ja myös sitäkautta tiimille, hyödyllinen tulevaisuudessa.

Nyt kun on lukenut hieman kirjoja ja ajatellut tiimiaspektia tiimiakatemiassa, näen tärkeänä seikkana myös jonkin koko tiimiä yhdistävän projektin toteuttamisen. Vaikka kyseinen projekti lähinnä kuluttaisi voimavarojamme siinä mielessä, että joutuisimme tekemään töitä surkealla tuntipalkalla, voisi se 3,5 vuoden rupeamaa ajatellen olla erinomainen alku. Koko tiiminä toteutetun projektin jälkeen pystyisimme varmasti hyödyntämään jatkossa paremmin toistemme vahvuuksia ja sitä kautta projektista saamamme hyöty realisoituisi tulevissa projekteissa, rahana tulevan hyödyn sijaan. Tällaisen projektin löytäminen, joka edes jollain tavalla kiinnostaisi kaikkia voi kuitenkin olla haastavaa, muttei mahdotonta. Henkilökohtaisesti minulla ei ainakaan ole minkäänlaista mielenkiintoa pyörittää ravintolaa, kahvilaa tai muuta vastaavaa, johon saisi melko helposti koko 7 hengen tiimin sidottua.

Yksilön kehitystä ajatellen kyseisten teorioiden tiedostaminen on myös mielestäni todella tärkeää. Se että joku on hidas lukemaan ja ei pidä lukemisesta, ei tarkoita etteikö hän voisi oppia nopeaksi lukijaksi, joka nauttii lukemisesta. Mielestäni meidän tulisikin näin aluksi keskittyä kirjojen osalta siihen mikä meitä oikeasti kiinnostaa ja mitä haluamme lukea, eikä siihen montako kirjapistettä saamme kirjasta. Tottakai tietyssä vaiheessa lukukautta täytyy muuttaa lähestymiskantaa “entity theory:n” suuntaan, jos kirjapisteitä ei tunnu kertyvän. Luulen kuitenkin, että jos ihmiset löytävät kirjoja mistä tykkäävät ja sitä kautta kiinnostuvat yhä uusista asioista, niin kirja pisteet tulevat kuin itsestään. Se, että miten ihmiset löytävät kiinnostuksen kohteensa ja kirjoja, jotka tuntuvat heille merkityksellisiltä on vielä itselleni täysi mysteeri. Itselleni se tapahtui vahingossa, enkä olisi pari vuotta takaperin voinut kuvitella lukevani kirjoja huvikseni. Jonkinlaisen esikuvan tai menttorin löytäminen auttoi ainakin itselläni tässä prosessissa, enkä nyt tarkoita että täytyisi löytää joku yksittäinen henkilö, jonka kanssa on samaa mieltä kaikesta. Tarkoitan enemmänkin henkilön tai henkilöiden löytämistä, joilla on mielenkiintoisia ideoita. Itselläni tällaisia henkilöitä on ollut viimeisen parin vuoden aikana: Josh Waitzkin, Elliot Hulse, Paul Chek ja viimeisimpänä Osho.

