Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Zen ja jousella ampumisen taito

Kirjoitettu 13.10.15
Esseen kirjoittaja: Jasna-Liisa Pässilä
Kirjapisteet: 3
Kirja: Zen ja jousella ampumisen taito
Kirjan kirjoittaja: Herrigel, Eugen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.5. Oppimisen klassikot

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Eugen Herrigelin Zen ja jousella ampumisen taito nousi lukulistalleni samasta syystä, kuin varmasti useimmille tiimiyrittäjille. Alle sata sivua ja peräti kolme kirjapistettä. Itseäni kiinnostaa lähinnä kysymys miksi. Voiko näin lyhyellä, yksinkertaiselta vaikuttavalla teoksella olla todella niin paljon annettavaa minulle?

Kirja vaikutti ensi vilkaisulla todella helppolukuiselta, mutta todellisuus oli jotakin ihan muuta. Se iski vasten kasvoja heti ensimmäisillä sivuilla. Jokaiseen sanaan oli keskityttävä huolellisesti, jotta ymmärsi kirjan todellisen tarkoituksen. Muuten jää lähinnä ihmettelemään, miksi on tuhlannut aikaansa lukeakseen jousella ampumisesta. Kun kirjaan keskittyy pintapuolta syvällisemmin, sen lukuisat vertauskuvat saavat ajatukset myllertämään pään sisällä. Ei sittenkään ihan turha kirja, mutta mitä siitä jäi käteen?

Oppiminen lähtee aina itsestä. Kukaan ei voi puolestasi päättää, mitä ja miten haluat oppia. Tämä ajatus korostuu Tiimiakatemilla oppimisessa, koska vastaat itse oppimisestasi sekä itsellesi, että tiimillesi. Valmentaja valmentaa, ei opeta tai vaadi sinua tekemään tätä tai tuota. Oppiminen ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista, että päätät oppia. Se vaatii sitkeyttä, rohkeutta yrittää ja reilusti omaa tahtoa.

Joku viisas sanoi joskus, että vain kovalla työllä voi tulla mestariksi. Käytännössä tämä taisi tarkoittaa 10 000 tunnin aktiivista harjoittelua, joka on 37,5 tunnin työviikoissa mitattuna reilut viisi vuotta ilman vuosilomia… Kuulostaa masentavalta, vai mitä?

Monesti puhutaan luonnonlahjakkuuksista, ihmisistä, jotka olivat oman juttunsa mestareita jo syntyessään. Oli kyse sitten musikaalisuudesta, urheilusuorituksista, tai esimerkiksi sosiaalisista taidoista. Itse en kuitenkaan suostu uskomaan, että kyse olisi millään tavoin geneettisistä ominaisuuksista, vaan jokainen mestari on kulkenut pitkän ja ehkä kivisenkin tien harjoitellessaan.

Mutta mitä tämä sitkeä harjoittelu vaatii?

Se vaatii intohimoa. Mikäli et ole oikeasti kiinnostunut asiasta, jota harjoittelet, on kovin vaikea tulla mestariksi. Edelleen, oppiminen lähtee itsestä. Kuka muka jaksaisi pidemmän päälle sitoutua aiheeseen, joka ei kiinnosta pätkääkään?

Se vaatii tavoitteita. Jollet tarkalleen tiedä, mitä haluat, mistä voit tietää saavuttaneesi sen? Niinpä. Joissakin tapauksissa pelkkä suuri päätavoite voi tuntua niin kaukaiselta, että on hyvä luoda myös lyhemmän tähtäimen välitavoitteita. Ne auttavat jäsentämään kokonaisuutta, ja täten myös saavuttamaan mestaruuden. Ainakin itseäni välitavoitteet motivoivat paljon enemmän, sillä on mahtavaa huomata oma edistyminen jo ennen varsinaista maaliviivan ylittämistä.

Se vaatii epäonnistumisia. Itse olen ihminen, joka pelkää epäonnistumista. Tahdon onnistua aina ja olla kaikessa paras, enkä voi tuottaa itselleni pettymystä. Puhumattakaan siitä, että tuottaisin pettymyksen jollekulle muulle omalla epäonnistumisellani. Näistä syistä saatan monesti vältellä tehtäviä, joissa pelkään epäonnistuvani. En uskalla ottaa riskejä, oli kyse sitten kuinka pienestä jutusta tahansa.

Kuten päävalmentajamme Ulla Luukas jaksaa aina muistuttaa: ”If you always do what you’ve always doneyoull always get what you’ve always got”. Jos ei koskaan ota riskiä, jos ei ikinä epäonnistu, on mahdotonta oppia mitään uutta. Tämä on siis ehdottomasti asia, jota minun tulee omalla kohdallani työstää. Pelolle ei saa antaa valtaa, vaan pitää jaksaa yrittää. Muuten en voi ikinä tulla mestariksi.

Kaikessa yksinkertaisuudesssaan: Älä lannistu. Usko itseesi. Sinä pystyt siihen!

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!