Keskittymisestä

Kerronpa tähän väliin pienen tarinan omasta keskittymiskyvystäni. On maanantai aamu, kello on 8.15 ja saavun juuri ajallaan Woiman treeneihin. Kaikki ovat innokkaana paikalla tai no ainakin itse olen, suurinosa varmaan enemmän tai vähemmän väsyneitä. Kaikki istuvat rauhassa ympyrässä, käydään läpi check-in kierros ja aletaan keskustella treenin aiheista. Noin kello 9.30, hetki ensimmäisen tauon jälkeen aletaan käymään läpi oppimissopimuksia, pitäisi siis kuunnella rauhassa kun jokainen kertoo oman suunnitelmansa vuorollaan. No minun aivoni hälyttävät taas, jonkin sortin ongelmasta kun ei saa puhua, eikä liikkua hetkeen. Kroppa päättää sitten, että on pakko pitää aivot hereillä likkumalla ja jalat heiluvat kuin viimeistä päivää, Woimalaiset varmaan ymmärtävät mistä puhun. No vaikka, kuinka yritän pitää aivot hereillä ja kuunnella muita niin johan tajuan ajattelevani serkun kissan hautajaisissa soinutta kappaletta (Alone in heaven – Sonata Arctica) ja sitten pohdinkin jo elämäntarkoitusta sun muuta sellaista. No onneksi aina välillä pääsee keskustelemaan muiden oppimissopimuksista, niin pysyy jonkinlainen kontakti tähänkin maailmaan. Noin kello 9.50 tulee minun vuoroni kertoa omasta oppimissopimuksestani ja avaan kirjoittamani tekstin. Alkaessani lukemaan tekstiä tajuan, että kirjoittaessani oppimissopimustani aivot ovat taas toimineet aivan väärällä taajuudella ja päätän keksiä oppimissopimuksen suurimmilta osin lennosta, hieman tekstiä vilkuillen. Kertomani versio onkin noin 9000 kertaa parempi, kuin kirjoitettu versio ja taas ihmettelen, että miten kirjoittaminen voi joskus olla niin vaikeaa. Kertoessani tarinaani keskittymiseni on kuitenkin aivan käsittämättömissä luvuissa ja maailmassa ei käytännössä ole mitään häiritseviä tekijöitä tai on, mutta en huomaa niitä. No juu se siitä tarinoinnista. Johtopäätökset saatte tehdä itse, mutta pidän itseäni jo pelkästään tämän pohjalta melkoisena eksperttinä keskittymisen suhteen.

Muutama viikko sitten taisin jostain Tiimiakatemian facebookin keskustelusta (tai ehkä ihan jostain muualta) bongata mielipiteen flow- tilan löytämisen tärkeydestä, työskennellessä akatemialla. Voi toki olla, että olen nähnyt unta, mutta koska olen lähes aina väärässä joka tapauksessa, en jaksa tarkistaa faktoja tässäkään tapauksessa. Kyseisessä keskustelussa puhuttiin siitä, kuinka “flow- tilan” saavuttamiseen menee noin 15 minuuttia ja akatemian toimistoilla ei yleensä ole mahdollisuutta näin pitkäkestoiseen, rauhalliseen työskentelyyn. NO EI OLE EI. No mutta mitäs jos nyt totean, että kyseisen tilan, miksi ikinä sitä nyt haluaakaan kutsua, voi saavuttaa sekunneissa. Niin siis välillä juttelee kaverin kanssa niitä näitä ja minuutin päästä on taas täysin paneutunut kirjoittamaan esseetä tai suunnittelemaan projektia. Niin siis eihän minulla mitään omakohtaista kokemusta vielä ole, mutta palataan asiaan parin vuoden päästä uudestaan. Perusideana tämän ajatuksen takana on kuitenkin luoda tietynlainen rutiini, jolla saavuttaa levollisen, keskittyneen olotilan. Aluksi rutiini kestää todennäköisesti noin tunnin verran, mutta rutiinia lyhentämällä pikku hiljaa, lopulta tietyn tilan saavuttaminen pitäisi olla mahdollista ajattelemalla esimerkiksi Michael Jacksonin Thrillerin melodiaa. On toki mahdollista, että kaikilla tämä ei onnistu tai voi jopa olla että tämä ei toimi kenelläkään, mutta kokeilemisen arvoinen idea joka tapauksessa. En kyllä tiedä miksen aikaisemmilla lukukerroilla ole ottanut tästä asiasta koppia ja kokeillut sitä käytännössä. Tai no tiedän, olen aivan helvetin laiska p***a.

Unohdetaan ulkopuoliset ärsykkeet hetkeksi ja otetaan hypoteettinen tilanne, jossa sinulla on huone joka on täysin rauhallinen. Ei ulkopuolisia ärsykkeitä, ei puhelimia, ei ihmisiä, ei mitään. Aloitat kirjoittamaan 27 sivun esseetä, jonka täytyy olla valmis 12 tunnin kuluttua. Aloitat kirjoittamaan, mikään ei tunnu toimivan, ennen kuin saavutat flow- tilan ja silloin juttua alkaa syntymään. Kirjoitat tässä flow- tilassa pari tuntia, kunnes koet olevasi täysin uupunut keskittymisestä. Vielä pitäisi kuitenkin jaksaa noin 10 tuntia, jotta ehtisit aikamääreeseen. No pidät pienen tauon ja palaat kirjoittamaan, taas menee noin 15 minuuttia, että löydät sen flow:n ja sitten menee taas tovi, jos toinenkin kunnes on taas pakko pitää tauko. Tauolla tajuat, että et mitenkään ehdi kirjoittamaan esseetä ajoissa ja vaihdat fontin kokoa 11->72 ja yhtäkkiä sivut ovatkin täynnä. Ja sama tapahtuu tiimiakatemian aikana noin 60 kertaa, eli siis jokaisen kirjan kohdalla. Onhan tuokin toki ihan hauska tapa kirjoittaa, mutta mitä jos pystyisitkin rentoutumaan vaikka puolen tunnin välein ja palaamaan flow- tilaan lähes välittömästi hukkaamatta ajatuksiasi rentoutuessasi. Ja mitä jos pystyisit rentoutumaan muutamassa minuutissa, sen normaalin 3 tunnin sijaan? Niin siis essee valmistuisi kolmessa tunnissa fontilla 11, sen normaalin fontti 72 sijaan. Teen tämän kaiken mahdolliseksi, sopivaa palkkiota vastaan. Juu ei vaan, lukemalla kyseisen kirjan selviää varmaan vähän paremmin mistä tässä höpötän.

Henkilökohtaisesti minulla menee rentoutumiseen välillä useita tunteja, jopa kokonainen päivä. Ajatuksien irrottaminen kaikesta ympärillä pyörivästä on välillä todella vaikeaa, joskus siihen on mennyt, jopa useita päiviä jos tuntuu, että kaikki menee päin persettä. Ei hirveän tehokasta omien voimavarojen käyttöä. Uskon kuitenkin, että harjoittelun tuloksena pystyisin rentoutumaan minuuteissa riippumatta siitä, kuinka paljon paskaa tuntuu kaatuvan niskaan. On kuitenkin huomattavasti helpompaa siirtää ajatukset johonkin tietokone peliin, oikean rentoutumisen sijaan. En tiedä onko muilla vastaavia kokemuksia, mutta koen itseni todella laiskaksi, on paljon helpompi juosta, jotakin karkuun kuin jotakin tavoitetta kohti. Tiedän että olisi paljon järkevämpää meditoida tai tehdä muuta oikeasti rentouttavaa, kuin pelata tietokonetta “rentoutuakseen”, mutta harmittavan usein tämä vaan tuppaa unohtumaan. Ideana nopeasti saavutettava rentoutuminen perustuu fyysisen suorituskyvyn palautumiseen. Lähtökohtaisesti ihmisellä menee useita minuutteja palautua maksimisykkeestä, melko matalalle syketasolle, esimerkiksi noin sadan sykkeen tienoille. Tasaisesti palautusmisaikaa lyhentämällä on kuitenkin mahdollista totuttaa keho palautumaan huomattavasti nopeammin, se kuinka lyhyeksi aikaa pystyy pudottamaan on yksilöllistä. Suuruusluokaltaan puhutaan, kuitenkin sekunneista, ei minuuteista. Vastaavanlaista harjoittelua on kokeiltu “henkisen suorituskyvyn” kanssa ja on löydetty vastaavanlaisia tuloksia. Mittaaminen on toki hieman haastavampaa henkistä puolta tutkittaessa, sillä kaikki perustuu subjektiiviseen kokemukseen, minkä takia yksilöllisyyttä onkin syytä korostaa.

Waitzkin kertoo kirjassaan, kuinka tärkeää kamppailulajeissa on pystyä rentoutumaan lyhyillä erätauoilla, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Erityisesti henkisesti välttääkseen niin sanotun henkisen syöksykierteen, joka on itsellenikin hyvin tuttu jalkapallon parista. Mikäli ajattelemme esimerkiksi puhelinmyyntiä suorituksena, voi rentoutuminen soittojen välillä tehdä eron surkean ja loistavan myyjän välillä. Perjaatteessa yksittäisten soittojen vastaukset, eivät saisi vaikuttaa tuleviin soittoihin, mutta luulen että itselleni tämä tulee ainakiin olemaan todella vaikeaa. Jos soitan ensimmäiset neljä tuntia ja ketään ei tunnu kiinnostavaan ostaa kinkkuja, niin voi olla että mielialani ei ole ihan hirveän korkealla sen jälkeen. Täytyy kuitenkin yrittää rentoutua tasaisin väliajoin niin, että negatiiviset vastaukset eivät vaikuta yleiseen mielialaani.

Tehtäisiinkö sandaalit?

Kirjassa on mielestäni osuva vertauskuvallinen tarina ns. “soft zone” ja “hard zone” välillä. Tässä hieman muunneltu versio: Jussi on matkalla ja hänen eteensä osuu piikikkäitä kasveja sisältävä alue, jonka keskellä on valtava kananmuna jonka hän haluaa. Hänellä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi raivata tien jonkinlaisella veitsellä tai muulla vastaavalla ja näin luoda itselleen esteettömän kulun haluamansa kananmunan luokse. Toinen vaihtoehto on tehdä sandaalit, pystyäkseen kävelemään piikikkäiden kasvien päällä ja näin mukautua ympäristöön. Sandaalien tekeminen voi viedä tätä yksittäistä tapausta ajatellen yhtä kauan aikaa, kuin tien raivaaminen, mutta sandaaleita voi käyttää myöhemminkin, toisin kuin kyseinen reitti on todennäköisesti myöhemmin täysin hyödytön. Kyseisessä tarinassa sandaalien tekeminen on verrattavissa niin sanotun “pehmeän alueen” löytämiseen, kun taas tien raivaaminen on verrattavissa ns. ”kovan alueen” käyttöön. Voit yrittää karsia kaikki ulkoiset ärsykkeet kaikista paikoista, joissa työskentelet, mutta tämä on loputon taistelu, jota et tule ikinä voittamaan. Vaihtoehtoisesti voit harjoitella käyttämään “pehmeää aluettasi”, eli mukautumaan häiriötekijöihin ja lopulta jopa hyödyntämään niitä. Henkilökohtaisesti en pysty vielä keskittymään juurikaan, jos kuulen selvästi joidenkin muiden keskustelun, mutta yleinen melu josta en erota mitään yksittäistä keskustelua ei välttämättä ole häiritsevä tekijä ollenkaan. Pystyn myös hyödyntämään musiikkia keskittymisessäni ja tavallaan ajattelemaan musiikin tahtiin, tälläkin hetkellä kuuntelen musiikkia (koska tiimiakatemia) ja koen kirjottavani jollakin tavalla musiikin tahdissa, välillä pysähdellen. Vielä en pysty keskittymään olosuhteista riippumatta, häiriötekijöitä hyödyntäen, mutta uskon että muutaman tai ehkä kymmenen vuoden päästä tämä voi olla mahdollista. Suurin häiriötekijä itselleni on varmasti oma itseni, ainakin silloin kun pitäisi kuunnella muita. Kirjoittaessa tai lukiessa en koe keskittymistä yleensä vaikeaksi, mutta kuunteleminen on minulle yleisesti ottaen aika vaikeaa. Yleensä jaksan keskittyä sen viitisen minuuttia, kunnes ajatus alkaa laukkaamaan ja jalat heilumaan. Uskon kuitenkin kehittyneeni tasaisesti keskittymiskykyni osalta viimeisen vuoden aikana. Erityisesti meditoinnin ja teoriat meditoinnin taustalla olen kokenut hyödyllisiksi tässä kehityksessä. Kehitys olisi voinut kuitenkin olla paljon nopeampaa, mikäli en olisi niin mukavuuden haluinen.

Tehdäänkö välillä vähän pienempiä ympyröitä?

Tehdään vaan, tai no tehdään jos jaksat harjoitella tarpeeksi. Mitähän tällä pienempien ympyröiden teolla nyt sitten tarkoitan. No kun kehittyy jossakin asiassa tai lajissa tarpeeksi pitkälle, pystyy keskittymään yhä pienempiin asioihin suorituksen aikana. Kirjailija kuvaa, kuinka vuosien tai chi:n harjoittelun jälkeen hän ymmärsi, että silmänräpäytys ja toiminta silmääräpäyttäessä on merkittävä asia huipulla. Aloittelijalle ja vielä melko kokeneellekkin kamppailijalle silmänräpäytys on täysin merkityksetön tekijä, sillä he eivät pysty keskittymään näin pieniin yksityiskohtiin. Jotta mahdollistetaan pieniin nyansseihin keskittyminen, täytyy muun suorituksen tapahtua täysin lihasmuistista tai alitajuisesti, niin että siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Kirjassa kyseistä prosessia kuvataan pienempien ympyröiden tekemiseksi, “making smaller circles”. Ensin täytyy siis sisäistää perusasiat ja harjoitella niitä niin paljon että ne “tulevat selkärangasta”, eli tehdään isoja ympyröitä. Sitten kun kyseiset kuviot on selvillä, voidaan alkaa keskittymään pienempiin ympyröihin ja pikku hiljaa tehdään yhä pienempiä ja pienempiä ympyröitä. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa voidaan keskittyä esimerkiksi silmänräpäytykseen, kaiken muun tapahtuessa luonnollisesti ajattelematta. En tiedä kuulostaako kyseinen asia joidenkin korvaan yliluonnolliselta, mutta itselleni tämä on jalkapallosta tuttu ilmiö.

Mielestäni kyseistä teoriaa voi soveltaa melko hyvin neuvottelutilanteisiin ja myymiseen yleensäkin. Aluksi neuvottelu tilanteet asiakkaan kanssa ovat jännittäviä, keskityt perusasioihin. Yrität käyttäytyä hyvin, katsoa silmiin, puhua selkeästi ja niin edelleen. Kun neuvottelu tilanteeseen saa varmuutta pystyy keskittymään yhä pienempiin asioihin: hengitänkö rauhallisesti, minkälainen neuvotteluasema minulla on ja niin edelleen. Tästä tullaankin seuraavaan aiheeseen, joka liittyy myös neuvotteluun ja myyntiin, psykologinen sodankäynti. Tästä aiheesta on kirjoitettu myyntiin liittyen kokonaisia kirjojakin, joista olen kuullut akatemialla puhuttavankin. Mielestäni aihe on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta ei ehkä vielä ajankohtainen itselleni tiimiakatemian osalta. On vähän turha alkaa keskittymään psykologiaan myymisen takana, jos ei ymmärrä miten asioita yleensäkin myydä.

Kirjassa on muutamia esimerkkejä psykologiasta shakissa, urheilussa, sekä myynnissä. Metodit eivät itsessään ole mitään ydinfysiikkaa ja ne ovatkin täysin hyödyttömiä mikäli vastustaja tiedostaa ne. Keinojen tiedostaminen onkin tärkeää, jottei toinen osapuoli pysty hyödyntämään niitä sinua vastaan. Eräs shakista annettu esimerkki oli mielestäni erityisen kiinnostava. Tietyssä vaiheessa Waitzkin hävisi jatkuvasti eräälle Venäjältä Yhdysvaltoihin muuttaneelle ikäiselleen shakin pelaajalle. Kun hän analysoi pelejä jälkikäteen hän huomasi, että hän oli aina vahvassa asemassa, kunnes ratkaisevalla hetkellä hän teki jonkin kriittisen virheen. Eräässä turnauksessa kokenut pelaaja tuli kertomaan, mitä kyseinen vastustaja tekee ja miten hän vaikuttaa Waitzkinin ajatteluprosessiin. Aina ratkaisevan siirron kohdalla Waitzkinin vastustaja alkoi naputtamaan yhtä shakkinappulaa pöytään nopeaan tahtiin, niin että ääntä hädintuskin huomasi, kyseinen metodi oli yleinen Neuvostoliiton aikaisten shakkikoulujen opetuksessa. Nopea tahtinen naputus vaikutti Waitzkinin alitajuntaan, nopeutti ajatusprosessia huomaamatta ja näin johti virheeseen kriittisellä hetkellä. Kun Waitzkin ymmärsi mitä hänen vastustajansa tekee, ei naputus enää päässyt vaikuttamaan alitajuntaan ja näin se menetti vaikutuksensa. Se että uskooko kyseisenlaiseen alitajunnan kautta manipulointiin, jää jokaiselle itse päätettäväksi. Vastaavanlaisia keinoja myymiseen liittyenkin on ja kirjassa mainitaan yksinkertaisena esimerkkinä muun muassa kellon vilkuilu.

Yhteenveto

Paljon jäi vielä sanomatta, mutta kaikkia asioita kirjasta en pysty vielä yhdistämään tiimiakatemia ympäristöön ja oppimismetodeihin. Paljon ideoita ja asioita, joita täytyy yrittää viedä käytäntöön nousi kuitenkin esille. Tässä joitakin ajatuksia tiivistettynä:

1.Tiimin tavoitteiden ja mittareiden luominen on todella tärkeä asia. Tällä hetkellä olemme vähän tilanteessa, jossa selkeitä tavoitteita ei ole ja minkäänlaisia mittareita toiminnalle ei ole vielä luotu. Täytyy keskustella tiimin kanssa, mitä haluamme mitata ja sitä kautta mitkä ovat arvomme. Kävimme keskustelua tiiminarvoista treeneissä, heti ensimmäisillä viikoilla tiimijaon jälkeen. Ainakaan itselleni siitä ei jäänyt juuri mitään käteen, eikä se tuntunut ajankohtaiselta silloin. Nyt täytyisi, kuitenkin luoda arvojen pohjalta mittarit, joiden avulla voisimme tarkastella oppimista ja tavoitteita, jotka motivoisivat jaksamaan.

2.Täytyy yrittää kehitellä, jokin koko osuuskuntaa kiinnostava projekti, johon kaikki pääsevät osallistumaan.

3.Tietynlaisen rutiinin luominen, jota pystyisin hyödyntämään varsinkin ennen treenejä ja tärkeitä tapaamisia. Lupaudunkin tässä, että minulla on jonkinlainen rutiini kasassa ennen vuoden vaihdetta, jota voin sitten alkaa kehittämään. Muuten lykkään sen luomista taas “tulevaisuuteen” ja tulevaisuutta ei ikinä tule, on vain nykyhetki.

4.Täytyy alkaa keskittymään palautumisaikojen lyhentämiseen niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. Ensin täytyy vain määritellä itselleen henkiseltä puolella, mitä rentoutuminen tarkoittaa. Se että siirrän ajatukset kinkkujen myynnistä tietokone peliin, ei ole rentoutumista. Enemmän meditointia ja treenaamista, vähemmän pelejä. Ei siinä, että kehitys on kyllä ollut valtavaa tällä saralla, sillä en nykyään pelaa oikeastaan kuin muutaman pelin Dotaa viikonloppuisin. Joskus tuli pelattua 10 peliä päivässä, lähes joka päivä.

5.Yritän oppia keskittymään kunnolla tiimiakatemia ympäristössä, vaikka muut keskustelisivatkin vieressä (ilman musiikkia siis). Yritän siis oppia hyödyntämään ns. “soft zone:a”. Tämä tulee olemaan hidas prosessi ja vaatii varmasti useita vuosia. Ja oikeastaan nopeasti rentoutumaan oppiminen ja nopeasti keskittyneeseen (flow-) tilaan palaaminen tekevät tästä vasta hyödyllisen taidon.

6.Viimeisimpänä ja ehkä tärkeimpänä. Älyttömästi toistoja puhelimessa, sillä tällä hetkellä en koe keskustelemista puhelimessa luontevaksi, suorastaan pelkään sitä. Vaikka kinkkuja ei menisikään kaupaksi, niin täytyy silti yrittää jatkaa soittelemista, ihan vaan sen takia että puhelimessa toimimisesta tulisi luontevampaa.

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!